Nauruterapia

Helposti menee synkän pyörittelyksi, sillä kaikki vanhemmuuteen liittyvät suuret kysymykset saavat ainakin minut vähän vakavaksi. Monessa kohtaa voi mennä vähän vikaan ja virheet pelottaa. Helposti tulee huomattua ympärillään vaan niitä oman elämän ongelmakohtia  jolloin niihin jää pyörimään tahattomasti. Päätin etsiä jotain ihan muuta ja silmiini osui artikkeli positiivisuudesta ja positiivisen elämän harjoitelusta. Mukavan elämän treenaminen, sehän kuulostaa tosi hyvältä ja tarpeelliselta! 

Tiedättekö sen tilanteen, kun lasta pitäisi ehkä kieltää, mutta alkaakin naurattaa. Nauru vie koko jutusta huipun, eikä hermostuta ollenkaan. Tulkitsin artikkelin sanoman hyvin mustavalkoisesti näin: reagoi joskus ihan päinvastaisella tavalla ja saavutat hyvää. Minä, perusluonteeltani erittäin pessimistinen ja negatiivisuuteen passivoituva ihminen, testasin tätä omaa teoriaani tänään. Päätin vaan nauraa aina kun ei tosiaan siltä tuntunut!

Nauroin esimerkiksi kun..

Vauva ei aamuyöllä tahtonutkaan enää nukahtaa. Pistettiin ihan leikiksi ja seurusteltiin hetki pimeydessä, hymyiltiin ja halittiin. Huomenna väsyttää ihan sikana, sika hauskaa! Ja sehän oikeasti toimi. Jossain vaiheessa nukahdettiin molemmat eikä varmasti nähty pahoja unia.

Pikku V herätti kiljumalla kovaan ääneen "äiti pois minun tyynyltä, se on minun tärkeetä!". Olisin normaalisti saattanut ehkä murahtaa jotain tai puolustautua, mutta kokeilin kuitenkin nauraa. Ja olihan se ihan hauskaa, vaikka uni jäi kesken ja aamu alkoi melko räväkästi. Hyvähän se on että lapsi tykkää omasta tyynystä. 

Pikku V päätti kaataa potassa olevan pissan itse pönttöön ja se meni pitkin poikin. Siivottiin yhdessä ja kyllä, naurettiin. Tässä kohtaa lapsi kyllä katsoi vähän pitkään. 

Kerttu puklasi kolmannetkin vaatteet juuri kun oltiin pääsemässä ulos ovesta. Ainakin päästiin testaamaan se ihan uusi haalari, joka oli kaksi kokoa liian suuri ja ehkä lähdössä palautukseen. Ei muuten lähde enää, koska se oli nyt pakko laittaa päälle, vitsi miten siistiä!

Tuuli heitti mätiä pommeja nilkkoihin. Joki oli yöllä ilmeisesti tulvinut ja vedessä taisi olla epämääräisen paljon mätiä omenoita. Todella raju tuuli viskoi näitä ihanuuksia kovalla voimalla meidän nilkkoihin ja Pikku V:n potkupyörään. Vauva parahteli välillä kovaa tuulta jonka aikana ei varmaan saanut kunnolla vedettyä henkeä. Tämä omena juttu oli tosi haastava, mutta kyllä me myös sille vaan naurettiin. 

Pikku V halusi istua jokaiselle portaalle ja penkille vanhassa kaupungissa. Voin kertoa, että yleensä tämä ei minua naurata. Hidas eteneminen, hyytävä viima ja hidasteleva lapsi eivät ole mitään lemppareitani. Normaalisti olisin heittäytynyt lapselliseksi ja sanonut kielletyn lauseen "äiti menee sitten yksin kahvilaan", mutta nytpä tämäkin nauratti! Lapsi nauroi muuten myös, vaikka se ei hommaa yhtään nopeuttanut.

Liput Ed Sheeranin keikalle jäivät lojumaan ostoskoriin muutamaksi minuutiksi liian pitkään ja menivätkin sitten kokonaan loppuun. Olin siis liian hidas maksamaan ne, mitä helvettiä (anteeksi)? Tälle naurettiin ihan vähän raivokkaasti, sillä tähän harmiin ei meinannut nauruterapia purra. Papan viesti sen sijaan toimi täysillä, hän saikin meille liput! Papan uroteolle me muuten naurettiin ja taputettiin koko lounaan ajan. Nauru toimi buustamaan  myös positiivista fiilistä, maistu varmaan kalapullatkin paljon paremmalle ja pesut meni samoissa mukavissa adrenaliineissa!

Kerttu kakkasi vielä klo 13.03, jolloin isomman lapsen olisi ihan viimeistään oltava nukkumassa. Tämä nauru jäi vähän mekaaniseksi (ja taas sain Pikku V:ltä muutaman aika kysyvän katseen), mutta onnistui sekin. 

Välillä vähän vaikeeta, mutta taatusti toimivaa. Hermostus muuttuu vähintään hämmennykseksi tai joksikin siltä väliltä. Kokeilkaa tätä ja kertokaa onnistuitteko, eli onnistuinko minä keksimään sika hyvän itseterapian!

