Sitoumus

Elämän varrella tulee sitoutuneeksi - työpaikkaan, lemmikkiin, asuntolainaan, kumppaniin, vanhemmuuteen. Haluamme elämäämme pysyvyyttä monella eri tavalla. Se pelottaa, mutta se myös houkuttelee. Sitoumuksia kohti useimmat meistä elävät.

Vauvavuosi on ohi. Vaikka tyttäreni täytti jo vuoden, ei arkemme yhdessä yössä mihinkään muuttunut. Olen lapsiini yhtä sitoutunut heidän iästään huolimatta, ainakin ajatuksen tasolla. Joskus he eivät enää istu minun pöydässäni syömässä iltapalaa, mutta uskon varautuvani siihen kuitenkin. 

Minun pöytäni, meidän pöytä? Jotkut sitoumukset ovat yhteisiä. Lapset koskettavat rakkaudessaan ja velvollisuudessaan useimmiten kahta aikuista. Uskon, että jokainen meistä pystyy helposti rakastamaan lastaan hänen tarvitsemallaan tavalla, kunhan elämä on muuten turvallista ja luotettavaa. 

Lapsi on siis minulle luonteva ja yksiselitteinen sitoumus. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että näin olisi kaikilla. Sitoumukset ovat riippumattomia ja ehdottoman yksilöllisiä.

 Entäpä lemmikki, työpaikka tai edustustehtävä? Tavalla tai toisella voimme järjestää elämämme myös toisin. Pyrimme onnellisuuteen ja tasapainoon, jossa sitoumukset eivät ota arjestamme liikaa. On pelkästään hyvä asia, että meillä on olemassa myös toinen vaihtoehto. 

Joskus mietin, sitoutuvatko ihmiset nykyään liian impulsiivisesti. Opimmeko ottamaan vastuun päätöksestä, joka saattaa koskettaa meidän lisäksemme muitakin ihmisiä. Opimmeko näyttämään lapsillemme, milloin on oikea hetki luovuttaa, ja milloin tulee yrittää entistä enemmän? Opimmeko tarvittaessa myös kieltäytymään, sanomaan ei? 

Kuten olen aiemminkin kertonut, olen voimakkaasti myötäelävää tyyppiä. Nautin ystävieni hyvistä elämänkäänteistä, mutta menetän yöuneni heidän surulleen. Joskus kun elämä näyttää minulle parhaita puolia täysin paikoillaan, mietin muiden tapaa olla jatkuvasti liikkeellä. Ihminen, joka omistaa koko kapasiteettinsa työhön ja tekemiseen, on melkoisen kovilla. Sitoumukset käyvät raskaaksi etenkin silloin, kun pyrkii tekemään parhaansa kaikkialla. 

Jotkut meistä myös pakenevat sitoumuksia. Kodista on päästävä hetkeksi, jotta muistaa taas arvostaa sen turvaa. Kesäyössä voi helposti nähdä ihmisistä, ketkä etsivät ja ketkä pakenevat. 

                 

Tiedän kuitenkin sanoa, että sykkeessä eläminen voi yhtä lailla olla onnellista. Monta rautaa tulessa voi olla se tapa, johon elämänsä tyytyväisesti rakentaa.

Ihminen, jonka kanssa jaan arkeni, muuttuu varsin levottomaksi oltuaan liian kauan vain omissa arkisissa ympyröissään. Joskus hänen täytyy päästä pois kotoa ihmisten sekaan, ollakseen omimmillaan myös kotonaan.

 Oli kyseessä sitten vanhemmuus, työ tai parisuhde, hengityksen täytyisi kulkea vapaasti. Miten oppisimme ymmärtämään toisiamme, näkemään tasapainon omassa elämässämme?

Joskus sitoumukset tekevät sokeaksi. Silloin tehty päätös tuntuu koko elämältä, emmekä osaa päästää iri.  Avioliitto kaikkine perinteineen mahdollistaa ikuisen onnen ja elämän, jossa alttarilla sovittu rakkaus vain jatkuu ja kukoistaa.

 Jokaisen kirkonmäeltä kuuluvan hääkellon soidessa minulla on aina sama lämmin olo - ihmiset uskaltavat, vielä ja edelleen, sitoutua rakkauteen. 

Myötä ja vastoinkäymisissä.

