Kaikki muu on okei, paitsi jatkuva neuvominen

Lähipiiriimme syntyi toinenkin vauva ihan äskettäin. Tuoreen äidin suusta tuli lause, joka jäi mietityttämään minua. Vauvaa katsomassa käyneet ihmiset kohtasivat uuden elämän kaikki omalla tavallaan ja jokaisen vieraan toive on luonnollisesti olla avuksi. Kaikki muu on ihan okei, paitsi jatkuva neuvominen. 

Hyvä paha vertaistuki oli kenties merkittävin tutkimustulos, jonka sain tehdessäni omaa pro gradu -tutkielmaani. Äitiyteen liittyy niin laaja kirjo tunteita, ettei rönsyilyltä ja mielipiteiltä voi mitenkään välttyä. Muistan esikoisen vauvavuodesta muutaman kaaottisen hetken, kun aivan tuntemattomat äidit suorastaan hyökkäsivät neuvomaan minua joka suunnasta. Neuvot olivat jopa fyysisiä - kirpputorilla tissini kaivettiin esiin ja minua tarkasteltiin arvostelevasti monelta eri suunnalta. Olin pakahtua häpeästä ja tilanne romahdutti luottamuksen omaa äitiyttäni kohtaan pitkäksi aikaa. Jos niiltä naisilta olisi kysytty, en varmasti kelpaisi äidiksi lainkaan. Lapseni itki ja tein kaiken siinä hetkessä väärin.

Milloin on sopivaa puuttua, neuvoa tai opastaa? Voin kuvitella, että omaa lasta haluaa ohjata ja neuvoa. Se on varmasti silkkaa biologiaa, onhan omaa lasta ohjannut synnytyssalista asti. Lapsi on aina lapsi, vaikka jossain vaiheessa täytyy osata erottaa, milloin lapsi aktiivisesti tarvitsee neuvoa ja milloin neuvo on lähinnä oma näkemys joidenkin tilanteiden ratkaisemisesta. Omat äidit saavat mielestäni anteeksi tässä neuvomisasiassa ja äideiltä tulee sietää ylimääräiset, ärsyttävätkin neuvot. Minkä sille mahtaa. Mutta miksi äideillä tuntuu olevan oikeus neuvoa tai arvostella sen enempää miettimättä myös toisiaan?

Jotkut puheenaiheet ovat arempia kuin toiset. Heti tulee mieleen imetys, sokeri, lapsen hoidon järjestäminen tai vanhemmuus ja päihteet. Ja nämäkin ovat vaan jäävuoren huippuja, sillä ihan kaikenlaisista aiheista voi syntyä tahtojen taistoja. Käytän sanaa tahtojen taisto sen vuoksi, että äidellä tuntuu helposti olevan suorastaan pakkomielteitä sitä omaa toimintamalliaan kohtaan. Silloin ei ole enää kyse vain suosituksista tai yleisesti hyväksytyistä normeista, vaan omasta / läheisen kokemuksesta tule todellisuus, laki. Mikään muu vaihtoehto ei ole hyvä eikä toisen tekemistä kerta kaikkiaan voida ymmärtää. Alkaa arvostelu, syyttely ja ohjaaminen. Mitä olet tehnyt väärin, mitä se kertoo sinusta ja miten sinun tulee jatkossa toimia.

Äitien maailma on todella raadollinen. Siellä aivan hetkessä täysin tuomituksi, eikä sinusta ole muiden mielestä oikeastaan yhtään mihinkään. Tätäkään ei toki sanota suoraan, mutta tuomio on luettavissa. Kirjallisena useimmiten, sillä kaikkein suurin vertaisryhmän paine näyttää olevan äitipalstoilla ja yhteisöissä. Siis häh, siellä missä vertaistuen pitäisi kukkia ja avun olla monen tuhannen viisaan pään varassa? Osaanko minä nyt hoitaa lasta, kun saan jo toisen. En ollenkaan, mutta huomaan miten helposti minulla on mielipide lähes jokaiseen asiaan. Voisin mennä neuvomaan sinua ja sinuakin, oikeastaan ihan kaikkia. Esikoisen kanssa olin täysi untuvikko, nyt minä olen äiti, minä muka tiedän.  

