Kokemus, joka ansaitsee rönsytä sanaisesta arkustani - synnytys autossa ihan kolmestaan.
Raskauden edetessä minulla oli vahva visio, ettei tätä kolmatta vauvaa tarvitse kauaa odotella. Hän syntyy sieltä hyvissä ajoin, kuten siskonsa muutama vuosi aiemmin.
Merkkejä synnytyksestä ei silti tullut. Keskityin keittiöremonttiin ja päätin nauttia ensimmäisestä oikeasta äitiyslomasta, jolle jäin palkkatyöstä.
Lepäsin, odotin, valmistelin. Tein kaiken sen, mitä kunnon synnyttäjän tuleekin tehdä. Join vadelmalehtiteetä, siivosin ja touhusin. Pakkasin jopa sen kuuluisan sairaalakassin, vaikka en edelleenkään tiennyt mitä sinne kuuluu laittaa. Avasin vauvan lipaston ja yritin miettiä onko vaatteita riittävästi, oikeita kokoja, käytännöllisyyttä ja lämpöä.
Ehdin tehdä sen ja kaiken mahdollisen. Valmistelin joulun, leivoin lasten kanssa, hankin ja paketoin lahjat. Lasketun ajan jälkeen olin jo hyvin turhautunut. Olin pettynyt siihen, ettei visioni käynyt toteen.
Oli pakko kääntää ajatus synntykseen. Oliko minulla jotain toiveita? Ei mitään erityistä. Mahdollisimman luonnollisesti etenevä synnytys, joka todennäköisesti säikäyttää rajuudellaan - aivan kuten viimeksi. Lääkkeiden suhteen olin silti luottavainen, sillä olin myös viimeksi pärjännyt ilman.
Katselin videoita ja kuuntelin podcasteja. Tuntui, ettei koko asia liity minuun mitenkään. Oli tosi vaikea päästä henkisesti mukaan siihen, mikä vääjäämättä pian tapahtuisi. Muistan ajatelleeni, että on aivan turhaa kuunnella ja katsella juttuja muiden synnytyksestä. Mikään kun ei tule vastaamaan omaa kokemustani.
Yliaikaiskontrolli, ei juuta tai jaata. Isohko vauva ja orastava hätä ja suru. Miksi kehoni ei toimi, miksi tilanne on vielä epäkypsä? Joudunko tosiaan kolmannella kerralla kokemaan käynnistyksen?
Vihasin ajatusta synntykseen puuttumisesta, mutta vihasin myös palata kotiin ilman vauvaa. Tuntui tosi typerältä, että kannoin mukanani sitä kuuluisaa sairaalakassia ja kotona oltiin valmiina siihen, että tältä reissulta ei heti palata takaisin. Vähin äänin (suurin suruin) painelin Kotkasta takaisin autooni ja hurautimme Askolaan.
Iso vauva. Ahdisti. Jälkitarkastus teki sen mitä oli tapahtunut jo useita iltoja, supistukset alkoivat kun olin käymässä nukkumaan. Kellotin niitä aikani kunnes heräsin aamuyöllä siihen, että olen jälleen nukahtanut. Olin täysin kyllästynyt olemaan raskaana. Päivät torkuin ja kirjaimellisesti odotin, että voisin jo synnyttää.
Lopulta päätin, että synnytän käynnistyksen avulla 7.12. Kivat päivämäärät, kuten 11.11.21, 21.11.21 ja 1.12.21 olivat jo menneet. Tämä on nyt vain otettava vastaan. En hermostunut, vaikka marraskuu kääntyi joulukuuhun ja isommat toivat päiväkodista flunssan. Se ehtii jo mennä ohi, sillä minä synnytän itsenäisyyspäivänä.
Tortai-ilta 2.12. meni Hiljan flunssaa ihmetellessä. Hän oli kovin tukkoinen eikä saanut unta. Tehtiin nukkumajärjestelyjä, kaivettiin esiin Panadol, etsittiin yhdessä unta tyynyjen avulla. Yhdeltä painoin oman pääni tyynyyn ilman ainuttakaan ajatusta synnytykseen liittyen. Vauvakin taisi nukkua.
Klo 03.15 heräsin siihen, että vatsani heitti volttia. Pakko mennä vessaan. Onko tämä nyt joku umpisuolen solmu vai mitä tapahtuu? Järkyttävän suuri kipu. Alkoi aivan yhtäkkiä.
Istuin vessassa ja mietin, että tässä on nyt jotain omituista. Kipu tuli aalloissa ja oli pakko hyväksyä, ettei se ole umpisuoli vaan synnytys. Synnytys, joka meni heti syvään päätyyn. Huusin pöntöltä hei, apua, mitä ihmettä, nyt se lämpöpussi. Vaikka kyseessä taisi olla muutama minuutti, tuntui se silloin siltä, että olen hylätty synnyttävä nainen kotinsa vessanpytyllä, eikä kukaan kuule.
Väinö reagoi vasta puheluun, jonka keksin hänelle soittaa. Oli aika tokkurassa, ei ymmärtänyt heti mitä vihjailen. Nopeasti varmasti kuitenkin ymmärsi, sillä aloin huutaa. Hyvin spontaanisti, kuten syvässä päädyssä tehdään. Menin suihkuun ja käskin kutsua heti paikalle lastenvahdin.
Istuin suihkussa jumppapallon päällä yhden vesivaraajan verran ja olin raivokkaan innostunut siitä, että minun täytyi jo pitää hyvin matalaa murinaa. Tiesin vain, että se on loppusuoran ääntä. Loppusuoran?! Minä vasta heräsin!