Tule äidin luokse

"Hyvin sinä pärjäät", muut sanovat. Tämä tulee ainakin miehelle yllätyksenä, mutta kyllä minäkin yritän suhtautua kaikkeen ensin huumorilla. Asetan tavoitteeksi sen, että kukaan meistä ei haise kakalle, kun lähdemme kerhoon. Kerhossa pieni kaaos vain naurattaa. Pienen tyypin tempaukset ovat toki yleensä vain viihdyttäviä. 

Yritin kirjoittaa tämänkin hauskasti ja kepeästi, mutta se ei onnistunut. Pelko ei ole hauskaa, ei vaikka miten ajattelisi. Joskus tuntuu että lapseni lipeää otteesta niin fyysisesti kuin henkisesti. Hallitsemattomuuden tunne valtaa minut usein, joskus pävittäin. Lapsi saattaa karata minulta rattaista, suuttua kosketuksesta ja heittäytyä autotielle makaamaan. Joskus tuntuu että sanon enemmän kuin koskaan ennen, mutta koko maailma hiljenee lapselleni. Pieni selkä katoaa taas näkyvistä.

Olen ajatellut asiaa enemmän tai vähemmän siitä asti kun hän lähti liikkeelle. Hän ehtii aina ensin, minä vasta sitten. Minun on opittava tämä lapsi, kasvatettava ja ohjattava häntä. Nyt alkaa tuntua, että uusi päivä on toistaan pahempi. En enää selviydy lapseni kanssa, olen alkanut pelätä että pian oikeasti sattuu jotain.

Koti on turvasatama. Täällä ympäristö on lapselleni tuttu ja vaaranpaikkoja ei juurikaan ole. Kotiin kyllä kuljetaan portaat, mutta ne ovat ikään kuin vanhemman murhe. Portaat, leikkipuiston keinu, parveke, autotie. Vilkas lapseni ehtii taas ennen minua. Iltaisin mietin seuraavan päivän ohjelmaa ja ahdistun - täytyy poistua kotoa ja vielä jossain aikataulussa. Tänään tanssitunnilla tuntui että katsoin tilannetta täysin sivullisena. Me kaikki äidit olimme ihmeissämme. Yksi lapsista oli täysin hallitsematon, vähän hukassa. Kellään huoneen aikuisista ei ollut lapseen mitään otetta. Lapsi ei kuunnellut, ei osallistunut, ei sietänyt kosketusta. Odottamisesta puhumattakaan. Lapsi karkaili huoneesta portaisiin. Kun hänestä otettiin kiinni, hän kiljui. Lapsi ei innostunut palloista, taikamatosta tai mistään muustakaan. 

Utuisen tunnin jälkeen olin aivan voimaton ja surullinen. Se oli minun lapseni. Minä olin se aikuinen, jonka syliin lapsi ei rauhoittunut tai jonka pyynnöstä lapsi ei tullut metriäkään lähemmäs. Tunnin jälkeen istuin imettämään vauvaa rapulle ja katsoin miten muut äidit pakkasivat omansa välikauteen ja lähtivät sopuisasti ulos. Banaaneja, pipoja, naurua. Missähän se omani edes on? En jotenkin pystynyt edes liikkumaan. Kyyneleet tulivat vasta kun huomasin lapseni juoksevan käytävällä kohti avointa ovea ulos rakennuksesta. Pieni selkä muuttui yhä vain pienemmäksi pitkän käytävän edetessä ja huutoni jäi kaikumaan tyhjille seinille.

Sinne se meni. Tavalla tai toisella kadotan Pikku V:n joka päivä. "Sano jos voin jotenkin auttaa", kysyvät äidit tanssitunnilla, kaupassa, puistossa ja viesteissä. Arvostan tätä kysymystä kovasti, mutta se ei tuo lasta takaisin luokseni. Tulee uusi tilanne, johon me katoamme. Tänään yksi äideistä oli onneksi minua nopeampi, eikä vielä(kään) sattunut mitään. 

Minä haluaisin tietää mitä teen väärin. Eniten auttaisi se, että joku kertoisi, miten minusta tulee sellainen äiti, jonka luokse lapsi palaa. En epäile olevani lapselleni tärkeä ja hän on minulle sanomattakin koko elämä. Ihana, hauska, mahtava pieni ihminen, jonka kanssa kadotan yhteyden yhdessä hetkessä. Yksi hyvä saamani vinkki on vähentää lapsen ruutuaikaa, sillä ylimääräiset ärsykkeet vain lisäävät levottomuutta. Ärsykealtistukseen ainakin minä syyllistyn, sillä Pipsa possu on aika kätevä apua kun vauva tarvitsee äidin.

Tuleeko teille mieleen jotain muita juttuja, joita me voisimme kokeilla? 

Kaikki päivät eivät toki ole huonoja, eivät edes useimmat. Pelko on silti pahasta, ja pahempia päiviä minä todella pelkään. 

