maanantai 27. elokuuta 2018

Lapset - yhdistää vai erottaa?

Vallitsevan määritelmän mukaan lapset tekevät perheen. Mies, vaimo ja puudeli eivät siis muodosta perhettä, vaikka perhe ja perheeseen kuuluminen eivät toki ole niin mustavalkoisia asioita. Esimerkiksi kotitaloustieteessä haluamme ajatella perhettä ruokakuntana, joka nauttii saman jääkaapin antimia. Yhdistäviä tekijöitä voi olla monenlaisia, mutta jos keskitymme ydinperheeseen, puhumme lapsista. Lasten jälkeen parisuhde laajenee perheeksi.

Avopuoliso, vaimo, poikaystävä, mitä näitä nyt on. Biologisesti ihminen kuuluu toisen rinnalle, harva meistä lopulta haluaa elää täysin yksin. Kaikki eivät valitse elämäänsä lapsia tai lapsia ei siunaannu, mutta varmaa on, että jokainen lapsi muuttaa perhetilannetta. Parisuhteeseen tulee uusia, melko vaativia osapuolia. Uudet perheenjäsenet ovat totuttelemisen paikka niin isälle, äidille kuin perheen muille lapsille.

Mitä parisuhteelle sitten tapahtuu, kun lapsi saapuu taloon? Äitiä kannattelevat hormonit ja rakkaus pieneen vauvaan. Läheisyyden tarve täyttyy vauvasta täysin. Isä kantaa usein hieman erilaista vastuuta ja saattaa olla stressaantunut. 70 neliäinen kolmio ei vielä takaa kaikille rauhallista yötä, sen me ainakin olemme huomanneet. Kun talossa on pieni vauva, jokainen nukkuu aluksi hieman huonommin riippumatta siitä, kuka vauvan kanssa öisin touhuaa. Se tarkoittaa sitä, että kaikkia väsyttää.

Väsymys kiristää ja vie elämästä värit. Sitä vaan selviytyy asiasta toiseen ja odottaa helpotusta. Helpotus voi olla vaikka töistä kotiin tuleva puoliso tai se aika päivästä, kun vauva todennäkösesti nukkuu. Vauvat kuitenkin noudattavat lakia, jonka mukaan sisaruksen kanssa samaan aikaan ei nukuta ja kun äidin ruoka on lämmintä, herätään ihan viimeistään. Taapero lukittautuu vessaan juuri silloin kun kaadat pastat kattilaan ja kakka tulee vaipasta ohi sinä päivänä, kun laitat turhan rohkeasti valkoiset housut jalkaan. Näissä tilanteissa toivoo (olettaa) puolison pelastavan - ottavan asiat haltuun kylmän viileästi. Kun "tilanteita" tulee ollessa yksin lasten kanssa, ainoa vaihtoehto on itkuinen puhelu puolisolle. Lasten isälle, joka on jostain syystä vähän syyllinen pissaan matolla ja dubloihin ympäri asuntoa. Tai siihen, että taapero lukittautui vessaan.

Tee jotain, hoida tilanne, auta, osallistu! Ja mieluiten vielä pelkän ajatuksen voimalla. Rakasta, mutta vain silloin kun on sopiva hetki, tai tulet torjutuksi. Ymmärrä ostaa kaupasta maitoa ja uhraa omat yöunet, kun tilanne näyttää pahalta. Jos joku asia menee mönkään esitä ainakin tietäväsi, miksi. Halaa jos uskallat.

Puolison rooli on todella haastava, sillä äiti pyrkii lapsiin liittyvissä asioissa virheettömyyteen ja suhtautuu itseensä ja muihin todella vaativasti. Äiti asettaa itselleen tavoitteita, joista on joskus mahdotonta selviytyä yksin. Kaaoksen ja niiden "tilanteiden" ollessa päällä yksinäisyys säikäyttää:

Jos olisi aina yksin, kuka auttaa ja pysyy rauhallisena?

Kuka hakee kaupasta vaippoja (jäätelöä) iltamyöhään ja laittaa taaperon nukkumaan, kun vauva roikkuu tunnista toiseen tissillä?

