Lapsen aineeton joulukalenteri

Viime tipassa ei tämänkaltaisissa asioissa kuulu tapoihini, vaikka kaikkialta muuten ollaankin aina lasten kanssa karvan verran myöhässä. 

Eli huh ja anteeksi! Jos siellä kuitenkin on jokunen vanhempi joka on jättänyt joulukalenterin viimeiseen yöhön ennen ensimmäistä luukkua, tässä mun vinkit lapsen aineettomaan joulukalenteriin: 

1. Jouluaiheiset tapahtumat. Menin facebookkiin ja selasin tapahtuu lähelläsi. Sieltä olisi helposti saanut koko kalenterin täyteen, sillä kaikenlaisia lapsille hyvin soveltuvia tapahtumia, perheiden pikkujouluja, joulupolkuja, myyjäisiä ja pajoja on melkein joka päivälle. Poimin sieltä ihanimmat ja piilotin joulukalenteriin. Ainakin paria jouluista ponia on pakko päästä rapsuttamaan, sekä syödä mahdollisimman monet joulupuurot ympäri kaupunkia! 
2. Jouluvalot. Pienet tyypit auttavat kaikessa intopiukeena. Ei ehkä aina helpota, mutta iloa se tuo!
3. Kirje joulupukille. Tämä on tärkeä myös siksi, että vanhemmat ja läheiset osaavat paniikissa hankkia edes sinne päin mieluisia juttuja. 2-vuotiaalle kelpaa kyllä mikä vaan, mutta osaa hänkin jo toivoa.
4. Kirjasto. Mukava ja (pyrkimyksenä) rauhallinen paikka myös joulun alla. Kirjat on aina best!
5. Joulukortit. Askatelu, piirtäminen, maalaaminen.. you name it, lapsi innostuu taas.
6. Metsäretki. Nyt ei ole lunta, mutta metsässä on silti talvisinkin kaikkea jännittävää. Ainakin linnut ovat nyt talvimallia ja metsä muutenkin talviasussaan erilainen. Lämmintä juotavaa tietysti mukaan.
7. Joululaulut kirkossa. Tai siis missä vaan. Porvoon alueella näyttää ainakin olevan ihanasti tilaisuuksia laulaa joululauluja.
8. Jouluelokuva. Vinkki: Joulupukki ja noirarumpu löytyy Netflixistä.
9. Piparit. Meillä leivotaan perinteisesti piparit itsenäisyyspäivänä. Silloin rakentuu myös talo mummilaan. Valmiit taikinat on aivan OK, koska syömistä hauskempaa on koristella! Syömiseen erityisesti tarkoitettu taikina on valmiina pakkasessa toista piparipäivää varten, se on taatelilla makeutettu pienen lapsen taikina. Reseptin saa kysymällä!
10. Pikkujoululahjan etsiminen. Minä piilotan Pikku V:lle suuren suklaisen kultarahan. 
11. Lapsen valitsema iltapala/päivällinen. Saattaa tulla nakkipäivä!
12. Riisipuuro. Puuroahan syödään monta kertaa ennen joulua ja sen jälkeenkin. Enpäs tässä edes viitsi mainita, kuinka suuren satsin meikäläinen kykenee riisimuijana puuroa syömään.
13. Kynttilä haudalle / käynti hautausmaalla. Meidän kynttilä syttyy kotikaupungin hautausmaalla yleiselle muistopaikalle. Esimerkiksi rakas karvainen ystävä saa kynttilän palamaan.
14. Hiihto/luistelu/pulkkailu. Tämä on vähän riski, koska #mustajoulu.
15. Jouluostokset. Pakkohan johonkin on mennä vähintään fiilistelemään. Tai edes muistuttamaan itseään, miksi ei käy kaupoissa ennen joulua.
16. Siilien jouluruoka. Tämähän tulee olemaan hitti, kuten oli joka kerta veden vieminen pihasiileille. Nyt viedään jouluruokaa, eli keitettyjä kananmunia! Nehän tietysti keitetään ja muussataan itse.
17. Joulukuusen koristelu. Meillä joulukuusi on pieni ja muovinen, mutta saa siihen kuitenkin koristeet laitettua!
18. Pehmoeläinten joulu. Pikkujoulut järjestyy tänä vuonna pehmoleluille. Ne kokoontuvat kuusen luokse leikkimään piirileikkejä. Jos oikein sattuu hyvin, ehkä muutama ystävä pääsee leluineen mukaan joulujuhlaan!
19. Aamupala suosikkikahvilassa. Se on aina luksusta. Luksusta on myös se, että meillä on niin ihana suosikkikahvila. 
20. Uimahalli. Taatusti varmempi, kun noi lumileikit!
21. Harrastuksien joulujuhlat. Ne voi hyvin piilottaa kalenteriin, koska silloin ne on eri tavalla spessuja juttuja. Meillä ainakn kalenteri muistuttaa muskarin muumijuhlasta.
22. Kaakao, tortut ja mieluisa seura. Onko ihanampaa luukkua, kuin se, joka kertoo rakkaan ihmisen tulevan kylään?
23. Joululaulut. Ne ovat ehdoton joulufiiliksen saavuttamiseksi. 
24. Yhteistä aikaa perheen kanssa. Hyvää joulua!

Viimeinen on se tärkein. Meidän kalenteriin piilotin myös esimerkiksi mökkireissun, joka on varmasti mieluisa juttu. Ihan arkiset asiat kelpaavat, kunhan ollaan yhdessä. Yritin myös tehdä kalenterista edullisen, jopa ilmaisen. Kuluja koituu esimerkiksi joihinkin paikkoihin liikkumisesta autolla, leivontatarpeista, muutamasta pillimehusta ja ostoksesta myyjäisissä ja pääsymaksusta uimahalliin. Minä kirjoitin asiat lorun tai runon muodossa, mutta mikä vaan muoto kelpaa tietenki. Mummi hankki meille jollyroomista kivan joulukalenterin, jossa on taskut valmiina. Luukut voisivat tottakai olla myös pieniä kirjeitä roikkumassa narusta tai kranssista. Tätä taidan koittaa ensi vuonna. 

Joulu on aina kallis, joten tässä teille myös pieni haaste: tee kalenterista mahdollisimman edullinen! Myös nollaan on varmasti mahdollista päästä. 

Varaa aika, jos sinusta tuntuu siltä

Meidän vauva on aina ollut vähän vino. Sellainen banaanivauva. Aluksi se oli vain hassua, sitten jo vähän huolestuttiin. Olisiko hän ehkä ollut jo kohdussa noin, onko häntä käsitelty väärin?

Hän kuitenkin osaa kaikki liikeradat ja kehittyy normaalisti. Moni lääkäri on hänen olemistaan hiukan ihmetellyt ja pyöritellessään todennut, että kyllä, liikkuu joka suuntaan mutta hakeutuu juurikin noin. En osaa sanoa, onko kukaan hoksannut asiaa ilman että olen siitä maininnut.

Hän ei ole niin vino, että olisi syytä epäillä neurologista ongelmaa. Nyt neljän kuukauden kohdalla tämä toispuoleisuus näyttää hävinneen hänen ollessaan lattialla selällään tai vatsallaan. Ranka näyttää suoralta, hän kääntyy molemmille kyljille ja kääntää päätään molempiin suuntiin. Mutta. Hän suosii omaa oikeaansa, ja jos ei ole mitään erityistä, katselee hän mieluiten oikealle. Pystyssä ollessaan hän helposti kallistaa päätään hiukan oikealle. 

