Minä todella teen sen. Olen hakenut molemmille lapsilleni hoitopaikkaa ja lähden töihin. Jos joku olisi ehdottanut tätä minulle vuosi sitten, olisin varmaan nauranut.
Kolme päivää viikosta joku muu hoitaa minun maailmankaikkeuttani. Saattaa kuulostaa hölmöltä, mutta en juuri nyt teidä mitään raskaampaa.
Yksivuotias on niin pieni, ettei hän tee itseään kaikille ymmärretyksi. Hän ei pysy vielä isompien mukana. Hän tarvitsee omaa aikuista, minua, perhettä. Minä tarvitsen häntä.
Yksivuotiaan hoitoon laittamisessa ei ole mitään väärää. Varsinkaan, jos saa hienon työtarjouksen, joka on kaikin puolin järkevä.
En koskaan paheksuisi muiden valintoja. Mutta minä uskoin olevani äiti, joka pysyy kotona vähän liian kauan. En uskonut joutuvani maksamaan tätä henkista hintaa.
Molemmat lapset tulevat pärjäämään hienosti. Vanhempi heistä todennäköisesti vain innostuu. Tänä päivänä muutkin yksivuotiaat aloittavat päivähoidon mennen tullen. Hekin selviytyvät hienosti.
Mutta minun täytyy kysyä, miten ihmeessä te vanhemmat selviydytte?
Olen yrittänyt ainakin itkeä varastoon. Olen antanut syödä leipää sohvalla. Olen tehnyt kaikki ne asiat, joita kesäksi suunnittelin - majaleikit, piknikin, leipomisen, askartelun.. Olen lukenut lapsille nekin kirjat, jotka olen vuosiksi unohtanut. Olen katsellut heitä varastoon, halannut.
Silti tuntuu, että minä olen suuri petturi ja epäonnistuja. Minä en ole ollut sellainen kotiäiti, joka olisin halunnut olla. Olen ollut myös vihainen, jaksamaton, kiittämätön.
Olen saanut olla lasteni kanssa kotona - miten olen voinut valittaa?
Tämä on minulle henkilökohtaisesti kenties vaikeinta, jota olen koskaan tehnyt. Minä olen impulsiivinen, lupaudun sinne ja tänne, haaveilen kaikesta maan ja taivaan välillä. En silti olisi uskonut lähteväni oikeasti töihin. Minähän vaan katselin, hain, kokeilin.
Yliopistoonkin hain ilman suunnitelmaa tai ymmärrystä. Pääsin sisään - siellä se unelma nyt lojuu, sillä minulla ei ole siihen varaa eikä mahdollisuutta.
Miten oppisin näkemään elämässä oleellisimmat asiat. Eikai tämänkään kuuluisi olla näin hankalaa, että ihan puristaa.
Uskoin tarvitsevani tätä. Työn parissa olisin muutakin kuin tissi, kiukun kohde, äiti. Saisin elämääni uutta sisältöä. Tällä hetkellä pelkään kuollakseni, mistä kaikesta joudun sen takia luopumaan.
Onneksi meillä tulee jatkossakin olemaan neljä kokonaista, yhteistä päivää viikossa. Pehmeä lasku, etenkin äidille.
Olen monesti kotona kuuluttanut, että nykyinen arki kaikessa tuntemattomuudessaan väsyttää ja uuvuttaa. Olen koko kesän enemmän tai vähemmän yrittänyt etsiä omaa tietä. Olen hakenut töitä, olen käynyt ensimmäistä kertaa ikinä monissakin työhaastatteluissa. Olen iloinnut koulupaikasta ja itkenyt senkin takia.
Eihän kaikkea vain voi saada - lapsia, palkkaa, opintopisteitä, siistiä kotia ja hyvää yöunta.
Miten ihmeessä nukun nämä yöt maanantaihin asti?
Kun lapset sitten konkeettisesti jäävät hoitoon, menee sekin uskoakseni hyvin. Minä menen autoon pillittämään, eikä aikaa kerätä itseään ole kuin muutama kilometri.
Miten minä siitä selviydyn, miten punaiset silmät saa piiloon?
Miten käsittelen lapsen mahdollista ikävää, kun omani on todennäköisesti hallitsematon. Kehoni kaipaa vielä fyysisesti "vauvaa", taaperoa, jonka napanuoraa minä en ole katkaissut.
Isomman puolesta olen onnellinen. Hänelle toivon ihmettelyä, oivalluksia, uusia ystäviä ja itsenäistymistä. Uskon hänen olevan valmis.
Jos jotain, haluan kiittää lapsiani tästä kallisarvoisesta ajasta elämässäni. Se on ollut pelottavaa, uskomatonta, ihmeellistä ja ihanaa. Olen ymmärtänyt ja oppinut rakkaudesta kenties kaiken. Olen saanut seurata läheltä, miten kaksi maailman hienointa tyyppiä kasvavat ja kehittyvät.
Minä olen ollut niin onnekas.
Kiitos Viljo ja Hilja.