Kuka kyselee varovasti mitä kuuluu ja monta kertaa vauva viime yönä heräsi?

©️ Pia Haanperä photography

Kuka ymmärtää, tukee, osallistuu ja ottaa vastaan kaiken taakan mikä äidiltä vyöryy yli. Kauhistuttaa ajatuskin että pitäisi selvitä kaikesta yksin. Meillä kun hommat menee niin paljon tasan kun voi, mies kun käy lisäksi töissä. Yhteisen ajan puute toki haittaa - kaikki aika ja tunnemaailma keskittyy lapsiin. Se riittää tavallaan, mutta on vähän sääli. Ainahan sitä voi mennä vaikka syömään tai yöksi yhdessä johonkin, mikä on toki kivaa, mutta ei se tätä perhearjen hektisyyttä helpota. Arki se alkaa taas maanantaina, tiedättekö. Tähän auttaa vaan se että tekee nyt tarvittavan ajan tiimityötä ja joskus tulee se hetki, kun lapsi ei vaadi koko tunnekapasiteettiä. Joku päivä poikani ei halua halailla kerran tunnissa, ehkä sitten (suruissani) halaan miestä!

©️ Jannamari Palo photography

On itsestään selvää, että puoliso, perheen toinen aikuinen, on tärkeä ja tarpeellinen. Silti on haastavaa osoittaa kiitollisuutta tai muistaa, että tässä perhearjen keskellä ollaan myös parisuhteessa. Parisuhde hautautuu kakkavaippojen alle ja sitten taas suututtaa, kun se toinen ei vie täyttä roskista pois lähtiessään.

Lähtemisestä olen joskus kateellinen. Vaikka olisi "tilanne" päällä, toisen on pakko lähteä töihin. Ovi sulkeutuu ja tuntuu, että kurkkua joskus kuristaa. Nyt olen vastuussa, kiukuttelu ei auta, täällä on paikalla kaksi alle polvenkorkuista ja minä, aikuinen. Käyttäydyn lasteni kanssa kuin aikuisen pitää, mutta puolison palatessa kotiin se joskus unohtuu. Taannun lapseksi, joka osoittaa mieltään siitä, että hänet on jätetty pitkäksi päiväksi yksin kotiin. Väsyttää, kaikkia. Silti tekee mieli syyttää kaikista päivän aikana tapahtuneista "tilanteista" puolisoa.

Lapset eivät kai tavallaan vaikuta parisuhteeseen, mutta tekevät perheen. Perhearki sitten on täysin erilaista, kuin kaksistaan jaettu arki. Perhearki on tiimityötä, perhearjessa väitän olevan enemmän rakkautta. Se rakkaus jakaantuu kaikille perheenjäsenille (samalla tavalla nyhjätään sohvalla tilaisuuden tullen kännykät nenän edessä - arkista ja lohdullista myöntää, että keskustelulle olisi enemmänkin aikaa!)

Yhteiset hetket ovat suunnitelmallisempia. Parisuhde jää helpommin toissijaiseksi. Väitän silti, että parhaimmillaan perhearki on kaikkein onnellisinta, myös parisuhteen näkökulmasta. Synnytyssalissa saakka koetaan yhdessä jotain niin hienoa, että se väkisin yhdistää. Kun vanhempi hoitaa lastaan, kotiaan tai käy töissä, hän osoittaa rakkautta kaikille perheenjäsenille. Kun puoliso sanoo aamulla keittäneensä puuron kaikille, hän osoittaa rakkautta. Kun äiti soittaa itkupuhelun puolisolle töihin, sekin on rakkautta. Ainakin luottamusta!

perjantai 17. elokuuta 2018

Tänään surettaa

Lapsen tapa reagoida asioihin on välitön. Hän ei suodata tunteitaan vaan ne ovat puhtaita, selkeitä. Itku kestää usein yhtä kauan kuin harmin tunne. Jos joku asia on erityisen hauska, se naurattaa. Tilanteesta riippumatta. Toisen suru tarttuu - itkua ilmassa! Lapsi pääsee usein nopeasti eteenpäin, sillä kun tunteen käsittelee välittömästi, se ei jää kytemään. Lapsen tunnemaailmassa ei välttämättä ole epäselvyyksiä, ongelmia, katkeruutta tai kateutta. Jos toisen lelun haluaa ottaa, sen vain nappaa. Ai en saa? Nyt harmittaa!