Samat pipot, erilaiset aivot - ymmärrys ja väärinymmärrys

Ihminen kommunikoi kielen ja eleiden avulla. Pyrimme välittämään toisillemme asioita, saamaan itsemme ymmärretyksi. Eleet ja ilmeet tekevät alun, kieli sanottaa valmiiksi. Meillä on mahdollisuus saavuttaa lähes täydellinen ymmärrys vastapuolen kanssa, sillä lähes kaikkeen ymmärrettävään on olemassa sana.

"Ymmärrän!", sanoo taapero itkunsekaisesti kun keskustelemme, mikä edellisessä tilanteessa meni mönkään. Lapsi ei pysty täydellisesti sanottamaan itseään eikä itselleen. Hän osaa sanoa "ymmärrän" tietämättä sen todellista merkitystä. Hänen kommunikaationsa on suoraa ja kokonaisvaltaista - se tuntuu koko kehossa. Harmi ylettyy sormenpäihin ja puristaa käden nyrkkiin, ilo tuntuu varpaissa asti ja saa pomppimaan. Pääkopassa tapahtuu valtavan paljon. Opimme ajattelemaan monimutkaisia ennen kun opimme sanomaan niitä ääneen. Ymmärrys on kaikkein tärkeintä kommunikoinnissa, mutta täydellistä ymmärrystä on todella vaikea saavuttaa.

Miten sanoisin tämän asian kuulostamatta töykeältä. Sanottaminen on vaikeaa myös aikuiselle. Jo pelkästään miesten ja naisten aivojen toiminnassa on merkkittäviä eroavaisuuksia, joka luo karkeat raamit sille, miten paljon jokaisen yksilön aivot erovat toisistaan. Lähtökohta on, että myös ihmisten keskinäinen ymmärrys on erilaista. Käsitämme ja käsittelemme eri tavalla. Huomaan vaativani alle kaksi vuotiaalta taaperolta joskus kohtuuttomia kun pyydän häntä sanottamaan itseään. Minä haluan vain ymmärtää, mutta todellisuudessa lapselleni on todella haastavaa tehdä itsensä täysin ja oikein ymmärretyksi.

Lähes kaikessa kommunikoinnissa on kyse ymmärryksestä. Tämän oivaltaminen oli minulle helpotus. Lapseni huitaisi minua kirjalla, koska ei osannut muulla tavalla esittää asiaansa. Lapseni piirsi mustikoilla pöytään, koska hänellä ei tainnut oikeasti olla nälkä. Lapseni viivytteli portaissa, koska hän ei oikeasti halunnut mennä ulos sateeseen (varpaiden kastuminen tuntuu ilkeältä). Lapseni pissasi matolle, koska minulla ei ollut aikaa huomata hänen viestejään vessahädästä. Minä en ymmärtänyt lastani ja hänen käytöstään oikein. Koko maailma ei ole tänäänkään minua vastaan, minulla vain on liian kiire huomata ja ymmärtää. 

Kylässä ollessamme taapero huitaisi vauvaa. Kun niin kävi uudestaan, aloin miettiä, mitä taapero käytöksellään yritti viestiä. 2-vuotias tuskin haluaa satuttaa eikä 2-vuotiaan ole helppoa kertoa, mitä hän oikeastaan tarkoittaa. Huitaisu on välitön, fyysinen reaktio, koska tuntuu joltain.  Miksi teit noin? Me aikuiset emme ymmärtäneet, me jopa suutuimme. Todellisuudessa taapero ei osaa vastata kysymykseen miksi hän teki niin, koska hänhän ei olisi tehnnyt niin, mikäli osaisi ilmaista itseään muulla tavalla.

Seuraan lapseni elämää ja käytöstä joka päivä yrittäen oppia siitä. Silti monessa tilanteessa ymmärrykseni ei riitä. Huomaan nyt jälkikäteen olevani monessa tilanteessa kohtuuton. Lapseni tykkää painaa hissinappia tai alaoven summeria. Joskus painamme yhdessä omaa summeria ja kuuntelemme hauskaa ääntä joka siitä pääsee. Usein summerin soidessa alaolvelta löytyy myös joku enemmän kun mieluisa ihminen, kuten vaikka yksi isovanhemmista. Summeri on lapsen mielestä hauska juttu ja siihen yhdistyy vielä mukavia asioita. Tänään satoi kaatamalla ja lapsen hösääminen ärsytti muutenkin. Iloinen pieni käsi kurkottui kohti summeria ja painoi - vahingossa naapurin omaa. Reaktioni oli vihainen, noin ei saa tehdä! Lapseni katsoi minua silmät suurina. Miksi ihmeessä tänään summerin painaminen oli negatiivinen asia, kun vasta eilen nauroimme sille yhdessä?