Onko vinous kaulassa, rangassa, koko lapsessa? Viaton ja hassu toispuoleisuus muuttui matkan varrella banaaniksi, sitten taas lähinnä toisen puolen suosimiseksi. Miten sitten lähdin lastani oikomaan, kun hänen vinoutensa minua huoletti:

1. Lääkäri
2. Osteopaatti
3. Fysioterapeutti

Lääkäri ei sanonut juuta tai jaata, mutta ei huolestunut. Synnärillä tästä ei ollut mitään huomioita, vasta joskus myöhemmin. Kerttu suoristui itsestäänkin jo paljon, enkä enää ottanut asiaa puheeksi neuvolassa. Osittain tästä syystä / osittain muista syistä hakeuduin myös osteopaatille. Ensimmäinen hoito näytti suoristavan lapseni, toinen sai kiemurtelemaan ja kolmas itketti. Neljäs on tuloillaan, ehkä. En ole varma jatkanko omakustanteista hoitoa pidempään, koska minulle ei ole selvää, mistä kaikki asiat johtuvat. Onko suoristuminen tapahtunut ajan, käsittelyn, oman liikkumisen vai osteopatian takia? Jokunen lääkäri matkan varrella on ehdottanut fysioterapiaa. Fysioterapeutti ei kokenut lapsessa olevan mitään vikaa, kaikki normaalit toiminnot ja muodot kehossa.

Kerttu kääntyy vatsalta selälleen ja pyörii akselin ympäri. Hän siis pyrkii liikkumaan, eikä ole jäykistynyt. Yksipuoleiseen käsittelyyn minä ainakin syyllistyn, mutta voiko siitä aiheutua jotain tällaista? Meillä oli hetki sitten  4 kk neuvola ja sen yhteydessä lääkäri. Keskustelimme vähän asiasta ja hän totesi ohjaavansa meidät fyssarille. Lopuksi hän vielä sanoi, että voin olla sinne yhteydessä, jos minusta tuntuu siltä.

Siis hetkinen? Miten tässä nyt onkaan kyse siitä, miltä minusta tuntuu? Olenko mennyt itse keksimään vaivattomalle lapselle vaivoja, liioitellut. Minä tulin kysyämään lapsesta, miltä hän juuri lääkärin mielestä nyt näyttää. Tuntuu hassulta ajatella, että tulen lääkärin luokse esittämään näkemyksiä, ja hän joko tukee niitä tai on tukematta.

Itsediagnosointi taitaa olla tätä päivää. Mehän googlaamme, kysymme, vertailemme ja etsimme vastauksia. Ainoastaan yhden ihmisen, oli hän sitten lääkäri tai ei, sanaan on vaikea luottaa. Kokemuksia on oltava paljon. Kenties lääkärit ovat tähän ilmiöön jo väsähtäneitä: heidän työhönsä puuttuu potilas tai potilaan omainen. Olisihan se vähän kummallista, jos maksava asiakas esimerkiksi kassalla väittäisi, ettei hänen ostamansa ole lainkaan banaani. Nimi on väärä, tai vähintään hinta.

Avoimia kysymyksiä on paljon, mutta tämä viimeisin inspiroi tekstiin asti. Ovatko monet hoidot vanhemman vaatimia, jo diagnosoituja vikoja tai puutteita? Minä en ainakaan haluaisi keksiä lapselleni mitään ylimääräistä, mutta väkisin tästä jää olo, että olen juuri tehnyt niin. Olisiko tämä "vinous" kortilla, jos en olisi siitä koskaan maininnut? Tuskin, mutta sehän olisi vastuutonta. Vanhemman tulee kertoa havaintoja lapsesta, jotta mahdolliset tuen tarpeet ja hoidot voidaan järjestää. Vauvat eivät juuri itse puhele ja kerro oloistaan. Miksi siis saisin itse päättää, millaista hoitoa lapselleni haluan ja tiedänkö tosiaan, mikä häntä mahdollisesti vaivaa?

Minua moinen vastuu pelottaa. Menen lääkäriin kysymään miksi, en kertomaan miten tästä eteenpäin. Toivoisin johdonmukaisuutta äitien kanssa, koska äidit menevät aika pienestä ihan sekaisin. Päät pyörällä muutenkin ja sitten joku antaa hyrrälle vauhtia. Kuten ennenkin olen sanonut, aina joku pahoittaa mielensä. On kurjaa olla se, jonka lapsi on kenties hieman vino, ja myös se, jonka harteille päätös hoidon tarpeellisuudesta jää.

Aina voin myös valita lääkärin, jonka mielipide tietojeni mukaan tukee omaani. Näin tiedän jo entuudestaan, että saan lääkäriltä todennäköisesti ymmärrystä. Refluksi, raudanpuute. Mahdollisesti "trendivikoja", koska ovat nyt niin pinnalla. Silti, tekeekö niiden mahdollinen yleisyys niistä olemattomia, huuhaata? Tiedän, että moni terveydenhuollossa työskentelevä repii hiuksiaan potilaiden ehdotellessa näitä. Tänä päivänä tulisi siis etsiä lääkäri, joka sietää, ehkä uskookin. Omat raudat ovat vähissä, mutta myös ymmärrys siihen, että se lähinnä ärsyttää.

Ei oo helppoo olla lääkäri, mutta ei myöskään potilas. Tai potilaan äiti. Hoh!

Kenen taisteluja taistelet?

Kenenkään elämä ei ole pelkästään kaunista, murheet ja menetykset ovat todellisia. Loukkaamme ja tulemme loukatuksi, vahingossakin. Henkilökohtainen tilamme levittäytyy luottavaisesti, mutta sitten tulee taas uusi takapakki. Ihmisten väliset törmäykset ja elämässä koetut pettymykset ovat kenties ohimeneviä, mutta henkilökohtaisesta tilasta ne poistuvat joskus hitaasti.

"Katso äiti, enkeli"

Kukaan ei kai pysty kuvailemaan omaa henkilökohtaista tilaansa tarkasti. Voimme vain ajatella, mitkä kaikki asiat ovat siihen vaikuttaneet. Henkilökohtainen tila on kuin lasi, jonka kautta katselemme elämää. Liian monta säröä tekee kuvasta sumuisen, liian monta vastoinkäymistä tekee ihmisestä katkeran. Katkeroitunut ihminen on elämän runtelema, pitkän aikavälin uhri. Katkeroituminen vie tunteilta huipun, tekee ihmisestä varautuneen ja passiivisen. 

Katkeroitumista minä pelkään. Olen pettynyt elämässäni useita kertoja. Kun tarkemmin mietin asioita, jotka minun menneisyydessäni painavat, huomaan ettei kaikissa ole kyse henkilökohtaisista vaikeuksista. Olen monesti ollut osallinen jonkun muun taisteluun. Sivullisena oleminen ei välttämättä tee asiasta helpompaa, mutta sen avulla voi löytää keinoja asioiden käsittelyyn. Joskus on hyvä ymmärtää, ettei kaikkeen voi vaikuttaa. Elämä on välillä kohtuuton, minulle ja läheisille ihmisilleni. Myös oma reaktioni toisen ihmisen murheeseen on saattanut olla kohtuuton, sillä säälin ja syytöksen raja on joskus häilyvä.