 Häät ovat juhla, jossa kaikki on kaunista. Valkoinen väri kuvastaa puhtautta ja koskemattomuutta. Valkoiseen pukeutuessa uskotaan sokeasti sitoumukseen ja elämään, jossa jaettu vastuu onnistuu.

Toisten ihmisen rakkautta ei mielestäni ole syytä epäillä tai kyseenalaistaa. 

Tästä huolimatta tai juuri siitä johtuen, toisinaan ihmiset päätyvät luopumaan toisistaan. Elämme kovin voimakkaasti olosuhteidemme varassa, emmekä aina pysty pelastamaan kaikkein tärkeintäkään sitoumusta. Joku meistä saa jatkuvasti siipeensä. 

Tämä tekee rakkaudesta ehdottomasti sitoumuksista vaikeimman.

Kesäkissat, irtisanomisajat, rehottavat yhtiöpihat. Onko välinpitämättömyys tai luopuminen epäonnistumista? Sitoutuessaan tulisi varmasti miettiä, tekeekö sen itsensä vai jonkun muun takia.

 Moni meistä elää vuokrahuoneistossa erilaista elämää, kuin omistusasunnossa.

 Joskus olisi hyvä miettiä, mihin asioihin elämässä on todella sitoutunut - mikä ottaa, mikä antaa, mistä olisi tarve luopua? 

Mihin asioihin sinä olet elämässäsi sitoutunut? 

Hilja

Ensimmäinen kirje tyttärelle. Vauvavuoden päättyminen ei tällä kertaa ole ihan yhtä haikeaa, mutta tämän kirjoituksen otsikointia miettiessä kyllä herkistyy. 

Rakas Hilja. Sinä olet kaikkea sitä, mitä en osannut edes kuvitella. Sinussa on, jos mahdollista, kaikki sellaiset inhimilliseen hyvyyteen liittyvät piirteet, joita tiedän olevan. Olette veljesi kanssa täydellisen erilaiset - ja silti niin täydelliset.

Sinä synnyit asetelmaan, jossa minä olin jo äiti. Tiesin jo ihan vähän synnytyksestä ja vauvanhoidosta, mutta siitä minulla ei ollut aavistustakaan, miten moninkertaiseksi mahdollisuuteni rakastaa sinun tultuasi kasvoi. Jännitin vielä niin pienen isoveljen puolesta, perheemme tavasta sopeutua uuteen jäseneen. Kaikki sujui hienosti - et vain syntynyt valmiiseen perheeseen, vaan teit meistä sellaisen uudestaan. 

Olen aina luottanut sinuun syvästi. Sinä olet, lempeällä tavallasi, osannut aina viestiä kanssani. Meillä on ollut alusta alkaen erityinen yhteys. Olen silti pelkästään iloinen, että yksivuotiaana voit myös luottaa muihin ympärilläsi oleviin ihmisiin ja maailmaan. Minä näin sinussa varovaisuutta ja ujoutta - todellisuudessa olet tutustunut ympäröivään elämään omalla rauhallisella tavallasi. 

Tänään sinua voisi kuvailla jopa erityisen määrätietoiseksi. 

Sanoit hämmästyttävän nuorena, vain noin puolenvuoden iässä, sanan äiti. (Kenen äidin sydän ei hullaantuisi sellaisesta?) Muita sanojasi nyt yksivuotiaana ovat nälkä, jalka, anna, haloo, en tykää (en tykkää), tykään (tykkään), isshä (isä), pappa, oho, hei hei, vauva, hahahaa (heppa), mansikka, mustikka ja tietysti pelkkä kakka. Ole hyvä - lausahduksen lyhennät taitavasti vain hvä. 

Pieni olet sinäkin, vaikka aluksi luulimme muuta. Tänään muistutatte veljesi kanssa ulkoisesti hyvin paljon toisianne. Vaalea, hiukan taipuva suomalainen hius, kaksi sinistä nappisilmää ja luonne kuin linnunmaitoa.

Sinä voisit aina ja vain soittaa. Musiikki tanssittaa sinua kuten veljeäsikin, ja etenkin lyömäsoittimista innostut aina täysillä. Muskarissa olet ollut alusta saakka yhtä hymyä. Taskurapu, Tukaani, Matkalla ja Ihhahhaa ovat lauluja, joista sytyt täysillä. Ihhahhaan - soidessa sinä laulat jo reippaasti mukana, ja erilaisten loruleikkien liikkeet ovat jääneet mieleesi. 