Miten lapseni voisi ymmärtää. Mistä hän voisi erottaa milloin summeria on sopivaa painaa. Tässäkin tilanteessa lapsen olisi pitänyt toimia kuin aikuisen ajatus, joka on täysin kohtuuton vaatimus. Kaikkein pahinta tilanteessa oli se, etten edes yrittänyt selvittää lapselle miksi reagoin tänään eritavalla. Jos haluan pyrkiä lapseni kohdalla ymmärrykseen, miten hän voi sen oppia, jos en  edes yritä sanottaa itseäni.

Kun mietin tilanteita joissa olen itse loukannut tai tullut loukatuksi, kyse on lähes aina ollut väärinymmärryksestä. Myös liian kärkäs reaktio tai äkkipikainen vihapuuska ovat tilanteita, joissa ihminen helposti tekee itsensä väärinymmärretyksi. Vihaisena sanoo jotain mitä ei oikeasti tarkoita. Niin ilkeältä kuin se kuulostaakin, joskus haluaa tahallaan sanoa jotain, mistä toinen loukkaantuu. Silloinkin tekee itsensä väärinymmärretyksi, mutta tarkoituksella. Täysi ymmärrys ihmisten kesken tarkoittaa lähes poikkeuksetta olemuksen harmoniaa. Täysi ymmärrys on tyydyttävää, sillä se ei selityksiä kaipaa. 

Ymmärtäessään ihminen voi jopa hiljentyä. Joskus ymmärtää jotain todella tärkeää vasta toisen ihmisen kanssa keskustellessa. Me emme huomaa kaikkea, koska ymmärrämme useita kertoja päivässä väärin. Meiltä jää paljon asioita huomaamatta. Varmaa on vain se, ettei 2-vuotias halunnut satuttaa vauvaa. Hän halusi sanoa jotain ihan muuta. Puhu, puhu, puhu. Joskus ilman suodatintakin. Puhe on ajatusten sanottamista. Puhe on yksi suorin väylä juuri sinun ainutlaatuiseen tapaasi ajatella. 

Lapseltakin voi pyytää anteeksi

Meillä, kuten varmasti kaikilla, on hyviä ja huonoja päiviä. Joskus vähän kaikki on lapsen kanssa hankalaa ja tuntuu, että pieni tyyppi kulkee kielletystä jutusta toiseen tai jokin tuhoamisvietti astuu päälle. Joskus taitaa ihan vain hermostuttaa lattialle levittyvät dublot tai nurkissa pyörivät pölypallot. Se hammastahna, joka ei päätynyt suuhun vaan pitkin poskia. Tai puuro, joka lihvaantuu aina vain enemmän pienien käsien toimesta pöydän pintaan. 

Noiden tilanteiden, tai joskus vasta koko kiukkuisen päivän päätteeksi harmittaa. Tulipahan oltua lapselle äkäinen siitä ja siitäkin. Olen varmaan ollut liian ankara ja korottanut ääntäni myös turhaan. Joskus lapseni kompastuu ja ylös noustessaan hän sanoo "anteeksi äiti". Sydän muljahtaa ja pala nousee kurkkuun, miksi lapsi pyytää kaatumista anteeksi minulta? 

Eihän siinä lopulta taida olla kyse siitä, että lapsi jollain tavalla häpeäisi kaatumista. Hän harjoittelee toisen huomioimista ja anteeksipyyntöä. Miksi niin harvoin tulee itse vilpittömästi pyydettyä lapselta anteeksi ihan vain äänen korottamista, tilanteessa ylireagoimista tai vain sitä, että ei kuunnellut tarpeeksi? Pyydä anteeksi. Tai tarkemmin, pyydä heti anteeksi.  Nämä vaativat sanat tulevat usein omasta suustani, kun ohjaan lastani korjaamaan käytöstään. Tulen surulliseksi kirjoittaessani seuraavaksi, etten näytä lapselleni tarpeeksi usein hyvää anteeksipyynnön mallia.

Mieheltä en pyydä anteeksi lasten kuullen, ainakaan riittävästi. Riidat alkavat mutta eivät lopu lasten kuullen. Tilanteita, joissa katson lasta silmiin ja pyydän anteeksi, on ollut todella vähän. Varaa tuolle suomenkielen kauniille sanalle olisi varmasti enemmän. 

Miksi aikuisen on hankalaa pyytää lapselta anteeksi? Pelkäämmekö alleviivaamamme omaa huonoa käytöstä, aiheuttavamme lapselle trauman tai olemmeko vain liian ylpeitä myöntämään sen, että kohtelemme lasta epäreilusti. Kaikkein huolestuttavinta asiassa on se, ettei lapsi ymmärrä huonon käytöksen ja anteeksipyynnön syy-seurausta. Aivan kuin aikuisen ei tarvitsisi koskaan pyytää käytöstään anteeksi. Eikö aikuinen vain koskaan mokaa?

Kaikki tekevät virheitä. Kaikki ovat joskus turhan kireitä tai sanovat ilkeästi. Haluan uskoa siihen, että tämä on ihmisen luonnollinen heikkous, jota ei ole syytä kitkeä pois. Sen sijaan lapselle tulee tarjota malli siitä, että äitikin tekee virheitä ja pyytää niitä anteeksi. 