Kun perheessä on alkoholisti, kaikki ovat ikään kuin humalassa. Elämä ja arki ovat nousuja ja laskuja, hyviä ja huonoja hetkiä.  Pulloa piilotellaan, krapula tulee kaikille. Kodissa hiippaillaan ja ollaan hiljaa. Kaikki surevat, mutta harvoin yhdessä. Jokainen korjaa tilannetta omalla tavallaan. Lapsen mieli on ihmeellinen, sillä hän näkee kaikessa mahdollisuuden. Lapsi saattaa paikata normaaleihin asioihin pystymätöntä vanhempaansa ja ajatella, että kaikki on taas ihan hyvin. Perheen määrittävät ne hyvät hetket. 

Aikuisen alkoholismi ei välttämättä lapsena ole henkilökohtaista, mutta siitä voi myöhemmin tulla sellaista. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Toisen ihmisen sairaus vaikuttaa omaan henkilökohtaiseen tilaan etenkin tällaisten kysymysten kautta. Ihminen alkaa etsiä itsestään syyllistä, jos ymmärrys toisen tekoihin on vähäinen. Nyt 25-vuotiaana ajatus on kirkas sen suhteen, ettei itseasiassa kenenkään alkoholismi ole minun syytäni. Sille en taas tunnu mahtavan mitään, että alkoholia kohtaan tunnen katkeruutta.

Alkoholistin lapsi, uusioperheen lapsi, koulukiusauksen uhri. Kaikilla meillä on omat vaikeutemme, eikä kukaan muu voi ymmärtää niiden henkilökohtaista mittakaavaa. Se mikä on varmaa, on aiempien kokemusten vaikutus nykyhetkeen. Mielestäni on ollut vapauttavaa miettiä omassa elämässäni, kenen taistelusta lopulta on ollut kyse. Tällä tavalla ajattelemalla on helpompi ymmärtää, mitkä menneisyyden asiat ovat olleet minusta riippumattomia.

Minun murhe, sinun murhe. Kenen murhe se nyt sitten on? Myös lapsen kanssa voi opetella tunnistamaan, mistä murhe on peräisin.

1. Murhe on musta möykky. Kun sama murhe annetaan kaikille perheenjäsenille, kenellä se on suurin? Tämä voi auttaa ymmärtämään pettymyksen tai surun mittakaavaa.

2. MMM, eli murhe Mind Map. Piirretään keskelle murhe ja mietitään viivojen päähän ihmisiä ja asioita, joita murhe koskettaa. Tässä havainnoidaan, että murhe voi olla monen ihmisen yhteinen, eikä murheen kanssa tarvitse olla yksin.

3. Nimetään murhe. Voisin kuvitella, että esimerkiksi oman äidin sairastuminen ja oma sairastuminen tuntuvat hyvin erilaisilta. Voisiko murheelle antaa nimen, jolloin olisi helpompi ymmärtää, milloin se on läsnä? Joskus sitten saadaan iloksi huomata, ettei nimettyä murhetta ole pitkään aikaan näkynyt! (Aikuiset muuten nimeävät murheet, kuten pankkilainan, usein negatiivisella sävyllä (velka, taakka). Olisiko jokin voimasana parempi, vaikka ihan-paska-pankkilaina?) 

4. "Ryvetään murheessa". Itketään, liioitellaan, voivotellaan, kauhistellaan kovasti. Sitten kun on ryvetty sovittu aika, yritetään jättää asia sikseen. Jos siihen täytyy palata uudestaan, ei sekään haittaa.

5. Mietitään, miksi tämä on minunkin murheeni.  Ikävien tilanteiden välitön käsittely olisi tärkeää, sillä aika muuttaa niiden muotoa. Myös lapsi käsittelee asioita itse: hän voi olla harmissaan kokonaisen päivän, hänellä voi olla patoutuneita tunteita. Minun mielestäni päivän ikävyyksiä ei tulisi viedä/ jättää vietäväksi sänkyyn, hetkeen ennen nukahtamista. Minulle se kertoo, ettei lapsi ole aiemmin saanut aikuista pysähtymään oman murheensa kanssa. Usein meilläkin käy näin, eikä sille mitään aina mahda. Aikuisen murhe on kuitenkin aina myös lapsen murhe, joten lapsen kanssa on hyvä keskustella myös omista huolista. Ainakin minun kaksivuotiaani ymmärtää todella hienosti joitakin murheistani. Hän sanookin minulle usein, "mene äiti suihkuun, se auttaa". Usein auttaakin!

6. Mitä minä voisin tehdä? Vaikka kyse ei olisi omasta murheesta, murhe voi olla suuri. Joskus auttaa kun miettii, voisiko tehdä jotain toisen hyväksi. Myös se on hyvä oivallus, ettei juuri nyt ole paljoa tehtävissä. Tärkeintä on antaa toisen murheelle ajatus, ehkä halaus.

7. Elämä on joskus puhtaasti epäreilua. Muutto lapsena Savonlinnasta Porvooseen ei ollut mielestäni millään tavalla reilua. Miksi sitä asiaa sen enempää kaunistella, joskus täytyy pettyä ja sopeutua. Tärkeää on sanoa ääneen, että tämä on nyt kurjaa, olen pahoillani puolestasi. Läheisen sairastuminen tai kuolema ovat asioita, joihin tuskin löytyy muuta selitystä, kuin elämän ajoittainen raakuus.

8. Miksi ikäviä asioita tapahtuu? Kukapa siihen osaisi vastata. Ehkä tieto siitä, että tästäkin selvitään, auttaa eniten. Varovaiset lupaukset antavat toivoa, toivo on hyvästä. Aina voi luvata tehdä parhaansa. Pahaa ei tarvitse lietsoa, mutta liikaa ei saa suojella. Odottamattomissa elämän sattumuksissa lapsi, jolla on realistisia käsityksiä maailmasta, selviytyy kenties paremmin.

Neljä kuukautta, neljä asiaa

Perheemme pienin on täyttänyt 4 kuukautta. Muistoksi kirjaan hänestä 4 päällimäistä ajatusta. Vaikka en pidä vertailusta, esikoisen kuukausi kuulumiset ovat olleet mukavaa luettavaa näin uuden vauvan juttuja pohtiessa. Hienoa on ymmärtää se, miten erilaisia ovat nämäkin kaksi lasta, vaikka heillä on samat vanhemmat. Nyt minä todella tiedän myös sen, ettei rakkaus jakaannu kahdelle lapselle vaikeasti, se ainoastaan lisääntyy. 

Vauva on avannut silmät ja sydämen maailmalle. Luulen, että me molemmat olemme vauvan kanssa alkaneet taas katsella elämää uusin silmin. Talossa ei asu enää vastasyntynyttä, jota suuresti ihmetellä, varoa tai jännittää. Vauvan uskaltaa jättää jo veljenkin kanssa aika rennosti, enää se ei mene niin helposti rikki ja kestää paremmin ne kaikkein rakastavimmatkin halit. (Vastustuskyky sen sijaan ei kestä niitä lukuisia suukkoja, vaan jokainen räkis löytää myös vauvan luo). Kerttu on myös kiinnostunut äidinkin ohi kaikesta muusta jännittävästä, maailma on ikään kuin avartunut. Hän ei ole missään nimessä niin avuton ja hänen viestinsä ovat selkeämpiä. Hän on vierastanut muutaman kerran väsyksissä ollessaan, eli ymmärtää myös jo kaivata sitä omaa aikuista. Lelut, syömämme ruoka ja veljen touhut muutenkin kiinnostavat aina vain enemmän. Vauva karkeasti hahmottaa, mitä kaikkea normaali arki pitää sisällään, sillä meillä on jo hienot rytmit ja rutiinit. Vaikka pötköttely ja sylittely ovat edelleen tytön lempipuuhaa, on tämä vauva jo paljon valmiimpi kohtaamaan kaikkia muitakin asioita.