Omaan korvaani särähtivät ennen kaikkea ne neuvot, jotka tulivat neuvolasta tai sellaisen ihmisen suusta, jolla ei ollut omia lapsia. Päällimmäisenä mieleeni tuli vain ajatus, että mitä tuo lapsista tietää, kun ei ole sellaista itse kasvattanut. Nyt ajattelen enemmänkin niin, että juuri tällaiset ihmiset voivat tarkastella lapsiin liittyviä aiheita sopivan etäältä, neutraalisti ja puolueettomasti. Oppikirjaneuvo on joskus paljon parempi, kun se yhden lapsen äitiyteen perustuva pohjaton asiantuntijuus.

Monta lasta, enemmän tietoa. Kenties se on juuri näin, mutta kun ne lapset ovat kaikki niin kovin erilaisia. Se on varmaa, että lapsen vanhempi itse on juuri oman lapsensa asiantuntija. Miksi tuoreen äidin on joskus lähes täysin mahdotonta luottaa itseensä? Miksi lähes jokaista asiaa tekee mieli kysyä muilta, edes varmistukseksi. Vietin esikoisen aikana lukuisia tunteja googlessa, jossa hain vastauksia ihan tavallisiinkin kysymyksiin. Sellasiin, jotka oikeastaan jo tiesin. Joka kerta netissä kirjoitettu kokemus kävi läpi kriittisen seulan, kun puntaroin ohjetta. 

Ei, tuota minä en usko, kuulostaa aivan oudolta.

Netissä pyöriminen ja keskusteluun osallistuminen voi olla kriittisten lasien kautta harmitonta, mutta kyllä se aina johonkin osapuoleen osuu ja uppoaa. Joku on se arvostelun kohde, joka tuntee yhtäkkiä äärimmäisen suurta pettymystä omaan vanhemmuuteen. Monta kertaa itkin sitä, kuinka olen pilannut lapseni, ettei mitään ole enää tehtävissä. Minä en ole pitänyt vauvaani ihoa vasten tarpeeksi paljon tai hän on nukkunut kyljellään. Hyvät bakeerit saamatta, äiti - lapsi suhde rakoilee, kätkytkuolema.  

Moni asia voi nousta muiden huoleksi ja ihmetyksen aiheeksi. Itse olen kokenut, etteivät kaikki lähipiirissämme ole ymmärtäneet päätöstäni pyrkiä alle kaksi vuotiaan lapsen kohdalla sokerittomuuteen. Kummastuneita kasvoja oli vastassa siellä sun täällä - siis häh, eikö tuon naisen lapselle saa antaa keksiä? Yritin kauan miettiä, mikä mahtaa olla ongelman ydin. Lapseni tuskin osasi kaivata sokerin ja keksin perään, eihän hän ollut sellaisia koskaan maistanutkaan. Keksin antaminen olisi varmasti ollut kivaa ja muutkin lapset saattoivat ottaa keksin. On hyvin vaikeaa olla se henkilö, joka jonkun päätöksen turvin yrittää erottautua massasta. Sokerin antamattomuudessa tuskin on mitään haitallista, mutta vertaisryhmästä poikkeaminen teki meistä outoja. Lapseni ehkä jäi jostain paitsi ja makea herkku nyt vaan kuuluu jokaisen lapsen elämään. Lapset kun tunnetusti rakastavat herkkuja. Enää esikoiseni ei ole sokeriton, sillä sokeriherkun pariin päästyään poikani tosiaan osaa jo kysyä herkun perään. Silloin en osaa rajoittaa enkä näe syytäkään - hän tietää mikä on esimerkiksi pulla, ja on luonnollista haluta syödä sellaista. 

