Kulunut vuosikymmen

Kaikki, mitä pidän elämässä lopulta merkittävänä, on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana. Kun katson kuluneita vuosia taaksepäin, päällimmäisenä on kiitollisuus.

2010

Vuosi 2010 oli ensimmäinen, kun koin rikkonaisen perheeni ehjäksi. Kotona oli hyvä olla. Minä tanssin, asetuin ja nautin sellaisesta nuoruudesta, jollainen jokaisella tulisi olla. Lukio on hyvä aika rakastua, koska kaikki tuntuu mahdolliselta ja helpolta. Tulevaisuutta saa jo ajatella, tai sitten elää vain hetkessä. Aina tuli uusi koulupäivä ja jakso lukiossa, jota seurata. Silloin ei vielä tarvinnut tietää, koska moni asia ajateltiin meille valmiiksi.

 2011

Lukio oli omalta osaltaan ihmisen parasta aikaa, ja meillä tähän vuoteen ajoittui vielä ihana musikaalirupeama. Onnellisuutta, luovaa tekemistä ja uusia ihmisiä. Ikimuistoinen vanhojenpäivä tansseineen.

Elämääni vakiintui vuonna 2011 ihmisiä, joista en haluaisi koskaan luopua. Ja niitä joista jouduin luopumaan, muistelen edelleen erityisellä lämmöllä.

2012

Abivuosi jatkoi osaltaan musikaalijuhlaa. Sellainen yhteishenki oli jotain aivan uutta, ja minä vain nautin.

Lukion turvasta lähteminen ei silti sovi kaikille. Lakki päässä minä aloin olla surullinen ja kadoksissa. Vaikka uusi koulu avasi ovensa heti syksyllä 2012, jotain muita lukkoja minussa meni kiinni pitkäksi aikaa.

2013

Keväästä ei ole muistikuvia. Tiedän, että minulla oli erityisen huono olla. Sairastuin ja katosin jonnekin, jota en vieläkään ymmärrä. Jos jokaisella on henkilökohtainen karikko, omani oli keväällä 2013. Syksyllä aloitin uuden koulun, jonka takia minun vaikeuteni jäivät verrattain lyhyeksi.

Tähän vuoteen, kuten kaikkiin aiempiin, voin liittää samat ihmiset sydämineen. Ja erityisesti äidin, joka on myötäelänyt vuoden kaikki päivät kymmenistä riippumatta. Äiti on hyväksynyt, kannatellut, ollut ystävä. Tarvittaessa vain ottanut kopin, koska tuli sellainenkin päivä, jolloin minä en jaksanut. 

2014

Ihana Savonlinna. Ihanat Kötsät 2013. Olen kiitollinen puistokadusta, sorsista kotirannalla ja koulusta mäen päällä. Savonlinna oli minun pelastukseni, joten olen pelkästään tyytyväinen, että lähdin sinne opiskelemaan. Tai palasin, sillä monella tapaa olin tullut takaisin kotiin.

Kesän nautin erilaisesta vapaudesta. Terveydestä, kesäyöstä ja ystävyydestä, johon pystyi heittäytymään täysillä. Olin koko kesän töissä, mutta ajatukseni jossakin ihan muualla - festareilla, rannalla, terassilla tai tanssilattialla. 

Keväällä 2014 löysin tieni naapuriin, josta alkoi minulle niin tärkeä ystävyys. Syksyllä 2014 taas löysin tieni Turkuun, josta alkoi minulle niin tärkeä parisuhde.   

Tänäkin vuonna ja kaikkina seuraavina, äiti. ❤

2015

Ollako vai eikö olla? Mutta sitten lopulta oltiin, ja hyvä niin. Minä jatkoin koulussa, Väinö vähemmän. Koulua oli tämän kevään jälkeen jäljellä enää vuosi tai kaksi, joka taas lievästi minua ahdisti. Halusin kovasti jouduttaa opintojani, enkä lainkaan ymmärrä miksi! Täytyihän minun jo silloin tietää, että olen ikiopiskelija, nautiskelija. Kotitalous ei ollut minulle missään nimessä kutsumus, mutta mikä tahansa opiskelu olisi varmasti ollut mielekästä.

Kesä 2015 palattiin Porvooseen ja kesä oli tasapainoinen. Nautin terveemmästä kehosta, jossa oli pitkästä aikaa voimaa. Huomasin myös, miten nautinkaan asua ihmisten kanssa. 

2016

Vuosi 2016 alkoi vauvauutisella. Shokki, lopulta ihana sellainen. Paras mahdollinen! Mikään tässä maailmassa ei ole yhtä syvää, merkittävää ja mullistavaa, kuin äitiys. Miten paljon asioita olen ymmärtänyt, oppinut ja toisaalta unohtanut - olen ollut oikealla tavalla itsekäs, epäitsekäs, kaikkivoipa ja täysin kädetön. Kaikkea samaan aikaan. Ja minä olen rakastanut tavalla, jollaista en voinut ymmärtää olevan. 