Itse rauhallisuus. Hän miettii, tutkii, ei hötkyile. Kovin usein ei tarvitse kovaa pyytää, ei itkuksi asti. Yksin hän ei enää ihan samalla tavalla viihdy, sillä ymmärtää jo seuran päälle. Sylissä hänellä ei ole mihinkään kiire ja tyytyväinen hän on, kun saa olla mukana. Kakka housussa tai veljen likainen sukka naamalla ei niinkään harmita. Jos äiti ymmärtää vielä laittaa nukkumaan ajoissa, kaikki on aina aika hyvin. Lähes minne tahansa voi lähteä luottaen siihen, että sylissä hän on tyytyväinen ja rauhallinen.  

Kerttu osaa jo tutkia ympäristöä pyörimällä akselinsa ympäri ja kääntymällä selältä vatsalleen. Toisinpäinkin mennään joskus josta vallan innostutaan. Hän osaa hienosti tarttua leluun ja viedä sen suuhun. Tuttikin löytää jo oikean luukun. Omaan kehoon tutustumaan syömällä sormia ja nyrkkejä,  tarvittaessa myös muiden sormet kelpaavat. Nyrkkejä nakerrellessa kuolaa on kaikkialla, mutta sehän kuuluu asiaan. Kerttu on ihana pieni silittelijä, joka tykkää myös pitää tiukasti kiinni äidin sormesta tai isän paidan kauluksesta. Kun käsi on napattu tiukkaan otteeseen, mamma ei karkaa ja uskaltaa myös nukahtaa. Sylissä nukuttaminen on ehkä väärin, mutta mikä nyt olisi ihanampaa kuin nukkua nuhjustaa lämpimässä sylissä? Sylin osasta en ainakaan valita laisinkaan, jostain syystä minulla on tällaiseen kyllä aikaa. Se on ihanaa! Tänään puen hänelle 4 koon muumivaipan ja 68 cm vaatteet. Massu on edelleen pyöreä, mutta sirompi hänestä ehkä hiukan on tullut. (Mitat neuvolassa 63 cm ja 7,4 kg)

Äidin tyttö. Tällä kierroksella olen kyllä ottanut paikkani vauvan vierestä. Me ollaan usein sylikkäin ja niin on hyvä, enkä aina edes malttaisi antaa tyttöä muille. Olen tästä vähän yllättynyt, mutta ajattelin sen johtuvan esimerkiksi ihmeellisen hienosti sujuvasta imetyksestä. Tälläkään kertaa en kaipaa pulloa meidän ruokailuun, minulla ei ole tarve lähteä vauvan luota pitkäksi aikaa. Juhlat juhlitaan tämänkin vauvavuoden aikana ilman minua, eikä se oikeastaan harmita. Tyttöni on pieni vauva vain kerran, juhlia taas tulee aina uusia. Tätä vauvaa olen myös kantanut paljon enemmän kuin esikoista. Esikoisen kanssa ei ihan samalla tavalla vain oltu ja halittu, hänellä oli niin kovin kiire aina. Kerttu osaa vain olla ja katsella, puristaa sormesta. Tänä päivänä minulla on fyysisesti rakastava vauva ja fyysisesti rakastava kaksivuotias, minne minä muka haluaisin mennä? 

Ujot hymyt. Maailman suloisinta on, kun vauva piiloutuu omiin käsiinsä hymyillessään ujosti isälle. Hän hymyilee kelle tahansa kuka rauhassa lähestyy. Hän suhtautuu muutenkin elämään ujosti, kokeillen. Yöt nukutaan hienosti eikä koskaan ole tullut tarvetta kiukutella tissille. Neljän kuukauden hulinat näkyivät hetkeksi huonotuneina päiväunina. Aika ujoa sekin, eikö? 

Oodi isälle

Sunnuntaina vietetään isänpäivää ja isyys on ollut kuluneella viikolla teemana lapsen kerhoissa ja harrastuksissa. Lasteni isä ansaitsisi oikean isäviikon yhden päivän sijaan, joten kirjoitan sanan hänestä jo tänään.

Jos äitiys on loputtoman kiehtovaa, isyys on vieläkin enemmän. Äidillä on biologinen side vauvaan, lapseen, joka on kasvanut samassa kehossa ja jonka elämää keho edelleen turvaa myös syntymän jälkeen. Äidin ja lapsen side on jo olemassa, se on luontaisesti vahva. Siihen on helppo luottaa. Kokemukseni mukaan on mahdollista, että samanlainen side syntyy myös isän ja lapsen välille.

Tässä asiassa hän on vaatimaton, mutta tarkka. Hän ei pidä isyydestään mitään numeroa, mutta tiedostaa, millainen isä hän haluaa olla. Raskausaikaan hän on suhtautunut kuten kuka tahansa mies. Palloa potkivat miehet telkussa kiinnostivat kenties vauvan potkuja enemmän. Kiltisti hän roudasi vauvakamoja asuntoon ja kantoi kauppakassit, vaikka olisi mieluiten lähtenyt poikien iltaan. Perhe ei ollut konkreettinen ennen lapsen syntymää, vapaudesta oli vaikeampaa irrottaa. 

Saatuaan poikansa syliin hän oli kuitenkin paljon valmiimpi kuin minä.

©Jannamari Palo Photography

Lasteni isä on osannut tehtävänsä alusta asti virheettömästi. Mikä parasta, hän nauttii siitä. Vauvan käsittely on aina ollut hänelle helppoa ja luontevaa, vaikka oma poika taisi olla ensimmäinen hänen hoitamansa pieni lapsi. Me olimme onnellisessa asemassa kaksi vuotta sitten, sillä isä ehti olla kotona. Siellä me oltiin kolmestaan ja ihmeteltiin. Vauvakin rakastui ja kiintyi isään, vähintää yhtä paljon kun äitiin. 

Jokaisessa lapsen ikävaiheessa lasteni isä on osannut olla tukena. Hän on hoitanut kuumeet, hampaat ja ruokailut. Hän on vaihtanut vaipan ruuhkabussissa ja saanut refluksi-kipuisen vauvan nukkumaan yöllä. Hän on kelvannut iloon, suruun ja turvaksi. Hän on täyttänyt mieskiintiön tanssitunnilla ja kerhoissa. Hän on istunut rauhallisesti keskellä, kun toisella puolella itkee vauva ja toisella äiti. Jos minä en ole osannut tai voinut, hän on.  Hän on ollut herkkä vauvan itkuun ja herännyt siihen yöllä. Sekään ei ole uuvuttanut, vaan hän on aina pyrkinyt turvaamaan riittävän unen äidille. Hän on ollut miljoonasti huolissaan, järjestänyt ja ratkaissut kaikenlaisia ongelmia. Hän varmistaa, että jääkaapissa on ruokaa, eikä itse syö vahingossakaan lasten ruokia. Hän on työntänyt rattaita päivittäin ja istunut lukuisia kertoja hiekkalaatikon reunalla. Hän on leikkinyt, kertonut satuja ja ollut syli. Sylistä onkin tullut lastemme muotoinen.