Tämä päivä oli pettymys. Minä en pääse pettymyksestäni yli enkä ympäri. Kaikki muut tunteet tuntuvat olevan toissijaisia. Kaikki elämässä tuntuu vähän mitättömältä. Tähän ei ole ratkaisua, siltä nyt tuntuu. Arjen keskellä en voi itkeä ja parkua ja heittäytyä lattialle, kuin lapsi (esikoinen on esimerkiksi kovin empaattinen yksilö). Mutta siltä minusta tuntuu ja sisälläni teen juuri niin.

Ymmärrän, miten kokonaisvaltaista on myös lapsen kokema suru ja pettymys. On inhottavaa, kun äiti käskee olemaan hiljaa tai kehottaa rauhoittumaan, kun harmittaa kamalasti. Tähän harmiin ei auta toisen lupaama auto tai nukke, eikä mikään muukaan korvaava asia. Tähän ei auta yhtään mikään.

Lapsen tapa näyttää tunteitaan on puhdistavaa. Kun paha olo näkyy ja sisällä oleva kuohu pääsee ulos, oma taakka pienenee. Joku jakaa tunteen lapsen kanssa, eikä hän ole yksin vastuussa. Jos lapselle sanotaan tässä tilanteessa, että nyt ei ole oikea hetki itkeä, surra tai meluta, jää lapsi yksin vaikean taakan kanssa. Lapsen näyttämä tunne on myös luottamuksen osoitus - uskallan itkeä ja luotan siihen, että saan tukea.

Mistä saada taito myötäsurra, kantaa taakkaa yhdessä surevan kanssa. Rauhoittaa, mutta ei pakahduttaa. Opettaa tunnistamaan erilaiset tunteet ja auttaa ymmärtämään, mistä mikäkin tunne johtuu. Lapselle on varmasti usein epäselvää, miksi hänellä on juuri nyt kurjaa. Se tulee ulos, mutta syy jää epäselväksi. Esimerkiksi väsymys on todella inhottava tunne ja johtaa usein erilaisiin muihin tunnepurkauksiin - kiukkuun, joustamattomuuteen ja huolimattomuuteen.

Jos lapsi syö iltapalaa väsyneenä ja kaataa lasin, aikuisen sisällä saattaa kuohahtaa. Aikuinen ärähtää ja lasta harmittaa. Molempien reaktiot johtuvat väsymyksestä, mutta tilanteessa väsymystä ei osata nimetä vallitsevaksi tunteeksi. Moni tunne johtuu toisesta, meillä on niin monenkirjava kartasto ajatustasolla.

Olen tänään pohtinut, miksi minulla on niin kauhean pettynyt olo. Olenko minäkin väsynyt, harmittaako jokin muukin asia tässä yhteydessä. Ajatustustyön tulos: väsyttää helvetisti ja harmittaa ihan kaikki elämässä. Niin epäselvää, hämmentävää, masentavaa ja lohdutonta!

Kamalaa on ajatella, tunteeko lapsi näitä tunteita myös. Kamalaa on ajatella, että joku sanoisi minulle nyt, että lopeta ja ala käyttäytyä. Kamalaa on ajatella, että monessa tilanteessa estän lastani käsittelemästä tunteita. Tarjoan ratkaisuja, enkä myötäsure.

Mitä myötäsuruun minun mielestäni ei kuulu:

Ajan kanssa helpottaa / Nyt tuntuu pahalta, mutta se menee ohi. Tavallaan hyviä fraaseja, mutta kun pitäisi saada jotain helpotusta ihan heti. Ajatus siitä, että joskus myöhemmin helpottaa, ei auta juuri nyt.

