Satusunnuntai, osa 1: Löytöretki

Aloitan blogissani postaussarjan jossa julkaisen joka sunnuntai lastensadun. Meidän lapset kuuntelevat mielellään satuja myös kerrottuna. Sadutan päivän tapahtumia ja tärkeitä asioita, joita haluan lapsille kertoa. Kaikilla on hieno ja vilkas mielikuvitus, joka täytyy vain houkutellaan esiin ajattelemalla kuin lapsi. Hyödyntäkää näitä satuja ja keksikää ihan omia, jokainen sen osaa. Meidän kaksivuotiaskin vallan hienosti! 

Löytöretki

Täysin tavallinen päivä ja täysin tavallinen olo, miettivät Liina ja Komme. Tavallinen päivä muuttuu hetkessä jännittäväksi, jos lähtee esimerkiksi löytöretkelle. Löytöretken tarkoitus on löytää jotakin, joten ensin tulee päättää, mitä etsitään.

Lapset katsoivat ympärilleen, mutta talossa kaikki vaikutti tavalliselta. Isä käveli ohi lukien päivän lehden otsikoita. "Mistä löytää onni ja rauha kiireisen arjen keskelle?", isä puheli mennessään.

Lapset tiesivät, että lehden ensimmäiselle sivulle on kirjoitettu tärkeitä otsikoita. Onni ja rauha ovat siis tärkeitä asioita, mitä sitten ovatkaan. Ne on varmasti hyvä löytää, ties vaikka pääsisi lehden kanteen. 

Löytöretkelle kannattaa suunnata metsään, sillä sieltä voi löytää kaikenlaista. Kuljettuaa tovin Liina ja Komme pysähtyivät katselemaan tarkasti ympärilleen. Tavallisen metsän keskellä oli pieni vihreä lampi. Lampikin oli tavallinen, mutta sen keskellä seisoskeli jotain epätavallista: poika suurissa saappaissa ja keltaisessa nutussa! Pojalla oli kädessään keppi ja kasvoillaan leveä hymy.  

"Hei, mitä sinä etsit?", Liina ja Komme kysyivät.

"En vielä tiedä, mutta varmasti jotain tärkeää", poika vastasi.

Lapset katsoivat toisiaan ja jatkoivat:

"Me olemme löytöretkellä ja etsimme erittäin tärkeitä asioita. Niin tärkeitä, että ne lukivat lehden kannessa. Haluatko auttaa?"

"Kuulostaa tosiaan tärkeältä. Olen hyvä etsimään. Minun nimeni on Onni", poika jatkoi ja astui pois lammesta.

Lapset katsoivat taas toisiaan ja olivat hyvin tyytyväisiä. Onni löytyi lammen keskeltä ja hän on lisäksi hyvä etsimään. Ehkä aikuiset eivät ole osanneet etsiä metsästä lainkaan. 

Liina ja Komme kertoivat, että nyt etsitään vielä rauha. Onni nyökytteli tärkeästi. 

Lapset kulkivat metsän halki aina sen toiselle reunalle saakka. Metsän reunassa nökötti tavallinen majatalo, mutta rauhaa ei näkynyt missään. Lapset päättivät pitää etsinnöistä pienen tauon ja mennä majataloon lepäämään.

"Hei, saako täällä lapset levätä?", kysyi kolme pientä päätä tiskin taakse. 

"Tervetuloa, täältä myös lapset löytävät rauhan", kuului ystävällinen vastaus tiskin takaa.

Lapset katsoivat toisiaan ja olivat jälleen hyvin tyytyväisiä. He olivat yhden tavallisen päivän aikana löytäneet kaksi tärkeää asiaa. Niin tärkeää, että ne oli kirjoitettu päivän lehteen. 

Onni tarkoitti lapsille uutta ystävää ja rauha lepoa majatalossa. Mitä se sitten aikuisille tarkoittikaan, lapset olivat tyytyväisiä, että olivat löytäneet tärkeät asiat ensin. Eikä heidän enää tarvinnut arvuutella, he tiesivät. 

