Maanantai alkaa alusta

Kuluneen viikon aikana olen uppoutunut läheiseni pahoinvointiin. Olen ollut turhautunut, peloissani, jaksamaton ja vähällä luovuttaa.
  Tunnen jokaisen saman tunteen, kuin läheiseni, mutta minua ei kuulla.
Ikään kuin minä en voisi tietää tarpeeksi jonkun toisen hädästä.

Jokainen päivä on uusi maanantai, ja virittelen saman kasetin alkuun. Olen valmis kertomaan uudestaan ja uudestaan mitä on tapahtunut, ja mitä pelkään. Saan kuulla, että huoleni on varmaan aiheellinen, mutta keskustelu ja kannustaminen kyllä auttavat. Silloin minä mietin, miksi soitan ja pyydän apua, jos asia ratkeaa omin voimin. Vastuu tuntuu kohtuuttomalta. 

Ongelmasta tulee omani. Mistä ihmeestä saisin tähän prosessiin energiaa, koska hätä joka läheiselläni on, tuntuu minusta aivan yhtä raskaalta. Läheiseni tavoin jään heitteille, vaille apua. 

Niin monimutkainen kuin ihmisen mielenterveys onkin, sen lisäksi on paljon muutakin. Hätä maailmassamme ei ole sidottuna ikään tai diagnoosiin. Jos tuhoamme itse itseämme, meiltä ei aina muisteta kysyä, miksi ihmeessä teemme niin. Ja jos sitten kysyttäessä emme osaa vastata, olemme käytännössä omillamme.

 Kaikki lasten, vanhusten, puolison, ystävien tai perheen puolesta taistelevat, minä näen teidän taakkanne. Jokainen hätä on todellinen. Minä toivon, että tänäänkin joku meistä kuullaan ja kirjataan. 

Ja ne aikuiset ihmiset, jotka siihen kykenevinä ovat hakeutuneet itse avun piiriin, ovat todellisia sankareita. He ovat tehneet epäitsekään teon säästämällä läheiset samalta hädältä, jota itse kokevat.

Älä sulje silmiäsi hädältä, joka sinulla on. Sillä jos tarvitset apua, sinun täytyy olla vielä vahva. Tee se itsesi takia, mutta myös läheistesi takia. 

Kerro hädästäsi niin monta kertaa, että sinut kuullaan. 

Ja niin kuulevat läheisesikin, ja he paranevat, kuten sinäkin. Tulee tiistai, jolloin kaikki on paremmin.