Noin käy kun juokset portaissa / Ensikerralla älä juokse portaissa. Nämäkin ovat klassikoita, mutta tarkemmin ajatellen vähän ilkeitä sanoja surun keskellä. Ikään kuin oma vikasi, ota opiksi. Ei kovin lohdullista?

Rauhoitu nyt / Itku ei auta. Fakta on kuitenkin se, että juuri itku monesti auttaa. Tottakai joskus tulee rauhoittua ja vetää henkeä. Mutta jos itku on aina tarkoitus vaimentaa, tuleeko surusta tunne, josta koetaan häpeää. Kehotus lopettaa sureminen saa aikaan vaikutelman, ettei sureminen ole sopivaa ja reaktio on väärä. Juuri se tunne joka lapsessa / ihmisessä näkyy, luulisi kuitenkin olevan täysin korrekti. Ristiriitaista?

Miksi itket / Mikä sinua vaivaa. Joskus surun keskellä on täysin mahdotonta nimetä mistä kaikki johtuu. Toki haavereiden ja muiden yhteydessä on tärkeää selvittää mitä tapahtui. Lapsen on joskus todella haastavaa nimetä tai tunnistaa syitä suruun, jolloin voisi olla parempi, että aikuinen tarjoaa vaihtoehtoja. Tuntuuko sinusta kurjalta, koska kaaduit kivetykseen? Siihen voi vastata vain helposti joo tai ei, ja lapsi kokee, että syy suruun on ihan ymmärrettävä. Aikuinenkin huomasi että kaaduin, ja on tavallista että kaatuminen sattuu. Joskus on parempi jättää kokonaan kyselemättä ja todeta, että sinua sattuu, koska kaaduit. Sehän on lapselle tosi simppeliä! Jos menee vikaan, lapsi kyllä korjaa. Ainakin meidän lapsi.

Saat jäätelön. Lasta toki usein lohduttaa joku kiva asia, joka luvataan surun keskellä. Tämä on kuitenkin vähän sellainen pakokeino pois tunteen käsittelystä. Jos lapsi kaatuu ja häntä sattuu, jäätelö ei oikeastaan millään tavalla liity asiaan. Ei vaikka miten yrittäisi. Syy - seuraussuhteissa olisi hyvä olla jotain logiikkaa. Joskus on pakko yrittää viedä ajatus muualle ja palkita, mutta palkitsisin mieluiten siitä, että tunne tuli käsittelyä oikealla tavalla. Tässä on myös mahdollisuus mennä ihan vikaan - joskus jäätelö ei kertakaikkiaan auta ja korvaa sitä, miksi oikeasti harmittaa. Silloin voi alkaa jopa suututtaa.

Millaista on mielestäni todella onnistunut myötäsuru:

Olen pahoillani että sinulla on kurjaa. Todella toimiva fraasi, johon ei tarvitse vastata mitään. Suru on hyväksyttävää, eikä tähän liity lainkaan häpeän latausta.

Olen tässä jos tarvitset minua. Joskus olisi kaikkein helpointa, että voisi surra toisen puolesta ja ottaa koko taakan vaan itselleen. Koska niin ei voi tehdä, ei toisen surua kannata jouduttaa tai yrittää väkisin poistaa. Parempi on tarjota olkapäätä, mutta antaa myös mahdollisuus olla rauhassa. Käsittely on yksilöllistä.

Voinko auttaa? Haluatko, että puhallan? Apua ja läsnäoloa voi pyytää ja kysyä. Silloin ei tule vahingossakaan puututtua tilanteeseen liikaa. Tässä tietenkin on otettava huomioon lapsen ikä - pieni taapero tuskin osaa tunnistaa, milloin apu on paikallaan.

Saat surra, ei haittaa / Olet rakas. Toimii aina, ei tarvitse selittyjä.