Kiitos vauvalle

Taas on kuukausi vierähtänyt, kuulumiset ja kiitos paikallaan. Mitäpä tästä vauvasta kertoisi: hän on ihana nuhjustaja, minun aarre ja rakkaus. Vaikka pienestä elämästään ison osan hän on sairastellut ties mitä flunssaa ja kroonista limaisuutta, hän ei tarpeettomasti valita. Sydämeni suree elämän epäreiluutta, viatonta pientä tyyppiä, joka ehdottomasti ansaitsisi täydet yöt ja vaivattoman hengityksen. Vielä selvityksen alla oleva limaisuus ei kuitenkaan poista sitä seikkaa, että meillä on hienot rytmit ja pääasiassa kaikkeen tyytyväinen lapsi. Hänen kanssaan elämä on helppoa ja sisältää paljon rakkautta. 

Hän heräilee aamulla ennen meitä. Hän silittelee minua, rapsuttelee peiton ja yöpuvun kulmaa ja saattaa vähän jutella. Hän on tyytyväinen, peittojen ja rakkaiden välissä. Kun me muut herätään ja kasvot kohtaavat, hän myös näyttää maailman onnellisimmalta. Pienet kämmenet etsivät äidin posket ja nyrkit sulkevat sisäänsä veljen sormet.

Aamutouhuja hän seurailee omalta matoltaan tai sitteristä. Hänelle riittää, että vaippa vaihdetaan kun ehditään, yöpuku saa jäädä. Seura on mieluista, ei pakollista. Aamulla hän myös ottaa mielellään maitoa ja katselee samalla suoraan silmiin: oletko sinä äiti yön aikana muuttunut, vai ihan samanlainen edelleen?

Aamupalahetkeen hän osallistuu vielä viiden kuukauden iässä katsellen. Nyt hänellä on usein lusikka kädessään ja innostus silmissään, pian pääsen mukaan ruokahetkiin! Hän tuntuu pitävän edelleen eniten muumien taskurapu kappaleesta. Se soitetaan aamupalalla veljen toiveiden lisäksi, varmuuden vuoksi. Sitten kun tulkitsen mielen muuttuneen, vaihdan aamun kappaleen toiseen.

Muutaman tunnin hän jaksaa ja pyytää sitten varovasti päästä reppuun nukkumaan. Pakkaannumme toppavaatteisiin ja lähdemme ulos. Hän nukahtaa usein jo pukiessa, viimeistään rapussa. Lähes poikkeuksetta hän myös jatkaa uniaan koko ulkoilun ajan tai vain katselee rauhassa. Veljen tanssitunnillakin hän malttaa uskomattoman hyvin vain seurailla hiljaa. 

Aamupäivän ulkoilun tai muun touhun jälkeen hän syö maitoa ja palaa jumppaamaan. Häntä harvoin harmittaa, joskus yksinäisyys. Veljestä hän on kovin innostunut ja kiinnostunut. Lounaankin hän katselee ja kyselee, josko minäkin pian saisin  maistaa? Neuvolassa meille on annettu lupa aloittaa ihan milloin hyvältä tuntuu, sillä vauva kasvaa hienosti eikä tällä kertaa lisäruoalle ole kiirettä. Uskon, että jatkamme pelkän imetyksen turvin vielä kuukauden eteenpäin. Minä ainakin olisin onnellinen, jos talossamme olisi vielä muutaman viikon tissivauva.  

Vaippa saa olla täynnä ja veli paukuttaa marakassilla peppuun, ei se suruun saakka haittaa. Lelut hän tutkii uudestaan, jospa niistä keksisi tänään jotain uutta. Luemme kirjoja ja intoudumme johonkin leikkiin veljen kanssa, hän mieluiten katselee ja tarjotessa tutkii veljenkin leluja. Päiväuniaika koittaa noin klo 13 jolloin hän ilmoittaa jo kaipaavansa syliin ja uneen. Hän syö pitkän kaavan mukaan ja usein nukahtaa siihen. Tiedän ettei se ehkä ole fiksua ja siitä kannattaisi oppia eroon, mutta minäpä tykkään siitä itse niin kovin! Aika menee niin vauhdilla. Muistan nyyhkineeni esikoisen nukahtaessa vielä viimeisen kerran yli vuoden iässä tissille. Annoin hänen nukkua siinä yli tunnin ja muistan miettineeni, että näinköhän se imetys nyt päättyy. Muutaman päivän päästä esikoinen ikään kuin unohti tissin ja kasvoi samalla isoksi pojaksi. 