Takaiskuna lämpöpussi suli mikroon (ei ollut mikron kestävä, sisälle olisi pitänyt laittaa kuumaa vettä) ja Viljo heräsi. Hän seurasi vähintäänkin kauhuissaan karjumista, huutoa, aata ja oota. Että jos äiti ei nyt ole oikeassa hädässä, ei sitten koskaan.
"Jos teidän on pakko tulla, on pakko tulla". Synnytyksen nopea tempo yllätti kyllä kaikki. Jossain takaraivossa oli ajatus, että takapenkille kannattaa heittää muutama pyyhe. Matkaan päästiin noin klo 04.
Penkinlämmitin pelasti ensimmäiset kilometrit. Roikuin Väinön kädessä supistusten yli ja kysyin niiden välissä, monta täytyy vielä kestää? Hän varmaan laski ajallisesti, monta supistusta mahtuu matkalle. Minä taisin tietää, että sama määrä riittää vauvaan.
Viimeinen vitsi jäi palolaitoksen kohdalle Porvooseen. Sitten ei enää tehnyt mieli jutella.
Ei musiikkia. Hiljaisuutta, omaa kuplaa, aata ja oota. Murinaa. Jossain vaiheessa pyysin vähän jouduttamaan matkaa ja ajamaan raskaalla jalalla. Kuulin, miten Väinö soitti Kotkaan ja pyysi tulemaan ovelle vastaan. Sinne päästään, tottakai, eikai kukaan nyt oikeasti autoon synnytä?
Vielä olisi ollut matkaa parikymmentä kilometriä, mutta kun on pakko ponnistaa, on pakko ponnistaa. Olin edelleen kauhunsekaisen innostunut, kohta tämä loppuu, vauva syntyy! En ajatellut ympäristöä tai sitä, ettei vieressäni oleva ihminen ollut lainkaan innoissaan. Kerroin että nyt alan ponnistaa ja kiskoin housut pois. Väinö huusi kilpaa minun kanssani ja yritti kuulla hätäkeskuksen ohjeita.
Ramppi 71, klo lähenteli aamu viittä. Pilkkopimeää, pakkasta rapeat 16 astetta. "Taitaa oikeasti synnyttää tänne autoon, haisee synnytys", kuulin vierestäni. Käännyin penkillä vähän kyljelleni ja pyysin hakemaan pyyhkeen. Väinö pyysi muutamaan asentoa ties miten, en luonnollisesti kuunnellut. Tässä oli nyt hyvä ja tässä se on tehtävä.
"Pää ehkä näkyy, jotain pullottaa". Ensin tuli tietenkin kakka. Se asettui todennäköisesti hyvin nätisti pitkän untuvatakin helmaan. Se oli muutama ponnistus ja sitten täytyi vain malttaa. Vettä, kodunsisältöä ja sitten lopulta, vauva. Hän luisui sieltä nätisti omassa hunnussaan, isänsä syliin pyyhkeelle.
Hätäkeskus neuvoi hunnun poistamisessa ja sen jälkeen vaadin vauvan itselleni. Kaikki ketkä ovat joskus synnyttäneet tietävät, että mikään maailmassa ei ole yhtä suuri helpotus. Ensin tietysti perus paniikki, onko vauva elossa, miksi se on hiljaa ja harmaa?
Harmaa siksi, että se oli kalvon alla. Hiljaa siksi, ettei se varmaan tiennyt syntyneensä. Kyllä siitä sitten lopulta ääni pääsi.
Ja me ihmeteltiin. Ihmeteltiin elämää ja syntymää, joka tuli pitkän odotuksen päätteeksi kirjaimellisesti käsiin.
Ambulanssi saapui muutamia minuutteja myöhemmin. Hiippailin istukka vielä kohdussani, paljain varpain pakkaessa sisälle ambulanssiin. Isä lähetettiin omalla autolla matkaan.
Hänet ohjasimme lopulta päivystyksestä hortoilemasta oikeaan paikkaan ja suoraan kriisityöntekijän hoteisiin. Isä oli järkyttynyt, minä helpottuneen huojentunut. Muistin lopulta synnyttää myös istukan, jota nauroimme kätilön kanssa.
Pelkäsin kohdun painamista, mutta sekin meni tällä kertaa ihan sukkelasti. Vuoto maltillista.
Vauva oli noin 3700g ja 51cm pitkä. Muistaakseni. Annoimme reippaasti kymppiä tietämättä lainkaan, mitä pisteytyksellä haetaan. Jos syntyy vauhdikkaasti autoon ilman draamaa ja edes pienen pientä nirhaumaa, on totisesti kymppinsa ansainnut.
Seuraava yö valvoskeltiin perhehuoneessa ja jatkettiin henkisen työn tekemistä. Vähän minä kauhulla ajattelin, millainen matka meillä on sillä saralla kuljettavana. Minä itse olin sitä mieltä, että takana oli täydellinen synnytys, joka pomppaa oman historiani kirkkaaseen kärkeen.
Vauva oli ihana, täydellinen ja valmis. Taas me olimme tulleet perheeksi ja rakkauden määrä kasvanut viidenneksen.
Ps. Kun lähdimme pari päivää myöhemmin kotiin, oli haju sulavassa autossa melkoinen kokemus. Kaikki saatiin lopulta putsattua, kiitos nahkapenkkien!