Sinulla on aina aikaa kuunnella ja katsella ihaillen, kun isäsi soittaa kitaraa. 

Sinä olet sellainen maitotyttö, mutta sen lisäksi rakastat ainakin mansikoita, mustikoita ja spagettia (ja kiviä, hiekkaa, apiloita, keppejä, havuja..) Ruoka maistuu sinulle yleensä aivan hienosti. Yksivuotiaana olet harjoitellut jo useamman kuukauden lusikan käyttöä, ja osaatpa hienosti poimia paloja myös haarukalla. Ensimmäisestä ateriastasi lähtien olet syönyt pääasiassa itse. Ennen kun hoksasit nousta aivan_jatkuvasti seisomaan tuolissasi, olivat lounashetkemme joskus jopa harmonisia! 

Vastoinkäymisiltä et ole pienen ikäsi aikana täysin välttynyt. Sairaspäiviä on kertynyt lukuisia, jonka lisäksi olit vauvana banaanin mallinen. Sitten sinä suoristuit, ja vatsasi alkoi kestämään kaikenlaista ruokaa maidonkin kautta. Jatkuvista nuhahässäköistä huolimatta olet aina ollut niin kovin rauhallinen ja tyytyväinen. Olemme isäsi kanssa edelleen vähän ällistyneitä, jos sinua jonain päivänä oikeasti harmittaa enemmän. Sitä kun ei meinaa ymmärtää, kun olemme tottuneet todelliseen zen- vauvaan. 

(Edes autossa karjumiseen emme meinaa tottua, emmekä mieluiten tottuisikaan. Voisitkohan sinä tottua autoon?)

Motorisesti olet aina ollut tarkka ja huolellinen. Sellainen oppikirjavauva tässä(kin) asiassa - ryömit, konttasit, nousit seisomaan ja otit ensimmäiset askeleesi juuri silloin, kun olit siihen itse valmis. Sinulla on aina ollut ajatus matkassa, ja liikuskelet kaikilla tavoilla varovasti ja harkiten. Kun joskus pieni pääsi kolahtaa, et viitsi sitäkään surra kovin kauaa. Ilo on sinun juttusi, sinun sydämesi. 

(Yhtäkään tissiraivaria tai täysin ranttaliksi mennyttä yötä emme ole kanssasi eläneet. Hampaita valvot joskus, mutta silloinkin ilman itkua. Sinulla on yhden vuoden iässä jo melkoisen komea rivistö, noin 7 todistettua hammasta!)

Yksivuotiaana asettelet mieluiten kansia purkkeihin ja palikoita laatikkoon. Pieneen koriin keräilet kiinnostavia asioita. Joskus lainaat veljen mopoa ja työntelet sitä ympäriinsä äänitehostein. Kirjat luet mieluiten aika nopeasti, muutamalla sivunkäännöllä. Pehmoja voi silittää ja halailla, kaapin tai verhon takaa kurkistaa ja sanoa "kukkuu". Palloa noudat kuin koiranpentu! 

Veljesi on sinulle jo näin yksivuotiaana erityisen tärkeä. Päiväunien aikana sinulla tulee häntä jo hieman ikävä, ja aamuisin riennät ensimmäisenä kurkkaamaan veljen sänkyyn. Ihan kaikki asiat eivät ole sinusta lainkaan nauramisen arvoisia, mutta ensimmäiset ja useimmat ihanat hihitykset sai ehdottomasti Viljo. Isäsi keksi jo varhain, että sinäkin nautit temppuilusta. Pää alaspäin roikkuessa ei meinaan hymy hyydy! Muutenkin muutut päivä päivältä enemmän vekkuliksi. Hassuttelet ilmeillä ja tempuilla, sekä hetki sitten oppimallasi tekonaurulla. Kutittaessa kiemurtelet villisti ja olet haljeta ilosta. 

Kepa, Kepu, Kepsu, Hipsu, Kepappi. Aina lempeä ja hyväntahtoinen Hilja. Miten säilyttäisin sinussa tuon maallisen rauhan ja mielenkiinnon kaikista huomaamattomimpiin asioihin. Miten osaisin itse olla jokaisen rakastavan halauksen arvoinen. Sinä olet elämälle vaatimaton ja muille aina niin hellä. Minä toivon, ettei mikään tule olemaan niin vaikeaa ja kovaa, että se tuon kaiken herkkyyden veisi mennessään. Minä lupaan parhaani mukaan suojella kaikkea kauneutta sinussa, seuraavatkin vuodet eteenpäin.