Meillä oli tänään vaikea päivä. Otin asiakseni pyytää lapseltani korostetun usein anteeksi omaa käytöstäni. Huomasin aika pian, ettei lapseni ihan täysin ymmärtänyt, mitä yritin sanoa. Hän luimisteli, sanoi ymmärtävänsä ja pyysi itse anteeksi. Hän ei osannut suhtautua siihen mitä minä yritin sanoa.

Tämä on todella ikävää. Aion aktiivisesti korjata tilannetta kaikkien ihmisten kohdalla, joita elämässäni on. Sanon herkästi kiitos, anteeksi ja arvostan. Arvostan sinua, sitä mitä teet ja millainen olet. Lapseltakin voi ja pitää pyytää anteeksi, jotta hän oppii ymmärtämään, eikä vain sano niin.

Sanota kaikki mitä mieleen tulee. Suodata lapselle sopivaan muotoon, mutta sano. Jos oma käytös päivän aikana harmittaa, ei ole myöhäistä pyytää anteeksi vaikka illalla sängyn reunalla.

Hyvää yötä kaikille.

Suositusvauvoja ja fiilisvauvoja

Mielestäni on olemassa niin sanottuja suositusvauvoja ja fiilisvauvoja (hiukan kärjistäen, mikä on tarkoitukseni). Suositusvauvojen perheiden elämä näyttäytyy usein selkeänä ja helppona, sillä suositusvauvan hoidossa tukeudutaan yleiseen normiin, neuvolaan ja ravitsemussuosituksiin. Neuvola hoitaa ajankohtaisen tutkimustiedon seuraamisen ja suositusten päivityksen. Fiilisvauva vanhemmat taas tekevät tietoisen ratkaisun lähteä kulkemaan omia polkujaan, fiiliksen pohjalta. Tiedonhaku jää omalle vastuulle. 

Suositusvauvan hoidossa asioita ei tarvitse kyseenalaistaa niin kauan kun kaikki sujuu ihan hyvin. Itkut, ykät sohvalla, punoittavat posket - kaikki on ihan normaalia "vauvaa" ja kuuluu neuvolankin mukaan asiaan. Soseet aloitetaan ohjeiden mukaan silloin kun siihen saadaan neuvolasta kehotus. Omasta ruokavaliosta löytyy sopivasti maitotuotteita jotta kalsiumia erittyy rintamaitoon. Vauvalle opetetaan alusta alkaen asioita normaalista arjesta: omaan sänkyyn nukahtaminen, päivärytmit, iltapesut. Vauvalle tarjotaan ärsykkeitä ikäkauteen sopien ja vauvan kehitystä seurataan käyrien, erilaisten heijasteiden ja uusien taitojen avulla. Suositusvauvan perheellä ei ole mitään hätää niin kauan kun neuvolan käppyrät ovat tyytyväisiä. Uusia suosituksia ja kehotuksia tulee sitä mukaan, miten vauva kehittyy.

Suositukset muuttuvat, peruna pysyy. Uusia juttuja tulee markkinoille, osaan suhtaudutaan suosituksissa neutraalisti, osa koetaan tarpeellisiksi kieltää. Unipesät, kantovälineet, bumboistuin, vauvan vieminen saunaan, pakkasrajoitukset, imetys. On selkeää ja helppoa turvautua ammattilaisten sanaan ja ohjeeseen vauvanhoidossa. Elämä on parhaimmillaan stressitöntä. Perhe ei tarkkaile uutta julkaisua tutkimustietoa kovin aktiivisesti ja tarjoaa huoletta vauvalle korvikemaitoa äidin kauppareissujen aikana. Vauvan hoito ei ole rakettitiedettä.

Olen tästä kaikesta kateellinen, sillä itse en suosituselämään pysty. Minulla on fiilisvauva ja olen fiilisperheen äiti. Kyseenalaistan kaiken ja mietin aina entä jos kuitenkin. Olen tehnyt mahdollisesti itse lapsen hoidosta vaikeaa, mutta koen ettei paluuta entiseen ole. Ainoa oikea ratkaisu on hoitaa lasta fiiliksen pohjalta, tehdä ratkaisuja joskus sokeasti ja muiden kokemuksiin perustuen. Uhmata neuvolaa, yleisiä suosituksia, kaikkea. 

Minä nyökyttelen neuvolassa. On perheitä jotka kulkevat muiden lasten rokotesuojan siivellä. Ei ole syytä jättää rotaa antamatta. Nyökyttelen taas ja olen kauhuissani. Juuri minä olen tuollainen siivelläkulkija, jonka ratkaisujen takia joku muu saattaa kärsiä. Olen perehtynyt asiaan tuntitolkulla ja ollut jatkuvasti varmempi, etten rokota lastani. Äkkiä unohdan kaikki ne syyt ja minua hävettää. 