Hän nukkuu veljensä kanssa ulkona joka päivä, tavallisesti 3-4 tuntia. Hän herää iloisena, mutta enää iltapäivällä hän ei yhtä reippaasti puuhaile omia juttujaan. Illan ajaksi hän kaipaa jo seuraa ja aktiviteettejä. Hän on kuitenkin aina tyytyväinen, jos saa olla mukana kaikissa meidän touhuissa. Matolla hän pyörii ja etsii leluja. Tänään hän pyöri sohvan alle ja juuttui kiinni. Ohi kävellessä säikähdin, minne hän on mennyt, ja sain iloisen hymyn sohvan alta! Muutkin ohi vilahtavat rakkaat saavat hymyjä ja pärinää. Isän kanssa hän seurustelee iltaisin mielellään ja isän jutut ovat hänestä hauskoja.

Jos joku asia on oikein hauskaa, hän saattaa kikattaa ääneen. Varpaat ovat mukava juttu ja paremman puutteessa hän taittaa ne suuhunsa. Suuhun menee kaikki muukin, muulla tavoin tutkimatta. Hän lähestyy kaikkea ja kaikkia suu auki, valmiina maistamaan.

Hän on oikea kotihiiri ja kaikkein onnellisin kotona perheen kesken. Silti hänestä saa mukavan ja iisin kaverin reissuille ja shoppailemaan. Kaukaloa hän ei vihaa, mutta asento nostaa usein maidot kurkkuun ja pipokin valahtaa silmille. Vaunukopassa hän viihtyy nykyisin ihan hyvin, repussa tai liinassa aina. Kantamisesta nautimme molemmat. Hän ei ole maailman rohkein, mutta harvakseltaan kunolla ketään vierastaa. Hän on silminnähden iloinen tavatessaan minut tai isänsä työpäivän tai kauppareissun jälkeen. 

Iltaisin hän palaa syliini, asettaa käden poskelleni ja syö itsensä nukuksiin. Se on maailman ihanin näky ja tunne. Siinä hän saa nukkua ja olla kauan, sillä en raaski kovin nopeasti siirtää häntä omaan sänkyyn nukkumaan. Kehto on vaihdettu isompaan pinnasänkyyn, hän on 65 cm pitkä ja painaa 7,6 kg. Vielä hän kasvaa ja palaa syliini yhä harvemmin, joten otan tästä ajasta kaiken irti. Öisin hän nukkuu pääasiassa hyvin, vaikka joskus kurja tukkoisuus laittaa yöt ranttaliksi. Pystymmässä asennossa hän kuitenkin usein jatkaa uniaan, eikä tankkaile pitkin yötä. Ensimmäisen kerran hän syö yleensä klo 03-04, toisen kerran kuudelta aamulla. Erittäin kohtuullista!

5 kuukautta, 5 kiitosta..

Kiitos sinulle helposta viidestä kuukaudesta, jonka olen pääasiassa saanut myös nukkua hyvin.

Kiitos sujuvasta arjesta ja tyytyväisyydestä. 

Kiitos siitä, että maltat rauhoittua syliin, ja iltaisin halia pitkän päivän taas yöksi. 

Kiitos ruokahetkistä, joihin ei ikinä liity pienintäkään hulinaa. 

Kiitos rauhasta ja kärsivällisyydestä, kun taas kerran odotat hienosti hetkeä, jolloin äiti ehtii.

Sinussa en mitään muuttaisi ja kaikesta kiitän.