©Jannamari Palo Photography

Hän on laittanut kaikkien meidän tarpeet omiensa edelle. Hänenkin on täytynyt joskus olla peloissaan, mutta siihen on voinut aina luottaa, että viimekädessä hän pystyy ja hoitaa. Lasteni isä on meidän kallio, joka pärjää ilman unta, ei valita kohtaloaan ja pyytää anteeksi huomaamattomuuttaan. Kukaan ei ole täydellinen, mutta veikkaan, että poikani silmissä isä on todellinen sankari. 

Tyttäremme on syntynyt erilaiseen arkeen. Isä on töissä ja kotona on entuudestaan toinenkin lapsi. Tällä kierroksella isän tehtävä on hallita kaikkea, vaikka hän ei ole samalla tavalla läsnä. Isä ei ehdi sylitellä vauvaa yhtä paljon, mutta huolehtii, että joku ehtii ja pystyy. Tästäkin tehtävästä hän on suoriutunut hienosti, sillä arkemme on nykyisin sujuvaa ja kivaa. Raskausaikana kaipasin usein omaa aikaa ja senkin hän huomasi - tultuaan kotiin hän otti pojan ja he lähtivät omiin touhuihinsa. Vauvan synnyttyä kotoa lähteminen oli edelleen luontevaa, koska silloin sain keskittyä rauhassa vauvaan.

©Jannamari Palo Photography

Sille oli aikansa, mutta olen iloinen siitä, että isä jää nykyisin yhä useammin kotiin. Sillä tavalla molemmat lapset saavat nauttia isästä. Miksipä juhlia miestä joka ei ole oma isä, saattaa joku ajatella. Lasteni isä ansaitsisi kuitenkin kiitoksen ja juhlan paljon useammin, kuin yhtenä päivänä vuodessa. 

Kiitos kodista ja sen kuvasta,

pitkästä tehtävälistasta

Kiitos tuesta ja sanasta,

syntymän hetkellä voimasta

Kiitos avusta ja otteista,

jolla vauvaa olet kantanut

Kiitos unesta ja ajasta,

jonka minulle olet antanut

Kiitos rauhasta ja katseesta,

jossa ei ole näkynyt pelkoa

Kiitos päivästä ja toisesta,

joihin en yksin saanut selkoa

Kiitos puhelusta ja vastaamisesta,

kaikkien asioiden hoitamisesta

Kiitos yöstä ja nousemisesta,

lapsen hellästä hoivaamisesta

Kiitos ajasta ja rauhasta,

kun menosi olet uhrannut

Kiitos virheistä ja sanoista,

jotka anteeksi olet antanut

Kiitos sinulle aivan kaikesta,

tyttärestä ja pojasta

Joille olet sankari sunnuntaina,

mutta myös tänään ja huomenna

©Jannamari Palo Photography

Mummon soppaa omalla lusikalla

"Kyllä minä siinä Lilliä (nimi muutettu) katsellessani mietin, että tuolla tavalla koko kouralla syöminen ei tee hyvää niillä aterimilla harjoittelulle. Eihän siinä kukaan näyttänyt edes esimerkkiä sormilla syömiseen, paitsi keittopäivänä lusikalla, kun sitähän ei oikein voi syödä sormin. – – Niin se vaan sai mummu syödä taas sanansa, kun alle vuoden ikäisen söikin yhtäkkiä reippaasti ja siististi lusikalla. – – Sotkun jälkeen koittikin taito. Sormiruokailu on ihmeellinen ja hieno asia, kun uskaltaa luottaa lapseen."

Sormiruokailu on lapsen omatoimista ruokailua jopa ensimmäisestä kiinteästä ateriasta alkaen. Lapselle tarjotaan käteen sopivia ruokapaloja, joiden syöminen onnistuu ilman syöttämistä. Itsenäinen ruokailu aterimilla on yhtälailla sormiruokailua. Palataan hetkeksi minun pro gradu -tutkielmaani, jossa tutkin isoäitien käsityksiä ja kokemuksia pienten lasten sormiruokailusta. Olen aktiivisesti unohtanut työni jo muutamaksi kuukaudeksi, ja täytyy sanoa ettei tämä teksti syntynyt ihan lonkalta! Unohtamiseen ei liity traumaa, vaan ylipäätään opiskelusta irrottautumista. Palaamiseen taas on pääasiassa kaksi syytä:

1. Joku teistä pyysi koostetta tutkielmastani. Kuinka siistiä! Koska rakastaisin kaikenlaisia kommentteja ja keskustelua, tulin aivan erityisen iloiseksi tästä. (Postausta pyytänyt lukija saattoi tietenkin olla äitini, mutta koska se on minulle edelleen epäselvää, olen ihan yhtä onnellinen)

2. Kerätty aineisto ansaitsee tulla julki. Olin etuoikeutettu saadessani työstää niin ihanaa, mummon pitsiltä ja kaurapuurolta tuoksuvaa aineistoa. Miten mahtavia ja viisaita ovatkaan kaikki äidit meidän takanamme.

Vaikka tutkijana tässä asiassa liikutaankin harmaalla alueella, minä tietenkin toivoin aihetta jossa sormiruokailu asettuisi mukavaan valoon. Halusin löytää sellaisen näkökulman, joka olisi leppoisa ja noh, lapsentahtinen. Lopulta halusin vain löytää jonkun pahuksen aiheen, joka liittyisi jollain tavalla sormiruokailuun ja olisi jollain tavalla tarpeeksi perusteltu myös ohjaajalleni. Kiitos edelleen sinne Savonlinnan kampukselle, että sain tämän kanssa lähteä eteenpäin. Kyllä oli mukava projekti!

Sormiruokailukin tutkielmassa nähdään lopulta mukavana. Tutkielmastani tuli myös tahattomasti ylistysvirsi Marjut Ollilalle, "sormiruoka muijalle", joka kirjoitti kirjan (raamatun) sormiruokailusta ja perusti yhden yhteisön. Yhteisön, jossa on tuhansia sormiruokailusta kiinnostuneita vanhempia ja perheitä. Suomessa on läjäpäin sormiruokakansaa, mutta tutkimus on olematonta. Kaikki pienen pienetkin opparit ja surullisetkin gradut (joksi usein omaani kutsuin) ovat tärkeitä, että teemme tätä jatkossakin turvallisesti ja oikein. Lapset tykkää, vanhemmat tykkää, Marjut O. tykkää ja mummot tykkää!

Tämä tutkielma syntyi lapsentahtisesti, sillä vuoden ikäinen taapero ja masuvauva kyllä järjestivät muutakin tärkeää tekemistä. Aiheen piti olla siis myös sellainen, jonka kanssa jotenkin selviäisin. Lasten ruokailu on erittäin koluttu aihe, johon oli tarttunut tai vähintään tarttumassa todella moni tutkija viimeisen kymmenen vuoden aikana. Aiemmista julkaisuista minä sitten sen taikasanan löysin, isovanhemmat. Retrospektiivinen näkökulma oli muutenkin kiehtova, ja isovanhempien kautta pääsin perehtymään sekä sormiruokailuun että lasten ruokakulttuurin muutokseen.