Jätä yöimetys jo pois, se on turhaa. Minä halusin viimeksi ihan itse pitää yöimetyksestä kiinni jotta maito riittää jatkossakin. Lapseni myös söi päivisin huonosti. Olisin kuitenkin joutunut yöllääpumppaamaan, joten helponpaahan se oli tarjota tissi yöllä lapselle. Olihan se tietenkin tietyllä tavalla ihanaa kun yöimetys jäi sitten aikanaan pois ja uudenlainen vapaus alkoi - äitiä ei enää välttämättä tarvita öisin. Samaan aikaan alkoivat muistaakseni esikoisen yökyläilyt, mitkä ovat kyllä edelleen arjen voimavaroja kerryttävä juttu. Mutta silti, öisin oli aivan OK myös imettää. Aikansa kutakin.

Oma ruokavaliosi tai syömäsi ruoat eivät vaikuta äidinmaidon kautta haitallisesti lapseen. Nyökyttelen taas, koska en ikimaailmassa uskalla sanoa, etten juo pisaraakaan maitoa. Vauvani vihreä kakka ja voimakas puklaaminen ovat saaneet minut karsimaan sen ja muutaman muunkin pois ruokavaliosta. Lapsen hankala olo, siinä menee minun rajani. Joka kerta kun kuulen olevani ihan hölmö ja imetysdiettaamisen olevan turhaa minun on taas luotettava vain itseeni: joskus tein päätöksen lapseni oireiden pelossa enkä halua päätöstäni pyörtää.

D-vitamiini alkaa 2 viikon iässä, ei poikkeuksia. Poikkeuksen voi mielestäni tehdä silloin, kun vauva huutaa kaikki illat läpeensä D-vitamiinin takia. Toki voi kokeilla kaikki mahdolliset valmisteet markkinoilla, mutta se maksaa pitkän euron (kokeiltu on). Tauotus on joskus paikallaan. 

Vihreä kakka on normaalia. No kun ei se ihan niinkään ole. Vihreä kakka kielii tulehduksesta. Oman kokemukseni mukaan suolen tulehdus on äärimmäisen inhottava tila, silloin voi kokonaisvaltaisesti melko huonosti. Ruokavaliosta muutama juttu pois ja kakka normaaliksi, miksi en tekisi niin? 

Älä vie vauvaa ihmismassan sekaan, siellä on turhia pöpöjä liikkeellä. Entäs jos on pakko? Emme voi linnoittautua esimerkiksi esikoisen kanssa kotiin pesimään pöpöttömään kuplaan. Kauppaankin on mentävä silloin kun valo näkyy kaapissa. Vauva ei varmasti kaipaa kovin paljon sosiaalista kanssakäymistä, mutta muu perhe toki saattaa kaivata. Vauvaa suojaavat äidiltä saadut vasta-aineet, jolloin vauva saattaa olla ensimmäisenä elinvuotenaan hyvinkin pitkälti terveenä. Sitten on esimerkiksi meidän lapset, jotka ovat sairastaneet täysimetyksestä huolimatta rajun flunssan alle parin kuukauden iässä. Harmillista, mutta ei väistämätöntä, eikä kenenkään syy. 

Tuttipullot on hyvä jättää pois kuvioista vuoden iässä, ei niitä enää silloin mihinkään tarvita. Vuoden ikäinen lapsi on todella pieni. Yhdessä yössä hän ei kasva vauvasta taaperoksi vaikka nimetys muuttuukin. Se on hyvä muistaa monessa muussakin asiassa.

Nukuta vauva omaan sänkyyn selälleen, perhepeti on vaarallinen. Itsehän nukutan juuri sinne, mikä on koko perheelle parhaaksi. Jos lapseni nukkuisi paremmin vieressäni ja yö olisi näin pidempi, ottaisin lapsen vireeni. Harva aikuinenkaan haluaa nukkua yksin, miksi pienen vauvan pitäisi? Pakko myöntää, että rakastan 2 vuotiaan kainaloisen mönkimistä yöllä sängyssämme. Olen haudannut yritykset opettaa häntä nukkumaan kokonaan omassa sängyssä, sillä minusta on niin ihanaa kun hän on yöllä vieressä. Päivällä niin harvoin ehtii halia rauhassa! 

Kun vauvan soseet alkavat alle puolen vuoden iässä, jolloin vauva ei vielä istu, vauvaa voi syöttää sitterissä. Tätähän voi itse kokeilla, ei tunnu kovin hyvältä. Hengitystiet eivät ole normaalisti auki ja on hyvin mahdollista, ettei lapsi selviydy ruoasta. Miksi opettaa lasta syömään puolimakaavassa / makaavassa asennossa?

Tarjoa vauvalle rintaa tahdistetusti. Tätä tein eskoisen kanssa, eikä se oikein toiminut. Koko elämä pyöri vauvan syömisen ympärillä, vaikka vauva söikin vain 4 tunnin välein. Tämä nykyinen vauva voi syödä vaikka koko ajan, jos haluaa. En katso kelloa niin kauan kun hän kasvaa, eikä ole itkuinen. Kipuun syömiseen tulee mahdollisesti puuttua, muuten en puuttuisi. Paljon helpompaa näin, vaikka vauva syö paljon useammin. 