Täydellinen epätäydellisyys

Hieno oivallus viime viikolta: on pelkästään hyvä, jos löytää itsestään tai toisesta ihmisestä jonkun heikkouden. Se on vähän kuin bingo, löydöllä on jokin seuraus. Ensin punnitaan ja päätetään, onko löytö aika pieni, aika harmiton ja täysin keskusteltavissa. Jotkut löydöt ovat isoja ja ahdistavia, eikä keskustelukaan ehkä auttaisi. Silti heikkouden esiintuleminen on hyvä asia: ne ovat osa meitä. Heikkouksien edessä ihminen on aika paljas, joten niiden kautta häntä voi tuntea ja ymmärtää. Ne ovat paikkoja, jolla murtaa tai vahvistaa ihmistä entisestään. Harmittavaa on, että näitä heikkouksia käytetään myös ihmistä vastaan

Ja mehän olemme kaikki heikkouksia täynnä. Riittää, että lukee päivän uutiset tai edes kuuntelee omia ajatuksiaan. Mikähän naapurissa, postinkantajassa ja Amerikan ihmisessä on vikana, kun tekee tuolla tavalla? Maailmassa on moni asia vähän vinksallaan ja lähes poikkeuksetta jonkun ihmisen toimesta.

Lähipiirissäni on ihana ystävä, jolla on parisuhde syvenemään päin. Häntä ja kaikkia muitakin, joilla on parisuhde, harmittaa jotkut asiat. Asiat voivat liittyä tilanteisiin tai olla henkilökohtaisia. Ulkoiset asiat ovat heikkouksia ainoastaan katsojan silmissä. Muutkin osaavat olla ilkeitä, mutta oma silmä on kaikkein raadollisin. Toisten tuomitsemisen pystyy lopulta kestämään, mutta ei sitä, jos tuomitsee itse itsensä. 

Tuskin kukaan edes ajattelisi, että en voi enää seurustella, koska Pasilla on niin iso nenä. Tai ettei voi enää seurustella koska Pasi ei vie koskaan roskia. Jossin vaiheessa heikkoudet ovat kuitenkin meidän silmissämme liian suuria ja teemme päätöksen. Pasistakin tulee eksä, koska nenän ja roskien lisäksi hän tykkäsi lopulta naapurin Maijasta.

Pienet ja suuret heikkoudet ovat tärkeitä. Ne ovat polkuja ihmisen sieluun. Ne kertovat paljon omistajastaan, antavat mahdollisuuden ymmärtää. Heikkouden paljastaminen on luottamuksen osoitus, eikä sitä sovi koskaan käyttää väärin. Jos löydät kumppanista, naapurista tai vaikka amerikkalaisesta jotain epätäydellistä, se on sinun onnesi. Jos se on vain jotain pientä, voit jo riemuita: jokaisella on omansa ja tämä näin helppo ja ymmärrettävissä! Niihin isompiikin voi yrittää suhtautua haasteena: selvitä tämä ja saavutat jotain hienompaa, kuin koskaan.

Joskus kuulee sanottavan, että minua ei voi kukaan muuttaa tai parantaa. Ei varmaankaan, mutta ymmärrys on korjaavaa ja parantavaa. Voimme ajatella niin, että minua ymmärtämällä et ainakaan pahenna tilannetta. Se on jo hyvä alku!

Erityisherkkää elämää

Toisille ne ova äänet, toisille hajut tai vaatteet ihoa vasten. Ne tuntuvat enemmän, kovemmin ja jossain syvällä sisimmässä. Ne saavat olon levottomaksi, epämiellyttäväksi ja jopa hätääntyneeksi. Tunne voi olla niin hallitseva, että se häiritsee normaalia elämää.

Koska en ole itse erityisherkkä, en pysty tietämään, miltä korostuneet tunteet tuntuvat. Minua kiinnostaa ymmärrys ja keinot suhtautua ihmiseen, joka on kanssani erilainen. Normaalissa arjessa erilaiset erityisherkkyydet kuvataan usein rasitteina, sillä joskus ne häiritsevät arjen tavallisista toiminnoista selviytymistä: nukkumista, pukemista, syömistä ja liikkumista ulkona. Olen silti aina ajatellut korostuneen aistin tuovan mukanaan myös mahdollisuuksia - tämä ihminen ymmärtää ja tuntee jotain, mihin minä en koskaan pysty. Se on ainutlaatuista ja kiehtovaa. 