Miksi taistelin imetyksen kanssa, en osaa oikeastaan vieläkään sanoa. Toisaalta ajattelin varmasti vain sitä, mikä on parasta ravintoa lapselle. Suurta työtäni imetyksen onnistumista kohtaan on lähinnä arvosteltu - kiusasin vauvaa yrittämällä yli puoli tuntia, stressaannuin, tein imetyksestä pakkomielteen. Joidenkin oli kovin vaikeaa ymmärtää, että minä en halunnut tarttua korviketörppöön. En edes satunnaisesti. Koen, että lapseni ravitsemus oli kuin yleisen keskustalupalstan aihe, jota sai kuka tahansa vähän milloin tahansa kommentoida. Aloin hävetä, vaikka tiesin ettei rintaruokinnassa ole mitään hävettävää. Kukaan ei kärsi, jos en annan lapselleni korviketta. Minä en kärsi, jos joku muu äiti päättää toisin. En osaisi koskaan arvostella ihmistä, joka ruokkii lastaan korvikkeella. Minä silti olisin juuri se, joka kannustaisi yrittämään imetystä. 

Yli vuoden ikään jatkuva imetys oli seuraava puheenaihe. Naurahdan joskus Suomessa valitsevalle muka aukottomalle imetysmyönteisyydelle. Terveydenhuollon piirissä sain useaan kertaan kehotuksen vähentää, ehkä jopa lopetella imetystä. Vieläkö sinä imetät, saattoi joku kysyä ihmeissään, kun halusin pitää imetyksesta kiinni vielä pitkälle yli vuoden ikään. Minä olen se äiti, jokaa tirautti tissitaipaleen päättyessä. Ja myös se, joka kannustaa kaikkia äitejä imettämään ja uskoo äidinmaidon hyvyyteen. Kaikessa on kuitenkin kyse äidin ja lapsen yksilöllisestä tilanteesta. Jos äiti on esimerkiksi tavattaoman väsynyt yöheräämiseen tai lapsi tuntuu pomottavan äitiään tarpeettomasti, olen voinut varovasti ehdottaa imetyksestä luopumista yli vuoden iässä. Jos imetys on edelleen selkeästi tärkeää ja voimaannuttavaa molemmille osapuolille, miksi imetystä ei voisi rauhassa jatkaa vaikka kahden, kolmenkin vuoden ikään. Hampaat suussaan tarpova paljon puhuva taapero, joka käy rinnalla, saattaa toki olla ulkuopuolisten silmissä paheksuttavaa. Minä en osaisi sanoa asiaan enää mitään - mitä minä oikeasti edes tiedän siitä lapsesta, joka käy pitkään rinnalla?

Hyvä, paha vertaistuki. Kun tulet raskaaksi tulee kehostasi nähtävyys. Siitä voidaan ottaa kuvia, siihen saa koskea, sitä saa arvostella. Päivitellä, kauhistella, ihastella. Ensin se on liian pieni ("Oletko varma että olet raskaana, vai onko nuo vain kesäkiloja?" ja sitten se on liian suuri ("Oletko varma ettet odota kaksosia, todella iso maha!"). Synnytyksen jälkeen vatsa ei katoa hetkessä taivaan tuuliin ("Oletko varma ettet ole edelleen raskaana?"). Ei, enhän minä varma voi olla. En tästä asiasta, enkä monesta muustakaan asiasta. Siitä olen kuitenkin varma, että raskaus ei ole pääsylippu toisen arvostelemiseen. Jo raskausaikana alkanut arvostelu jatkuu ohjeistuksen muodossa - nyt puututaan lapsen asioihin. Puistossa annan lapseni tutkia ja koskea fyysisesti toisiin lapsiin, jos hän tekee sen nätisti. Annan kiipeillä, roikkua ja myös kaatua. Saatan hokea hiukan liikaa "varovasti, varovasti", mutta annan. Tämä on varmasti seuraava aihe, josta voisin kirjoittaa. 

Terve puuttuminen ja ohjaaminen on täysin OK. Kaikki muu on okei, paitsi jatkuva neuvominen. Anna äidin rauhassa kysyä. Kunnioita ja kuuntele.