Ja kun taas joskus ja välillä syyttelen elämänkaikkeutta omista vaikeuksistani, voin vain katsoa sinuun ja uskoa taas hyvään. Kumpa matkallasi muutkin, kuten sinäkin, vain rakastaisivat. 

Paljon onnea Hilja ❤

Sateisten sattumusten sarja

Minä en usko kohtaloon. En sellaiseen, joka kuljettaa juuri tietyt ihmiset oikeaan paikkaan oikeana hetkenä. Uskon, että olosuhteet määrittävät paljon sitä, millaiseksi meidän elämämme muodostuu.

Pienenä asumme siellä, mihin perhe asettuu. Käymme koulua lähistöllä ja syömme ruokaa pääasiassa muutaman kauppiaan valikoimasta. Uimme järvessä tai meressä. Kaverit ovat naapureita, luokkalaisia ja perhetuttuja. Ympäristöstä löytyy useimmalle joku samanhenkinen ihminen.

Perhe voi muuttaa toiselle paikkakunnalle ja romuttaa lapsen olemassa olevat olosuhteet. Sarja sattumuksia, joihin lapsi ei voi vaikuttaa. Lapsi sopeutuu muutokseen, sillä lopulta lapsen mieli ymmärtää, ettei tilanteeseen voinut vaikuttaa. Tämä oli sellainen sattuma, joka ei ollut seurausta omista valinnoista. Lapset sopeutuvat aikuisen tekemiin valintoihin monta kertaa yhden päivän aikana. Vanhemmilla on (tässäkin) asiassa melkoinen vastuu - miten tukea ja ymmärtää lasta sopeutumisprosessissa? 

Jokainen sen tietää, millaista hallitsemattomuuden tunne saattaa olla. Vieras kaupunki ajaa uusien harrastusten pariin, kotibileisiin ja poikkeavaan kesälomaohjelmaan. Koulu jatkuu yhdeksän vuotta, sitten täytyy jo tietää enemmän. Nuori tekee ensimmäisiä oikeasti merkittäviä valintojaan, ja jälleen lähipiiri, ympäröivät olosuhteet ja sattumat vaikuttavat päätöksentekoon. Oli valinta lopulta miten monen asian summa tahansa, on siihen omaan päätökseen paljon vaikeampi suhtautua.

Myöhemmin uusi työ tai opiskelupaikka vievät johonkin, jossa äkkiä saattaa vaikka rakastua. Mahdollisuus kohtaamiseen on yksi miljoonasta, ja olemassa olevat olosuhteet monimutkaistuvat jälleen. Ero lapsen ja aikuisen välillä on se, että aikuinen voi nyt valita myös toisin.

Emme tietenkään tiedä, milloin sairastumme tai joudumme onnettomuuteen. Yhden ihmisen elämä on lopulta hyvin hauras, vaikka hänellä olisi muuten elämälle suotuisat olosuhteet. Surulliset sattumat ovat niitä, jotka hidastavat elämää.

Sattumat myös muuttavat meitä. Jossain hetkessä kaksi ihmistä eivät esimerkiksi enää valitse toisiaan, vaikka aiemmin on todella tahdottu. Olosuhteet ovat muuttuneet, eikä rakkautta enää tunnu löytyvän. Samaan aikaan toisaalla joku pari löytää monen vuoden ajaksi unohtuneen rakkauden uudelleen. Oleellisinta on se, miten suhtaudumme valintoihin, jotka olivat tavalla tai toisella vääriä. 

Meille siis tapahtuu onnellisia ja surullisia sattumia niissä olosuhteissa, joissa elämme. Jotkut sattumat muistuttavat olemassa olollaan päivittäin. Lapsi sopeutuu, aikuinen tekee valintoja - mitä sattumuksia kannan mukanani huomiseen päivään, mitä loppuelämän?


               

Kaksi mahdollisuutta miljoonasta, jotka valitsisin aina uudestaan ❤ 

Jännä juttu, miten sateiden mukana tuli syksy keskelle kesää?!