Kun olen oman elämäni varrella tavannut erityisherkkiä ihmisiä, olen joskus rohjennut kysyä suoraan: millaista se on? Jos joku asia on ollut sinussa aina, on varmasti vaikeaa tunnistaa se poikkeavaksi. Silti myös lapset osaavat uskomattoman hienosti kertoa, miltä aistiherkkyys tuntuu. 

"Tuntuu, kuin laiturille saapuva juna jatkaisi matkaansa suoraan minun lävitseni"

"Sienet tuntuvat väärältä. Niiden koostumus saa voimaan pahoin"

"Tunnen jatkuvasti vaatteet päälläni. Jos sukat puristavat, se sattuu"

"Olen tietoinen kaikista hajuista, eivätkä vanhat lähde pois uusien tullessa. Joskus meinaan pökertyä ja alan vihata  kaikkea, mikä on mielestäni ennen tuoksunut ihan hyvältä"

"Hiuksien peseminen puristaa päätä"

Kun ihminen kasvaa, unohtuvatko tai poistuvatko herkkyydet kokonaan? Eivät varmasti, mutta niihin sopeutuu. Tuntemuksiin turtuu ja pelkoja oppii käsittelemään. Joskus erityisiherkkyys ei ole yhtä konkreettinen, kuin esimerkiksi herkistyminen voimakkaille hajuille. Joskus erityisherkkyys piilee jossakin syvällä tunnemaailmassa, saaden ihmisen tuntemaan nomaaleja tunteita korostetun voimakkaana. Asiat tuntuvat siis erityisen hyvälle, mutta myös erityisen pahalle. Kiintymys ja omistautuminen ovat syviä, suru musertavaa. Maailma kaikkine ongelmineen on kovin hankala erityisherkälle, niin aikuiselle kuin lapselle.

Näyttää siltä, että meidän perheestämme (ainakin) 2/4 ovat erityisherkkiä. Herkkyys näkyy ja tuntuu yliempaattisuutena.  Tunnekäsitys ei ole pelkästään henkilökohtaista, vaan myös muiden ihmisten tunteiden korostunutta aistimista. Seurusteluaikana saatoin joskus vähän ihmetellä, miksi toinen ottaa niin monia asioita vähän liikaa itseensä. Hämmästelin tilanteita, joissa oma hermostuneisuuteni sai toisen täysin hätääntyneeksi. Hän teki kaikkensa tehdäkseen tilanteesta, tunteesta, taas neutraalin. 

Seurasin sivusta, miten hän myötäeli myös muita läheisiä ihmisiään. Aluksi se huvitti, joskus vähän suututtikin. Eihän tuo ole sinun ongelmasi, miksi jaksat välittää, ei tässä nyt kukaan pettynyt kovin pahasti. Etenkin pettymysten tuottaminen tai tilanne, jossa hän ei täyttänyt odotuksia, tuntui selkeästi pahalta. Epänormaalin pahalta. 

Silti hän vaikeni omasta olostaan. Hänen omat vaikeat tunteensa eivät ole koskaan olleet niitä, joista meillä keskustellaan. Hän osaa hienosti ilmaista, että välittää, ja hän rakastaa isosti. Mutta negatiiviset ja vaikeat tunteet ovat jotain, joita hän ei kestä itsellään, eikä muilla. Esimerkiksi riidat täytyy selvittää heti ja mököttäminen on hänelle erittäin hankalaa. Riitautunut ja hiljainen ilmapiiri leijailee ja tuntuu jatkuvasti. 

Hänestä on lähes mahdoton huomata mitään poikkeavaa vaikka hänet tuntisi kuinka hyvin. Hän tarkkailee ja lukee ihmisiä taitavasti, mutta ei koskaan "jää siitä kiinni". Yliempaattinen ihminen ei  kuitenkaan osaa sulkea muiden ikäviä tunteita ulkopuolelleen, vaan päästää kaiken sisäänsä. Hän on täysin normaali, vaikka hän saattaisi parhaillaan murehtia puolen maailman suruja. 