Ihan samat säännöt taitaa päteä niin aikuisen kuin lapsenkin suruun. Luulen että aikuisen ja lapsen suru on lopulta aika samanlaista, käsittelyssä vaan on eroja. Minä en halua ajatella sitä, että joskus tämäkin suru on eilisen murhe. Oleellista on se, että edelleen surettaa. Aion olla surullinen niin kauan kun juuri minun tarvitsee ja toivottavasti osaan välittää saman viestin myös omille lapsilleni.

lauantai 11. elokuuta 2018

4 viikkoinen kullanmuru

Millainen on tämä meidän vauva? Neljän viikon kunniaksi neljä faktaa Kertusta!

1. Rauhallinen. Perheemme vauva numero 2 on ollut elämänsä ensimmäiset viikot rauhallinen ja hiljainen. Emme oikeastaan olleet kuulleet hänen kunnolla itkevän vielä kahden viikon iässä. Nyt kolmannen ja neljännen viikon aikana on tapahtunut "herääminen" ja vauva touhuaa enemmän hereillä - kyllä meillä nyt on myös vaativasti itketty. Jos masu on kunnossa ja nälkä ei vaivaa, vauva on kuitenkin todella lungi tapaus. Hän ei turhaan hötkyile ja on käsitellessä rento ja luottavainen. Johtuuko se sitten isoveljen ajoittain hieman ronskistakin käsittelystä, vauva ei ole myöskään kovin säikky.

2. Tissitakiainen. Jos esikoista piti jatkuvasti olla houkuttelemassa syömään, tämä vauva pitää itse huolen ruokailusta. Ensimmäiset viikot vain syötiin ja se oli minulle ihan uutta. Tissit ovat aika kovilla, mutta toisaalta on ihana seurata miten tällä kertaa lapsi tuntuu kasvavan ja siitä puolesta ei ainakaan vielä ole tarvinnut olla huolissaan. Vajaa 2 vuotiaan viihdyttämään jatkuvasti tissillä roikkuvan vauvan kanssa on tietenkin ollut vähän haastavaa! Ihan hassua on myös se, että 56 cm vaatteet alkavat olla pieniä. Pikku V käytti vastaavaa kokoa varmaan muutaman kuukauden ikään saakka.

3. Mieluiten sylissä. Ihan selkeästi kivoin paikka maailmassa on aikuisen, ehkä mieluiten vielä äidin, syli. Yksin ei läheskään aina huvittaisi hengailla vaan tämä vauva veljestään poiketen olisi mieluiten aina vaan lähellä. Täytyy opetella kantamisen saloja, niin saadaan vauva lähelle ja kädet vapaaksi. Vauvatuki tulaan onkin parhaillaan matkalla kotiin, jee!

4. Iltavauva. Jos joskus mikään harmittaa, tapahtuu se aamuisin. Tämä ei olekaan mikään aamuvauva, vaan hänen parhaat ja rennoimmat hetkensä sijoittuvat iltaan. Koko yö olisi kiva vain syödä, aamut sitten kakata ja ehkä vähän kitistä. Tyttö on kova ähkimään, vaikka jokin hänen äänimaailmassaan on mielestäni todella tyttömäistä.

tiistai 7. elokuuta 2018

Mahamuistoja

Sumussa, kasteessa, kesäheinässä,

minä tunnen sinut välillä

Olet maailmalle pieni ja minulle suuri,

matkaasi aloittamassa juuri

Ota minut mukaan vanhempana, äitinä

voin matkaasi hidastaa, et kulje liian äkkiä

Kuuntele ja näe matkasi vartta,

Sydämen sykkeestä piirtyy kartta

Josta minäkin voimaannun ja enemmän odotan,

meidän yhdessä näitä polkuja kulkevan

Kun elämäsi alkaa mahan tällä puolen,

olen sinua vastassa, pidän siitä huolen

Ihana ja taitava Jannamari. Ystävä. Kiitos ♥️

Haluatko sinäkin kuvaukseen? Varaa aikasi Jannamari Palo Photography

Imetysaivot

Toi on ehkä typerintä mitä oon ikinä kuullut. Sori, mutta kyllä on typerää.

