Kolmas kuukausi oli raskauden osalta vähemmän jännittävä, eikä koko jutusta ollut normaaliin elämään mitään "haittaa". Omat vaatteet meni päälle, pystyin ja jaksoin liikkua ja lenkkeillä lähes normaalisti (10 km lenkki tosin verotti yli tunnin, kun ennen se on juostu noin 55 minuuttiin), ruoka maistui hyvin ja olo oli ihan normaali. Ensimmäinen ultra oli 22.3, jota tietenkin jännitin muutamien yöunien verran. Onneksi V pääsi joustavasti töistä lähtemään mukaani sekä neuvoloihin että ultraan, kaksin oli huomattavasti mukavampaa.
Vaikka ensimmäinen neuvolakäynti oli ennen tätä ultraa, oli silti tietynlainen konkreettinen todiste vielä saamatta tästä raskaudesta. Omat epäluuloni ja sisälläni elävä ainainen pessimisti aiheuttivat minulle usein etolekuitenkaanraskaanataikaikkionihanpielessä - mantraa, mutta tämä ensimmäinen ultra kyllä helpotti oloa kerta heitolla. Kun kylmä geeli sujautettiin mahalle ja UÄ laite perässä, olin ihan myyty. Siis häh, sehän näyttää ihmiseltä eikä miltään epämääräiseltä möykyltä! Olin jännittänyt myös sitä, että en tajua ultrasta yhtikäs mitään, en erota päätä tai häntää. Olen joskus löytänyt itseni tilanteesta, jossa minulle näytetään innoissaan ultraäänikuvia vauvoista - olen tekoihastuksissani nyökytellyt, vaikka olen nähnyt lähinnä jotain mustaa ja valkoista mytyssä. En ole osannut erottaa niistä raajoja tai päätä, vaikka äidille itselleen kuva on ollut enemmän kuin selkeä. Ehkä se vaati vain sen, että kyseessä on oma pikku tyyppi, koska nyt pystyin ihan hyvin erottamaan raajoja ja jopa kasvon piirteitä.
Pikku tyypillä oli mielestäni ihan maahisen korvat ja terävät piirteet, kuten V:lläkin. Se oli minulle viimeistään tuosta ensimmäisestä ultrasta lähtien poika, enkä osannut muuta ajatella. Mielessä pyöri poikaan liittyviä juttuja ja pojan nimiäkin. Olin yllättynyt, miten tuollainen 12 viikkoa vanha liikkuu noin paljon ja on oikeasti noin ihminen. Yritimme saada sitä kääntymään otollisiin asentoihin mittailua varten, mutta pikku V oli jo tuossa vaiheessa ultran pakoilija. Se on osoittautunut myös myöhemmin todelliseksi viipottajaksi.
Kyllä siinä ensimmäisessä ultrassa helpottui ja huokaisi. Ihan normaalilta näyttää ja ainakin liikkuu ja sydän lyö. Lisäksi olin siirtymässä "turvallisemmille viikoille", eikä ihan akuutti keskenmenoaika enää painanut päälle. Viikoilla 8-10 teki mieli istua kotona jalat ristissä, vaikka eihän siitä mitään apua ole, jos keskenmeno tulee. Nyt myöhemmin olen ymmärtänyt enemmän, mistä keskenmenossa oikein on kyse. Todennäköisesti (useissa tapauksissa) lapsen kehitys on tyssännyt kokonaan tai lapsella on jokin todella haittaava ja vakava kehityshäiriö, jolloin luonto puuttuu asiaan ja keskeyttää raskauden. Toki on helppo ajatella näin realistisesti, kun omalla kohdalla kaikki on mennyt hyvin. Henkisesti tuollaiset keskenmenot ovat sellaisia koettelemuksia, joita ei toivo ikinä kenellekään.