2017

Tämä vuosi lujitti pienen perheemme. Olimme niin paljon yhdessä, että miten osaisimme olla mitään muuta? Tästä ajasta olen ikuisesti kiitollinen. Miten hieno poika, joka kasvaa aina vaan. Millainen suhde hänellä on meihin, elämään. 

Vuonna 2017 opeteltiin jo pehmeää arkeakin. Paluu kouluun ja tanssisaliin tuntui kaikki hyvältä. Loppuvuosi meni uudessa raskaushumussa. Tämä kaikki taisi tapahtua liian äkkiä, ja päällimmäisenä olivat epävarmuuden tunteet. Koin huonoa omatuntoa siitä, että makaan pahoinvoivana poikani lapsuuden. 

Jos olisin vain ymmärtänyt, ettei rakkauteni jakaannu, se lisääntyy. Poikani sopeutuu ja hän saa lahjan, joka on paras mahdollinen.

2018

Epätoivoa, arjen vaikeutta, onnea ja onnistumisia. Sain koulun päätökseen ja päästin irti. Päästin irti elämästä, johon en enää voinut palata. Minulla oli nyt perhe, se oli kaikkeni. Minua ei määrittänyt opintopisteet, maisterinpaperit tai työpaikka. Tärkein työ tehtiin kotona, ja koko perhe samassa sängyssä riitti lähes kaikkeen. 

Heinäkuussa tulimme perheeksi uudelleen. Sain kokea synnytyksen, jollaista sitäkin toivoisin kelle tahansa. Se oli hieno, voimaannuttava, korjaava, mullistava. Pieni valmis tyttö, joka tuli maailmaan itsevarmana, kilttinä, rakastettavana.  Synnytyssaliin meidät saatteli mitä kaunein kesäyö peuroineen. Seuraavan yön minä katselin vauvaa, tunsin hänen läsnäolonsa jokaisella solulla. 

Sellaista on olla äiti. Ja minä olin taas äiti, ja edelleen. Siihen keskityin loppuvuoden, joka meni nopeasti. 

2019 

Yllättävä, raskas, ihanakin. Muutimme taas, muistelimme vauva-aikaa vain kahden vuoden takaa. Pieni ikäero osoittautui hyväksi, antoisaksi ja lopulta helpoksi. Kesä oli onneton vain minun kohdallani, sillä etsin paikkaani. Se ei tulisi olemaan minulle uudestaan auennut opiskelupaikka, ei kotiäitiys. Mikä se tulisi olemaan, sitä en tiennyt. En hymyillyt jokaista kesäaamua, jota voisin myös katua. 

Mutta en kadu, koska olen päättänyt olla kiitollinen. Sekin tunne oli tärkeä, vei minut nykyiseen työhöni ja tilanteeseen, joka on lähes täydellinen. Lapseni kasvavat vain hieman huomaamatta, mutta onneksi meillä on myös yhteistä arkea. Heillä on maailman ihanin hoitaja, oikea aarre.

Yksivuotias on parhaassa iässä. Häntä voi katsella ihaillen tuntikausia, pakahtua. Sitten jo suuttua ja ajatella, että olisinpa enemmän töissä. Tai edes isä kotona. Kolmevuotias on tietenkin maailman viisain pieni poika. Hän näkee ja muistaa kaiken, sinutkin. Se on samalla kuluttavaa, mutta myös niin hienoa, ettei sitä edes ymmärrä.

Loppukesällä mentiin myös kihloihin. Lisää onnellisuutta syksyyn, joka oli muutenkin onnellinen.

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

Voisin olla terveempi. Voisin stressata vähemmän. Voisin olla parempi äiti, puoliso. Voisin tehdä enemmän töitä. Voisin olla parempi tytär, enemmän läsnä. Parempi ystävä voisin ainakin olla. En silti soimaa, vaan tiedän, että tämä oli tänä vuonna minun parhaani. Syksyllä olin onnellinen, joten itsekkääsi ajatellen, voisinko olla parempi?

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

Kiitos. 

Kiitos elämä, vuosikymmen. Lapset, Väinö, äiti. Rakas ystävä istuu juuri nyt samalla sohvalla, vuosi vaihtuu niiden kanssa, joista en luovu. Vuodesta toiseen, uuteen vuosikymmeneen. 

Tiedän, että seuraava vuosi on juhlavuosi. Kiitos siitä, ja kaikesta.

Psst. Kuvista kiitos ihana Jasmin Yuchun, jonka työstä löydät enemmän täältä. 

Uskalla antaa lahjaksi aikaasi

Minulla on viha-rakkaussuhde joululahjoihin. Tarkoitus on erityisen hyvä ja kaunis, mutta toteutus usein kaupallinen.

Viime vuonna katselin, miten kaksivuotias poikani meni paketti paketilta enemmän sekaisin. Ensimmäisen ja ehkä vielä toisen lahjan hän ymmärsi, loput olivat liikaa. Siellä hän seisoi levottomana kaikkien uusien tavaroiden keskellä, unohti ja hylkäsi suurimman osan. Samalla hän taisi unohtaa senkin, mistä koko joulussa on oikeastaan kyse.

Kuinkas muutenkaan?