Äitiys ja äitiyden huolet. Huoliryppy piirtyy otsalle samaan aikaan kun kaksi viivaa puikkooon. Ryppy syvenee matkan varrella ollessaan 18 vuoden päästä jo "vihainen". Ehkä minäkin olen siksi välillä perusluonnoltani vähän kärttyisä - viiva on ehkä poikkeuksellisen syvä. Hassua tietenkin on, ettei huoliryppyyn vaadita edes lasta tai alkanutta raskautta. Jos ei syystä tai toisesta raskaudu, se vasta huolettaakin.

Pitääkö olla huolissaan, mietin ääneen erästä terveydenhuollon (erittäin hyvää!) palvelua käyttäessäni. Sain kuulla olevani asian suhteen hölmö, huoleni oli typerä. Esikoiseni ei ole alkanut vihata minua muutamassa yössä, todennäköisesti päinvastoin. Hänellä on minua ikävä, ja syystä. Toinen vauva on lapselle kuulemma vähän kuin avopuolison toinen nainen. Yhtäkkiä joku rakas henkilö täytyy jakaa toisen kanssa. Se tapahtuu monesti yhdessä yössä. Rakkaus taas ei lopu yhdessä yössä.

Imettäessä maailma näyttää vähän erilaiselta. Vähän utuiselta. Tavallaan olet todella skarppi, huonoista yöunista huolimatta. Toisaalta et muista juuri mitään, mitä edellisen kuukauden aikana on tapahtunut. Jotkut asiat, etenkin synnytys, sensuroituvat mielessä ihan mukaviksi kokemuksiksi. Sattuiko se, no ehkä vähän, mutta tekisin sen koska vain uudestaan. Luulen, että synnytyssalissa vannoin jotain muuta.

Muille ihmisille saattaa äkisti vähän tulistua. Elämä on hetken ajan ihan epätoivoista, sitten taas tosi kivaa. Eikä siitäkään ole ihan varma. Vähän kuin kiva pieni nousuhumala, jota ei ehdi juoda sen enempää suuntaan tai toiseen. Imetysaivot ovat todella kriittiset - vauva on peili, jonka kautta tuore äiti arvioi, miten hän onnistuu tehtävässään. Muutaman minuutin huutosessio raastaa äidin mieltä. Epätoivo!

Syö ja juo paljon, kun imetät. Jos se unohtuu, pakollinen ikävä muuttuu vielä paljon kurjemmaksi. Imetys ja alhainen verensokeri ovat yhdistelmä, joka tappaa hitaasti mutta varmasti. Maito ei lopu, mutta olo on lohduton. Jos olo on tarpeeksi kauan todella lohduton, voi se maitokin vähentyä. Älä stressaa, vauva maistaa sen maidossa, sanoi kätilö.

Älä stressaa? Sehän vasta stressaakin, miten sellaisen voi estää! Joskus auttaa kun hokee mantran lailla, että kaikki on hyvin. Kaikki muu on turhaa, paitsi imetys, saattaa kuitenkin olla päällimmäinen ajatus. Toisaalta kaikki muu on helvetin tärkeää - naapurin äidin mielipide, aluslakanan väri, yöunen pituus, pierujen tekeminen tai liian pippurinen ruoka. Imetysaivojen läpi tuntee jotkut asiat hyvin voimakkaana. Reaktio tähän on todella_usein itku.

Itkeminen ja imetys taitavat kuulua yhteen. Itku on spontaani reaktio, ja spontaaneja syitä itkeä tulee elämässä eteen yhtenään. Olen huomannut, ettei esikoinen kestä äidin itkua. Tämä taitaakin olla molemminpuoleista - äiti ei kestä lapsen itkua, eikä lapsi äidin itkua. Se on kai sitä rakkautta.

Joku tässä utuisuudessa suojelee pahalta maailmalta. Imetysaivot ovat väistämätön tila, mutta ei tätä imetystä silti mihinkään vaihda. Imetystä muistettiin vastikään kansainvälisen imetysviikon merkeissä, jolloin tästä aiheesta on kirjoitettu varmasti paljon muuallakin. Minulle tämä(kään) imetystaival ei ole ollut ongelmaton. Seuraavaksi voisin kirjoittaa siitä, kun imetys sattuu.