Isoisät rajautuivat pois lähinnä yhdestä painavasta syystä. Minua kiinnosti etenkin äiti-tytär suhde ja siitä tarkemmin näkökulma: mitä äiti opetti? Kun puhutaan ruoasta ja ruokailusta haluan tietenkin uskoa myös miehillä olevan ihan yhtä paljon sanottavaa. Tällä kertaa kuitenkin näin, sillä vauvojen ruokailua tarkastellessa myös imeys on luonnollisesti suuressa roolissa. Mummot, äidit, tissit ja sormiruokailu. Siinäpä muutama kepeä avainsana, jota en tietenkään virallisesti tohtinut käyttää.

Kun kysyin isoäideiltä sormiruokailusta, sain kaikenlaista. Lopulta kerätty aineisto osoittautui kattavaksi ja henkilökohtaiseksi kuvaukseksi pääasiassa 80-luvun äitiydestä. Teemakirjoituspyyntööni sain kaikkiaan 176 tarinaa vanhemmuudesta ja aikamme ruokailusta. Ihan kaikkia en voinut ottaa mukaan analyysiin, sillä useissa vastauksissa sormiruokailu oli ymmärretty eri tavalla. Aineistostani nousi neljä selkeää teemaa: sormiruokailu, lasten ruokailussa tapahtuneet muutokset, ulkoapäin tulevien ohjeistusten merkittävyys sekä imetyksen monet merkitykset. Summaan teemojen alle isoäitien sanoja. (Tähän julkaisuun olen valinnut vain sellaisia lainauksia, joihin olen voinut pyytää luvan.)

Sormiruokailu

"Sormiruokailu kehittää ja innostaa. Kyllä sitä myös itse tietää, sipsejä ja dippiä on kiva kauhoa suuhun, lopuksi voi lipaista somet puhtaaksi!"

"Sormiruokailevalla lapsella on ihan eri tason motoriikka, suun ja käden koordinaatio toimii. Päiväkodissa näkee monen metrin päähän, kuka lapsista on saanut syödä itse ja ketä on syötetty."

"Sormiruokailussa on varmaan mahdollisuus erityislapsien auttamiseen. Voisin kuvitella, että jostain kehitysvammasta tai puutteesta kärsivän lapsen ilo oli suuri, kun oppisikin syömään itse. Omatoimisuus tuo iloa ainakin alle vuoden ikäiselle, joten miksei downia sairastavalle 6-vuotiaalle?"

Isoäitien käsitys siitä, mikä on hyvä tapa ruokailla, muodostuu niin oman aiemman kokemusmaailman kuin ulkopäin tulevan uuden tiedon valossa. Suurin osa isoäideistä myönsi epäilleensä sormiruokailua ruokailutapana ennen kun pääsivät itse seuraamaan sen toteutusta. Vaikka 80-luvulla lähes jokaisessa perheessä soseruokailtiin, pystyivät isoäidit uudemman kokemusmaailmansa perusteella innostumaan myös sormiruokailusta. Isoäitien käsityksiin sormiruokailusta vaikutti kaikkein keskeisimmin positiivinen kokemus oman lapsenlapsen sormiruokailusta. Lapsenlapsen antaman välitön palaute oli iloa, onnistumista, omatoimisuutta ja kiinnostusta ruokaa kohtaan. Perheet saavat syödä yhdessä ja aterimet pysyvät lapsella kädessä hämmästyttävän varhain. Sormiruokailusta pedattiin myös ratkaisua erityislasten ravitsemusongelmiin ja tietynlaisiin syömishäiriöihin. Isoäidit näkivat sormiruokailussa "sotkuisen mahdollisuuden".

" – – Sormiruokailusta olisi varmasti ollut hyötyä monille erityislapsille. Näinkin radikaalisti neuvolan ohjeistuksista poikkeava ruokailutapa tarvitsi ilmeisesti 30-40 – vuotta tullakseen yleisesti hyväksytyksi. Jos voin vain ihmetellä, miten huonosti sopeutuvia ihmiset ovat muutoksiin. "

"Olen ylpeä tyttärestäni ja hänen miehestään kun ovat uskaltaneet lähteä tähän hommaan. Neuvolassakin vielä vähän kyseenalaistetaan sormiruokailu. "

"Sormiruokailu on hienoa asia, mutta en halua ottaa siitä täyttä vastuuta. Minulla ei ole tarpeeksi kokemusta tai ensiaputaitoja, jos jotain sattuu. En kehtaisi kiikuttaa naapuriin tukehtuvaa lasta sen jälkeen, kun olen kasvattanut kuusi omaa. Kaikki kunnia tyttärelleni – hän on todella rohkea. "

"Voisiko tämä jopa ehkäistä lasten ylipainoa?"

Huoliakin heräsi. Neuvolan merkitys isoäitien omien lasten aikana oli kiistaton, sillä isoäidit kuvailivat luottaneensa neuvolaan kuin lakiin. Isoäidit olivat aluksi epäileväisiä sormiruokailua kohtaan, sillä 30 vuotta sitten neuvola ei suositellut alle vuoden ikäisen lapsen omatoimista ruokailua.  Isoäitien vastauksista nousi kaksi keskeistä ristiriitaa, jotka olivat peräisin heidän omasta kokemustiedostaan:

1. 80-luvulla neuvolassa ohjeistettiin aloittamaan sosemuotoiset maisteluannokset viimeistään 3-4 kk iässä
2. Liian suuret ja pehmeät palaset nostavat tukehtumisriskiä. Lapsen itsenäiseen ruokailuun sopii ruoka, josta ei irtoa paloja lapsen suuhun.

Nämä käsitykset olivat pääasiassa muuttuneet sormiruokailuun tutustuessa.

Lasten ruokailutavoissa tapahtuneet muutokset 

Vaikka perheen yhteisen ruokailun juuret ylettyvät vielä paljon pidemmälle kuin 80- luvun alkuun, on vauvan ruokailu ollut muun perheen aterioinnista irrallista. Vauvalle on valmistettu oma ruoka soseuttamalla ja vauvan ruokailu on aikataulutettu niin, että aikuisen kädet ovat vapaana syöttämään lasta. Tärkeintä oli syödä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman siististi.

"Ennen syötettiin ja vältettiin sotku, nykyään otetaan vaatteet pois ja annetaan lapsen syödä itse, tunnustella ruokaa ja makustella sen kanssa. Tässä kohden on onni omistaa koira, joka on innokas auttamaan sotkujen kanssa."

"– – Tyttäreni tuntuu olevan tyytyväinen ruokailuun, kun ruoka on siirtynyt lautaselta pois. Se saa olla vaikka lapsen poskilla, lattialla tai syöttötuolissa, mutta ainakin sen parissa on touhuttu. Tässä kohtaa olemme vähän eri linjoilla."

"Olen sitä ikäluokkaa, joka on kasvatettu ajatuksella, että ruualla ei saa leikkiä. Kun näin ensimmäisen kerran lapsenlapseni sormiruokailevan, muistin tämän ja kauhistelin. Lattia lainehti ruuantähteitä ja kuinka paljon menee hyvää ruokaa hukkaan, ajattelin."