Lähipiirissä on nukutettu koira ikiuneen. Koiran omistaja on surun murtama. Koiran omistajan tytär suree etenkin oman äitinsä puolesta. Lapset reagoivat aikuisten murheeseen. Koiran poismeno jättää aukon, jota on vaikea täyttää tai ymmärtää ulkopuolisena. Tilanteesta melko irrallinen yliempaattinen ihminen murehtii kaikkien surua ja tilannetta kokonaisuutena. Hän yrittää auttaa ja vaikuttaa siellä missä pystyy ja miten keksiikään. 

Hänellä on omat keinonsa, siihen täytyy uskoa ja luottaa. Entäs lapsi, jolla on täysin sama taakka, mutta ei valmiutta kohdata sitä? 

Pikku V tarkkailee aikuisia ja aistii tunnetilan muutoksia. Hän huolestuu ja kyselee herkästi. Hän on myös erityisen tarkka oikeudenmukaisuudesta, sovituista ja luvatuista asioista. Hän on erittäin kiintynyt joihinkin ystäviinsä, tunne on selkeästi aika hallitsematon ja iso. Hän myös nauttii ja eläytyy isosti, myös positiivisissa asioissa. Hän on innostuja ja pettyjä, varmasti hyvin tyypillinen kaksivuotias tunnemaailman sotkujensa kanssa. En ala arvailemaan, mutta uskoisin, että isänsä kanssa hän voisi oppia jotain itsestään. Minä voin vain tarkkailla ja tukea silloin, kun tiedän miten. 

Tähän täytyi tottakai olla "noviisille" jotain konkreettista, jota voisi kokeilla. Mindfulness on itsessään minulle täysin tuntematon, mutta nämä hyvin pienet harjoitukset lukeutuvat siihen ja ovat toteutettavissa jo pienen lapsen kanssa.

Taateliharjoitus 

(Tämä on täysin klassinen rusinaharjoitus, mutta käytin taatelia, koska se on suurempi. Siitä voi haukata myös palan, jolloin se taas muuttaa muotoaan ja sitä voi tunnustella uudestaan)

Taateli otetaa käteen. Sitä tutkitaan, pyöritellään ja tunnustellaan kämmenessä. Seuraavaksi katsotaan, miten valo osuu taatelin erilaisiin uomiin. Millainen on juuri tämä taateli? Taatelia haistellaan ja hengitetään. Taatelia voi pitää myös esimerkiksi poskea vasten, jolloin siitä voi helpommin aistia lämpötiloja. Taatelia voi myös maistaa. Seuraavaksi taatelin saa laittaa myös kokonaan suuhun, sillä se on nyt tuttu. Sen maku on mahdollisesti jo aistittu, odotettavissa. Taateli syödään mahdollisimman hitaasti. 

Pötköttelyharjoitus

(Tämäkin on varmasti klassinen harjoitus, mutta en muista miten se oikeasti menee. Lisäsin siihen myös erilaisen twistin, koska menevä taapero!)

Pötköttelyharjoitusta varten huoneeseen järjestetään erilaisia pintoja ja tekstuureja. Esimerkiksi lattia, matto, pörrömatto, sohva, villapeitto. Tekstuurien ja pientojen päälle asetutaan X-asentoon. Lapselle kerrotaan, että raajat ja pää ovat todella painavia, etkä voi hetkeen liikkua. Miltä erilainen pinta tuntuu käsien, pään, jalkojen ja selän alla? Lapsi voi aistia myös lämpötiloja, viileää ja lämmintä. Johonkin tekstuuriin tai pintaan voi jäädä pidemmäksi aikaa, joissain voi käydä vain nopeasti. Lopuksi harjoitukseen voi ottaa mukaan pehmoleluja tai muita perheenjäseniä. Pieni kettu tykkäsi pötköttää sohvalla ja vauva jaksoi tosi hienosti maata villapeiton päällä X-asennossa!

Kokeilkaa, sillä läsnäolo on taito ja tunne rikkaus. 

Menitkö piiloon, vauvan äiti?