Tutti häiritsee purentaa ja puheenkehitystä. Esikoinen rakasti "mammaa", eli tuttia, reilusti yli vuoden ikään asti. Nyt vajaa 2 vuotiaana hän puhuu lähes täysin. Tuttirakastaja myös luopui mammasta todella kivuttomasti, ilman yhtäkään kyyneltä! Haluan tässäkin rohkaista kaikkia muita tuttirakastajan vanhempaa olemaan etukäteen murehtimatta. Tutista luopuminen voi sujua myös todella hyvin, vaikka sen kanssa oltaisiin ajoittain ihan symbioosissa. Tutti oli moneen murheeseen apu ja lohtu, mikä on sekin todella tärkeää. 

Vauvat itkevät. Juu, mutta eivät määräänsä enempää. Luulen että jokaisen vauvan vanhempi osaa itse puntaroida, mikä on normaalia. Jos vauvan vie lääkäriin ollessaan jo huolissaan itkun määrästä, inhottaa jos silloin vastassa on tämä lause ja huolta vähätellään. Kyllä minä yritän etsiä itkun syitä, vaikka aina en tietenkään niitä keksi. 

Vauvat puklaavat. Vauvat poistavat ylimääräisen maidon puklaamaan. Joskus röyhtäys nostaa maitoa ylös. Joskus vauvan ollessa makuulla portti hiukan falskaa. Joskus imetyksen / pulloruokinnan mukana vatsaan päätyy paljon ilmaa, jonka poistuessa poistuu myös maitoa. Vauva ei kuitenkaan normaalisti puklaa paineella naama irvistellen. Lammikoitakin varmaan tulee ihan normaalissa tilanteessa, mutta paineella heitetyt lammikot saa kyllä minun otsani kurttuun. Ei ehkä siis ne määrätkään, mutta se tapa. Maito voi myös seilata kipeästi kurkussa tulematta ulos saakka. Minulla on refluksi, refluksi on helvettiä. Jos lapsellani on samankaltaisia oloja, teen mitä vain helpottaakseni tilannetta. Refluksi sattuu ja olo on pahempi kuin vatsataudissa. Vain pystyasento ja ilman/happojen voimakas poistuminen, joskus oksentaminen, auttavat. Refluksia pahentavat tietyt ruoat. Koska vauva ei pysty itse tarkkailemaan mitkä, minä tarkkailen. Minä en itse siedä nautaa tai ruista, vauvani ei näytä sietävän kananmunaa tai kauraa. Kumpikaan ei kärsi, päinvastoin, jos en syö näitä raaka-aineita. 

Jos vauva kasvaa huonosti, aloitetaan vaan peruna aikaisemmin. Perunassa on aika paljon vähemmän energiaa kuin rasvaisessa maidossa. Miksi peruna? Tykkään myös kehotuksesta aloittaa kiinteät kunnolla jotta vauva nukkuisi yönsä paremmin. Kuuluuko pienen vauvan oikeasti nukkua täysiä öitä, onko se ehdoton pyrkimys, onko se hyvinvoinnin mittari? Olen myös kuullut että kiinteitä tarjotaan vaihtoehdoksi silloin, kun lapsi kasvaa "liikaa". Tai oikeastaan mihin vaan, suomalainen peruna. 

Unipesät ovat vaarallisia, niihin voi tukehtua. Unipesä on ollut ihan huippu tämän vauvan kanssa! Esikoisen kanssa pelkäsin sitä, ja se jäi hankkimatta. Tämä vauva tosiaan viihtyy pesässään ja äiti viihtyy ajatuksessa, ettei vauva putoa sohvalta. Tukehtua voi niin kovin moneen asiaan, että peitto pitäisi kenties myös kieltää. Myös vatsallaan nukkuessa voi tukehtua, mutta tiedän sen olevan niin monessa perheessä oikea pelastus. Ilma poistuu ja vauva kehrää vatsallaan tyytyväisenä. Tietenkin yöllä piilee ongelmana se ettei vauvaa voi samalla tavalla kuulostella ja ymmärrän hyvin siinä piilevät riskit. Entä jos ottaisi itkuhälyttimen avuksi, niitäkin on kai sellaisia jotka hälyttävät hengityskatkokset? Meidän vauva vetelee usein päiväunia masullaan, pieree ja huokailee. Kuinka ihanaa!

Vauva kääntyy noin 4 kuukauden iässä. Ymmärrän että normaalia kehitystä seuratakseen on pakko määrittää normit ja keskiarvot. Joskus niiden avulla seulotaan ihan oikeasti erilaista tukea ja apua tarvitsevat vauvat. Mutta voi miten usein ne aiheuttavat stressiä, huolta ja syyllisyyttä. Miksi naapurin Simo, mutta ei meidän Pasi? Mitä tein väärin? Esikoisen kohdalla itkin miinuskäyrää monet illat. Ihan tavallinen ja erityisenkin ihana poika hänestä näyttää kasvaneen. Tämän vauvan kohdalla en aio selvittää milloin olisi hyvä tarttua leluun ja milloin kääntyä. Tarjoan ärsykkeitä, mahdollistan jumpan lattialla (myös mahallaan) ja koitan tukea lasta jos hän on vastaanottavassa tilassa. Mutta kehittykööt täysin omassa tahdissaan. Tällä kertaa en vertaile, ellen huolestu jostain asiasta erityisesti. 