Sormiruokailua varten lapsi taas riisutaan vaatteista, annetaan elää maissinaksulla tai pyhällä hengellä ja piirtää mustikoilla pöytään ja naamaan. "Aina ei mummua naurata, mutta useimmiten", sekä "vesi on paskan lääke", olivat aineiston lentäviä lauseita. Sormiruokailun myötä ruokailutilanne näyttäytyy erilaisena, sillä kaikki saavat keskittyä omaan ateriaansa.  Isoäidit kertoivat vastauksissaan, että myös alle vuoden ikäinen lapsi saa usein ruoan kaikille yhteisestä ateriasta. Uusia sormiruokailun mukanaan tuomia asioita olivat myös ruokailu rauhassa lapsen tahtiin ja ruoanvalmistus ilman soseutusta. Myös koirat kutsutaan mielellään ruokapöydän jatkeeksi, sillä koirat auttavat omalla tavallaan sotkujen siivoamisessa. Käytetyt raaka-aineet kuvailtiin pääasiassa samoiksi, vaikka päivittäistavarakauppojen tarjonta onkin nykyaikana isoäitien mielestä paljon monipuolisempaa. Kotimainen peruna on kenties nykyisin luomua, mutta peruna on ja pysyy. Isoäidit tunnistivat hienosti sormiruokailuun soveltuvia raaka-aineita ja ruoanvalmistustapoja.

" – – Puurokakkuja ja muuta sellaisessa muodossa, että siitä saa lapsi itse otteen. Sose leviäisi vaan ympäriinsä, mutta kanapötkylä istuu käteen aika hyvin, siitä lapsi ilman hampaitakin haukkaa ilman mitään ongelmaa. – – Maitoa annetaan siinä lähempänä vuoden ikää ja ensin taisi olla raejuusto yms."

Sormiruokailu kannustaa ruoanvalmistukseen, eikä valmisruokien käyttäminen ole tavallista. Isoäidit kertoivat käyttäneensä 80-luvulla usein vauvojen valmisruokia, sillä ne maistuivat lapsille hyvin, säilyivät pitkään ja olivat helppo ratkaisu kiireisen arjen keskellä. Isoäidit ihailivat keittiössä aikaa viettäviä tyttäriään ja miniöitään, sillä sormiruokailun luonteeseen näyttäisi kuuluvan keskeisesti ruoanvalmistus tuoreista raaka-aineista. Sormiruokailijan pikaruoka onkin hieman erilainen, kuin mihin isoäidit ovat mahdollisesti omien lastensa vauva-aikana tottuneet.

"Kyllä siellä keittiössä puksuttivat niin junat kuin lentokoneet. – – Lapsi piti saada syömään keinolla millä hyvänsä ja mieluiten napa pinkeäksi. Sehän on sinänsä aika hölmöä, kun ei kukaan aikuinenkaan aina vedä itseään ihan täyteen ruokaa. Vauvan oli ihailtavaa kuitenkin niin tehdä, isoäidin hymy oli sitä leveämpi, mitä useamman perunan minä haarukoin suuhuni. "

"Ei omien lasteni ruokailusta ja nykyajan lasten ruokailusta voi puhua samassa lauseessa. Ei niissä oman kokemukseni mukaan juuri mitään samaa ole, – – äidit eivät enää leiki lusikan kanssa vaan saavat syödä sillä oman ruokansa. "

"– – Ruokailutilanne äityi melkoiseksi sirkukseksi. Pakko oli vain nauraa, vaikka kissa hyppi pöydällä ja vauvalla oli tukka täynnä parsakaalia! "

Ruokapöydässä on leikitty myös 80-luvulla, vaikka silloin sen teki kenties useammin vanhempi kuin lapsi. ”Tsuku – tsuku, juna tulee!” -leikki ja muut vastaavat houkuttimet ovat isoäideille tuttuja heidän omien lastensa vauva-ajasta. Kun syöminen on lapsen itsensä säätelemää ja toteuttamaa, on melko luonnollista, että myös leikki on osa ruokailutilannetta. Lapsi tutustuu asioihin kokeilemalla ja avartaa omaa maailmankuvaansa leikin kautta. Osa isoäideistä ei hyväksynyt ruoalla leikkimistä, joka selittyy osittain lähiöiden sukupolven tapakasvatuksella. Isoäidit ovat omassa lapsuudenkodissaan saaneet ruokaa kunnioittavan kasvatuksen, joka ei jättänyt sijaa nirsoiluun tai ruoalla leikkimiseen. Lapsen houkutteleminen syömään on myös jäänne entisajan ihanteesta: hyvin syövä lapsi oli vanhemman ylpeys. Vastuun siirtäminen lapselle kuvattiin isoäitien vastauksissa hieman oudoksi, mutta jollain tavalla vapauttavaksi asiaksi.

Ulkoapäin tulevien ohjeistusten merkittävyys

"Ei suolaa eikä sokeria – –, mummon pullaa ei saa vielä maistaa. Leivottu ollaan silti yhdessä, täytyy vaan varoa, ettei mene taikinaa kauheasti suuhun. Sokeritonta pullaa en minäkään halua syödä, mutta kai lapsi ymmärtäisi sen päälle. "

Isoäidit luottivat omien lastensa vauva-aikana yleisiin lasten ruokailua ohjaaviin suosituksiin, joita välitti kertoman mukaan tavallisimmin neuvola. Kasvukäyrät ja mittaukset perustuvat nekin yleiseen normiin, keskiarvoon, johon jokaista lasta verrataan. Suomalainen neuvolajärjestelmä on maamme ylpeys, vaikka haasteeksi nouseekin juuri yksilöllisyyden ja erilaisten erityisryhmien tukeminen. On luonnollista, että isoäidit olivat verrattain arkoja toteuttamaan sormiruokailua käytännössä: sormiruokailun toteutus Suomessa vaatii vanhemmalta itseohjautuvuutta ja tiedonhakua.

"Oma lapsenlapsi saa välipalaksi kaikenlaisia naksuja, kasviksia ja hedelmiä, eikä enää naksauteta purkkia auki ja mikron kautta lusikoida suuhun. Ostin aluksi pojalle purkkiruokaa viemisiksi, mutta sain pian huomata, että tyttäreni paistoi purkkiruoan letuiksi tai kakuiksi, eikä antanut sitä kuitenkaan suoraan. "

Isoäidit neuvovat omia lapsiaan, mutta myös lapset neuvovat omia vanhempiaan. Tavat ja käytännöt eivät kulje ainoastaan vanhemmilta sukupolvilta nuoremmille, vaan myös lapset ja lapsenlapset opettavat paljon omasta ajastaan. Sukupolvien erityispiirteet elävät oman aikansa kansassa. Isoäidit ovat kasvattaneet lapsensa tavalla, joka säilyy enemmän tai vähemmän lasten tullessa itse vanhemmiksi. Lapsuudenkoti ja sen merkitykset romantisoituvat vuosien saatossa. Isoäidit kuljettavat mukanaan lapsuudenkodin idylliä: oman lapseni kasvatukseen liittyvissä asioissa haluan aina kuunnella omaa äitiäni, sillä koen oman lapsuuteni äärimmäisen hyväksi. 

"Vaikka neuvolassa sanottiin mitä, uskoin omiin vanhempiini ja etenkin mummoon. Hän oli kuitenkin elänyt sota-aikaa, kyllä silloin osattiin lapsia hoitaa ja ruokkia. Mummon ohje oli muutenkin se, että lapsen ruokailusta ei saa tehdä liian suurta numeroa – ei kukaan vouhota aikuisenkaan poikansa ruoan perään – –. Tietenkin joku varmaan leikkaa vielä aikuisenakin poikansa perunat – se ei taida sopia sormiruokailun ideologiaan!"