Tietäjät tietää, että tällä hetkellä käydään kärjistettyä keskustelua lapsen yksityisyydestä ja näkymisestä yhteiskunnassa. Jotkut meistä uskaltavat sanoa, mitä ajattelevat. Toiset taas uskaltavat olla eri mieltä, jopa suuttua. Osa asettuu kannattamaan toista näkemyksistä. Kuka tässä on rohkea? Rohkea on se, joka kaikesta vihasta huolimatta ajattelee edelleen. Jos me kaikki pelkäisimme, ei meillä kohta olisi uusia ajatuksia.

Sehän on paras tunne, kun joku asia saa suorastaan tuohtumaan. Ei ole totta, aivan tuulesta temmattua, suorastaan typerää! Voimakas reaktio on merkki siitä, että meillä on aiheesta ajatuksia. Seuraava liikkemme kertoo paljon siitä, olemmeko rohkeita. Kerrommeko oman ajtuksemme, vai asetummeko vihaamaan tai rakastamaan toisen omaa. Lauseet olen samaa mieltä tai olen eri mieltä eivät oikeastaan hyödytä meitä millään tavalla. 

Ajankohtaisessa keskustelussa ei ole kyse ihan tavallisesta lapsesta. Hänen yksityisyytensä on syystäkin suojeltu. Tämä lapsi on kuitenkin vauva siinä missä muutkin. On kysytty, miksi hän on piilossa? Yhteiskunta kaipaa esimerkkiä, jossa vauva on luontevasti osana vanhemman elämää. Arvovailtainen asema ei saisi olla este näkyvälle vanhemmuudelle.

Työ ja lapset ovat kenties huono yhtälö, eikä tämän lapsen paikka ole kaikkien ajatusten armoilla. Tämä sai minut kuitenkin miettimään sitä, että monet muutkin vauvat ovat vähän piilossa. Vauvojen paikka on kotona tai vauvauinnissa, vauvojen omissa jutuissa. Kun äiti sitten synnyttää lapsen, hänkin viettää vuoden paikoissa, joissa on vauva - etuliite. Äidin ystävätkin alkavat olla niitä, joilla on myös vauva. Koska vain he, joilla on vauva, pääsevät vauvamuskariin. Vauvat yhdistää. Vai yhdistetäänkö vauvalliset?

Vauvat eivät ole tervetulleita tilaisuuksiin jotka ovat K-18. Se on oikein ja se on väärin. On selvää, ettei vauvan paikka ole yökerhossa, mutta myös monet juhlavat tilaisuudet, ravintolat ja kylpylät sulkevat ovensa vauvoilta. Kaikille äideille vauvan jättäminen hoitoon ei ole luontevaa, vauvan ruokailu on vaikeaa järjestää tai äitiä rajoittaa kipeästi täyttyvät tissit. Tissit, joita vauva ei ole tunteihin tyhjentänyt, saattavat jopa tulehtua. Syystä tai toisesta, pienen lapsen äiti jää kotiin. Monessa tapauksessa K-18 tilaisuuksiin eivät ole tervetulleita alle 18-vuotiaat, mutta eivät myöskään täysi-ikäiset vauvojen äidit. 

Vauvakupla. Olen aina ajatellut sen idyllisenä pesänä, jonne äiti ja vauva yhdessä vetäytyvät. Rauhaan maailmalta ja katseilta. Ajankohtainen keskustelu lapsen näkymisestä yhteiskunnassa saa minut nyt ajattelemaan, ohjataako äitejä ja vauvoja vähän tarkoituksella piiloon?

Minä mietin usein, onko sopivaa ottaa vauva ravintolaan. Viha julki-imetystä kohtaan on todellinen. Kello alkaa lyödä kahdeksaa, syöttötuolit pinotaan terassin nurkkaan ja pienet päät katoavat jokirannasta. (Muualla maailmassa lapset eivät katoa mihinkään, eli sekin on mahdollista). Tyttöporukoissa on ilo irti, kellään ei roiku vauvaa liinassa. Eihän se olisi sopivaa. 

Se kenellä on vauva, palaa myös kotiin kahdeksalta. Yhteiskunta ei vastusta, päin vastoin.