Pinsettiotetta harjoitellaan nuppipalapelin avulla. Nämä olivat näitä juttuja, joista hermoilin myös. Kuulin jutun mielestäni aina "vähän myöhässä", lapsella jäi varmasti jotain todella tärkeää nyt oppimatta. Hankin vuorokaudessa kaapit täyteen nuppipalapelejä. Seuraavaksi hermoilin kun lapsi ei kiinnostunut niistä tai osannut tehdä niitä. Nyt jälkikäteen kiroan koko nuppipalapelin - ne palat jalkapohjassa lastenhuoneen lattialla. Tuskin tarvitsee tarkentaa. Täysin sama juttu kävi kyllä niin naurettavan monen asian suhteen, ettei toisinaan.. No, onpahan tälle vauvalle varmaan ikätasoon sopivia juttuja valmiina. 

Vauvat tarvitsevat ihokontaktia, jotta lapsen ja äidin vuorovaikutussuhde kehittyy ja lapsi saa äidistä hyödyllisiä bakteereja. Hyvä lause, mutta aika petollinen perustelu. Horminihöyryssä voi itkeä tuntitolkulla jälkikäteen, että nyt jää kaatuu suhde vauvaan (ja muihinkin), koska on ollut liian kylmä nakuilla kaiken aikaa. Jokainen flunssa oli tietenkin myös oma syyni, tämän takia. Varovasti äitien kanssa, varovasti.. 

Kukkuu - leikistä kaikki vauvat pitävät. Esikoinen ei pitänyt. Ehdin pitkään ajatella, että kaikkien lasten oikeasti pitää tykätä siitä, olen kai tehnyt jotain väärin. Olen kuitenkin saanut huomata, että esikoinen on muutenkin oman tiensä kulkija. Kaikki lapset eivät rakasta neuvolan hymynaamaa, vaikka useimmat vauvat se hurmaa täysin. Tämäkään ei tee vauvasta huonoa tai epänormaalia.

Vauva kylpee vain 1-2 kertaa viikossa, ettei iho kuivu. Vauvan ihoa ei varmasti kannata turhaan rasvata eikä vedellä tarpeettomasti lotrata. Kukaan ei kuitenkaan kylpemällä tai rasvaamalla aiheuta lapselle atopiaa (kuten itse ehdin murehtia). Huulirasvaan voi "koukuttua" ja monet iho-oireet vain kuuluvat asiaan ja menevät ajan kanssa ohi. Jos lapsi kuitenkin rakastaa yli kaiken kylpemistä kannattaa ainakin koittaa, miten lapsen iho kestää! 

Vauva kaipaa ulkoilua, vaikka se huutaisi joka kerta vaunuissa. Maalaisjärki! Tai sitten ryhtyminen kantomammaksi, kuten itse parhaillaan teen. Olen täysin noviisi, mutta osaan pujottaa vauvan reppuun ja liinaan, jossa hän viihtyy esikoisen puistoreissun ajan. Ihanaa olisi työnnellä rattaita ja nukuttaa vauva esikoisen tavoin parvekkeelle, mutta kun hän ei viihdy. Ulkoilemme tavalla joka on vauvalle mieluinen, emme väkisin tavalla josta vauva ei pidä. 

ässä ihan vaan muutama esimerkki fiilisvanhemmuudesta. Joskus tulee tarve poiketa suosituksesta, vaikka se aiheuttaa paheksuntaa ja kummastelua. On luotettava siihen, että juuri sinä tunnet oman lapsesi ja tehtävä päätös sen pohjalta. En väitä, että suosituksista poikkeaminen on tarpeellista kaikissa perheissä. Kiintymysvanhemmuudesta en ehkä halua puhua (vaikka se kovin muodikasta onkin), vaan nimenomaan fiiliksen pohjalta kulkemisesta. Jokainen vanhempi tosiaan on oman lapsensa asiantuntija ja tällaisessa fiilisvamhemmuudessa on kaikkein tärkeintä luottaa omaan itseensä ja vaistoonsa. Lapset ovat myös sallivia, anteeksiantavia, eivät mene rikki kovin helpposti (ovathan syntyneetkin!) eivätkä ennen kaikkea traumatisoidu yhdestä kerrasta. 

Koska ei ole yhtä ainoaa hyvää tapaa olla vanhempi, samalla tavalla suositusten noudattaminen on hyvää vanhemmuutta. Tärkeintä on olla vanhempi ennen kaikkea sille omalle, yksilölliselle lapselle.