Osa on halunnut säilyttää palan omaa lapsuudenkotiaan ja luonut ”mummolaan mummon säännöt”. Lapsia kasvatetaan isoäitien mukaan edelleen monessa sukupolvessa, vaikka ydinperheen ja isovanhempien asuminen yhdessä on nykyaikana harvinaisempaa. Sormiruokailevalle lapselle voidaan valmistaa makaronilaatikko mummon reseptillä tai oman lapsuuskodin vispipuuroa syödä aamiaiseksi sunnuntaisin. Perheen yhteinen ruokailu, aamupala sängyssä merkkipäivinä tai riisipuuro rusinakeiton kanssa ovat kaikki ruokaperintöä, jota huomaamatta on säilytetty omasta lapsuudenkodista.

Imetyksen monet merkitykset

"Korvikemaitoa ei pelätty neuvolassa omien poikieni kohdalla. Kerroin imetyspettymyksestä ja painostuksesta, jota sain lähipiiriltäni, ja neuvolassa minulle annettiin joku korvikemainoslehtinen käteen. – – Ei jäänyt sellainen olo, että korvikkeen antamisesta oli syyllistetty, mutta nykyisin olen ymmärtänyt eri tavalla. – – Oma mummoni suorastaan rakasti ”tissihyvää” eli rintamaitoa ja oli todella imetysmyönteinen ihminen. Suomi on maitomaa, äidinmaitokin on arvokasta." 

Isoäidit olivat vastauksissaan pääasiassa imetysmyönteisiä ja imetykseen kannustavia. He kertoivat suhtautuvansa tyttäriensä ja miniöidensä imetystavoitteisiin varovaisen kannustavasti, sillä imetys on vielä tälläkin vuosiluvulla jokseenkin arka ja aina henkilökohtainen asia. Isoäidit ilmaisivat huolensa imetysongelmissa tuomitsemiseen ja syytöksiin etenkin äitifoorumeilla. Myös 70-80-luvulla isoäideillä oli omien lastensa kanssa paineita imetyksen onnistumiseen, mutta ne tulivat kertomuksen mukaan neuvolasta. Neuvolassa kannustettiin imetykseen, mutta täysimetyksen kesto jäi mahdollisesti lyhyemmäksi, sillä kiinteät maisteluannokset aloitettiin varhaisemmassa iässä. Useissa vastauksissa isoäidit kuitenkin totesivat imettäneensä omaa lastaan noin vuoden ikään saakka.

"Täysimetys puoli vuotiaaksi, sormiruokaa ja sitten kauramaitoa. Se taitaa olla sellainen ihanne, ettei ”vieraan eläimen tuotetta” vaan trendikäs kauramaito. "

Suhtautuminen äidinmaidonkorvikkeisiin on isoäitien puolelta neutraali ja hyväksyvä. Isoäitien mukaan myös neuvolan suhtautuminen äidinmaidonkorvikkeisiin oli 80-luvulla myönteinen. Osa kertoi neuvolan jopa suositelleen korvikeruokintaa. Isoäidit kertoivat vastauksissaan, että nykyaikana äidit suhtautuvat äidinmaidonkorvikkeisiin epäilevästi. Äidinmaidonkorvikkeilla ruokittuihin lapsiin saatettiin isoäitien kertoman mukaan nykyisin yhdistää vatsavaivat, tulehduskierteet, maitoallergiat ja jopa poikkeava vauvan tuoksu. Imetyksen onnistuminen on isoäitien mukaan nykyäideillä todella tärkeää. Äidinmaidonkorvike mahdollisesti symboloi epäonnistumista imetyksessä, epäonnistumista äitinä?

"Minä koin itse imetyspettymyksen jota en haluaisi omille lapsilleni. En tiedä syyllistinkö itseäni, syyllistikö oma äitini vai oliko se neuvola. Yhteys omaan lapseen ja koko äitiys oli koetuksella."

Sosiaali- ja terveysministeriön laatimissa perheiden ruokasuosituksissa (Syödään yhdessä 2016) tunnustetaan äidinmaidon terveyshyödyt ja kannustetaan äitejä imettämään lasta niin kauan, kuin se tuntuu hyvältä. WHO:n suosituksessa imetystä suositellaan jatkettavan aina kahden vuoden ikään asti. Silti laajan alle kouluikäisten ravitsemusta koskevan katsauksen mukaan Suomessa täysimetetään lasta keskimäärin vain 1,4 kuukautta (Erkkola ym. 2012). Äidinmaidonkorviketta saavat lapset aloittavat kiinteät ruoat tavallisesti hieman aiemmin, noin 4-5 kuukauden iässä (Syödään yhdessä 2016, 67). Vajaan kahden kuukauden mittainen täysimetys kuulostaa huolestuttavalta, eikä perustetta lyhyeen kestoon löydy yleisistä suosituksista.

Tutkimukseen vastanneet isoäidit kertoivat sormiruokailevien lasten äitien asettavan tavoitteekseen useimmin puolen vuoden mittaisen täysimetyksen, siis paljon pidempään kuin Erkkolan ja kumppaneiden (2012) katsauksen keskimääräinen imetyksen kesto. Tulos on ristiriitainen, mutta toisaalta kertomukset ensi-imettäjään kohdistuvista paineista ja mahdollisista muiden äitien syytöksistä voivat osaltaan selittää imetyksestä luopumisen varhaisessa iässä. Imetykseen liittyy isoäitien vastauksien mukaan liian paljon mielipahaa, paineita, turhautuneisuutta ja syytöksiä. Imetys on luontaista, mutta ei useinkaan täysin ongelmatonta. (Sormiruokailua noudattavat perheet mahdollisesti imettävät useammin ja kauemmin. Tästä aiheesta minä ehkä jatkaisin, jos jatkaisin. Jatka sinä!)

Isoäidit ovat puhuneet. Paljon puhuivat, vaikka kysyin pääasiassa sormiruokailusta. Teemakirjoituspyyntöön vastanneet isoäidit löysin sieltä Marjutin yhteisöstä, Simppeli sormiruokakeittiö. Sieltä löydät kaiken sormiruokailusta ja enemmänkin, esimerkiksi yli 100 pienen sormiruokailijan mummoa. Tämä postaus oli vain raapaisu, eli jos haluat lukea tutkielmani kokonaan, lähetän sen sinulle ilomielin. Mitään hyötyä siitä ei ole, jos se jää vain minun nurkkiini pyörimään. Julkiseksi en sitä kuitenkaan tohdi laittaa, ettei sitä käytetä meitä vastaan. 

Lähteet

Erkkola, M. Salmenhaara,M., Kronberg-Kippilä C., Ahonen, S., Arkkola, T., Uusita-lo, L., Pietinen, P,. Veijola, R., Knip, M. & Virtanen, S.M. 2009. Determinants of breastfeeding in a Finnishbirht cohort, Public Health Nutrition, in press.

Syödään yhdessä – ruokasuositukset lapsiperheille. 2016. Terveyden ja hyvinvoinninlaitos. Tampere: Suomen yliopistopaini Oy. Verkkolähde http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/129744/KIDE26_FINAL_WEB.pdf?sequence=1  

Ollila, M. 2018. Simppeliä sormiruokailua. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.