Viime vuoden aineettoman joulukalenterin edessä hän harvoin innostui. Lopulta tuli lisättyä luukkuihin edes pastilli, että olisi jotain konkreettista. Jos olisin tiennyt, miten hyvin lapseni tulee oppimaan tuon kaiken konkreettisen, olisin pitäytynyt siinä aineettomassa kalenterissa.

Elämä opettaa. Tänä vuonna kalenterista löytyy piparimuotteja, pieniä pelejä, kyniä ja tarroja. Ja niin loistavat poikani silmät aivan erityisellä tavalla. Pienempi ei osaa kysellä tavaran tai kalenterin perään, mutta sen nähdessään tietysti loukkaantuu, kun koko juttua ei saa tuhota, repiä tai laittaa suuhun, korvaan tai vaipan sisälle. 

Edes lapsi ei välty siltä kaupalliselta kaaokselta, joka valtaa jo nyt ihmisten ajatuksenjuoksun. Kaupat ovat täynnä sesongin lämpimiä, pehmeitä ja ihania houkutuksia - joulusukkia, joulusuklaata, tonttuja, punaisia saippuoita. Aikuiset ostavat, koska onhan tämä nyt kiva. Jouluhuuruissa olevaa lasta on lisäksi vaikea kohdata ilman pakettia, jolloin ostamatta jättäminen ei sekään ole helppo ratkaisu.

Huonoja lahjoja ei ole olemassa. Silti monesti tulee miettineeksi, oliko tämä lahja nyt kuitenkin ansa, johon tuli langettua. Sesonkitavaran lisäksi näitä ansoja ovat alennushyllyn lelukokonaisuudet, jotka eivät mahdu pakettiin, kotiin tai lapsen ymmärrykseen. 

Minä olin ihan pienenä se lapsi, joka ei tarvinnut kaupasta mukaan mitään. Veljeni kantoi kärryyn toinen toistaan isompia leluja samalla, kun minä ihastelin niitä kassojen pieniä kirjoja.

Minulle kävi varmasti jossain vaiheessa sama yltäkylläisyyden efekti, kuin kolmevuotiaalle viime jouluna. Opin rakastamaan ja haalimaan tavaraa. 

Minä ostelen edelleen. Onneksi olen tässä matkan varrella hieman järkevöitynyt, lopettanut tilaamisen netistä ja oppinut karttamaan alennusmyyntejä. Olen siirtynyt kirppareille ja kierrätettyyn tavaraan. Innostuin aikanaan pukemaan omia lapsiani, mutta en oikeastaan koskaan itseäni. Lastenkin kaapit ovat nykyään erittäin maltilliset.

Joskus läheiset ovat ihmetelleet, miten tämä meidän koti tuli niin äkkiä valmiiksi. Kyllähän se äkkiä tulee valmiiksi, kun minä oikein pääsen haalimisen makuun! "Haaliminen" on hyvä termi kuvailemaan omaa käyttäytymistäni, sillä olen "haalinut" tänne meidän kotiin erityisen paljon myös kaikkea ilmaista. Toisen roska on Heidin aarre. 

En ole ylpeä, mutta suunta on oikea. Olen jo nyt tehnyt suuren luopumistyön, hellittänyt materiasta. Se ei välttämättä vielä näy, mutta pikkuhiljaa. Lahjoja en ole halunnut itselleni enää vuosiin, ne tuntuvat jopa vaivaannuttavilta. Haluaisin luopua aikuisten kesken vaihdetuista lahjoista kokonaan.

Joskus tulee kuitenkin löydettyä jotain, jonka haluaa antaa. Silloin ei ole väliä mitä se maksaa, onko se pieni vai suuri. Silloin lahjasta tulee tärkeä, etenkin sen antajalle.

Joululahjojen ja muidenkin lahjojen kauneus piilee siinä, että tulee viipyiltyä ajatuksissaan hetki jonkun läheisen luona. Millainen hän on, mitä häneltä voisi puuttua, mistä hän pitää. Lopputulos on lähes aina sama - yhteisestä ajasta on puute, kuulumisiakin on vaihdettu liian vähän. Antaisinko lahjaksi aikaa? Edes kahvien tai lasillisten verran. 

Eikö yhteinen aika ole oikea lahja? Täytyykö sen olla vähintään lahjakortti, jotta se olisi konkreettinen? Silloin kaunis ajatus taas maksaa, kuten jouluna kaikki. 

Lopulta pakettiin päätyy sesonkihömppää, kuten edellisenäkin jouluna. Ansoja, euroja, helppoa, tylsää ja turvallista. Koska onhan ne nyt ihania, pehmeitä, jouluisia! Tästäkään en ole ylpeä. Tästä näkökulmasta on pelkästään hyvä asia, että joulu tulee joka vuosi uudestaan. Aina saa uuden mahdollisuuden toteuttaa joulu juuri sillä tavalla, kun kokee oikeaksi.

Suklaat ja villat päätyy kehon lämmikkeeksi, yhteinen aika sydämeen.

Uskalla antaa lahjaksi aikaasi, joka on samalla kaikkein arvokkain asia, jonka omistat. ♥