keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Äidin rakkaus

Ensimmäinen äitienpäiväni - sain aamulla syliini ihanan aamupalan ja valkovuokkoja. Tissikoru symboloi minun ja pikkumiehen yhteistä imetystaivalta. Siinä hetkessä, tukka pystyssä juuri heränneenä, olisin voinut itkeä onnesta. Itkeä sitä kuinka ihana poika minulla on. Itkeä sitä että saan kokea kaiken tämän, äitiyden. Tämä sunnuntai, äitienpäivä, on nyt myös minun päiväni.

 Todellisuudessa täyden huomioni sai fetajuusto aamupalaleipien päällä - jahas, joko minä uskaltaisin syödä juustoa, mitähän se pojan masu siitä sanoo? Arki ja arkiset asiat ovat näin äitinä kaikkein tärkeimpiä. Olen joskus ajatellut, että paasataanko neuvolassa rutiineista vauvan vai vanhemman takia. Minulla ainakin tuntuu menevän elämä sekaisin jos aamuvaipassa ei ole kakkaa, eikä pikkumies ole siitä moksiskaan. Kiemurtelen harmista jos muskari onkin peruttu ja mango homehtunut jääkaappiin. Lapsi ei osaa kaivata muskaria tai mangoa. Lapsi osaa kaivata äitiään.

                       
Alan sitä aamupalaa syödessäni ihan oikeasti vähän nolostua. Miksi minä ansaitsen tämän äitienpäivä aamupalan. Minun lapseni on vasta niin pieni ja olen ehkä jollain tavalla "vähemmän" äiti kuin ne muut jo kolmatta tai neljättä äitienpäivää viettävät äidit. Äitienpäivä hurahtaa ohi pikavauhtia ja pian huomaan olevani takaisin sängyssä, siinä samassa paikassa johon yli 14 tuntia aiemmin kannettiin se ihana aamupala. Tiedättekö sen tunteen kun joskus esimerkiksi syntymäpäivä menee liian nopeasti ohi? Silloin tuntuu, että olisi pitänyt jotenkin nauttia enemmän. Nytkö tätä päivää pitää odottaa taas kokonainen vuosi? 

Tekee mieli taas itkeä. Teinkö kaikkea äidillistä ja teinkö tarpeeksi oman äitini ja lapseni mummun äitienpäivän eteen? Ajatus palaa nopeasti arkeen ja siihen miten turvallista ja mukavaa normaali arki on. Aamupala syödään pöydän ääressä ja äiti on ihan tavallinen äiti. Katson nopeasti lastani joka nukkuu rauhallisesti sängyssä. Hän on koko päivän tavannut "äti", "äitih" ja "ääti". Hän on ottanut rennosti tämänkin päivän ja ollut oma iloinen itsensä - hän on täydellinen lahja, äitienpäivänä ja muinakin päivinä. 

Joka kerta kun lapseni pitää pupua tai palloa sylissään tapailee äiti sanaa sydämeni jättää yhden lyönnin väliin. Jo pelkkään sanaan Äiti virittäytyy niin paljon tunteita. Pienelle lapselle sana äiti tarkoittaa lohtua, luottamusta ja kotia. Minulle sana äiti tarkoittaa viisautta, ystävyyttä, ymmärrystä ja neuvoja. Omalle äidilleni sana äiti tarkoittaa muistoja, lapsuutta, kunnioitusta ja elettyä elämää.   Oma äitini oli kutsunut mummuani mummuksi meidän lasten tapaan niin kauan kuin muistan. Sana Äiti palasi takaisin kun mummuni vanheni, sairastui ja yhteinen aika alkoi käydä vähiin. Äiti onkin tarinan alku ja loppu, kuin lämmin ja pehmeä ympyrä johon palata aina uudestaan ja uudestaan.

Oma äiti on mielessä monessa muussakin elämän suuressa tapahtumassa, käännekohdassa tai kriisisissä. Äitiä tulee mietittyä kaupan vihannesosastolla tai pukukopissa uutta mekkoa sovittaessa - Mitä se äiti tästä ajattelisi? Äidille soitetaan ensimmäisten kyynelten aikaan kun ollaan oikeasti pulassa. Muistan monet kerrat kun olen jäänyt ulos lukkojen taakse, saanut parkkisakon, antibioottikuurin tai myöhästynyt bussista. Äiti ei voi siinä tilanteessa millään tavalla auttaa mutta hänen äänensä tai pelkkä olemassaolonsa tuo lohtua. 

Minulla on todella romanttinen käsitys äidin ja lapsen välisestä suhteesta. Tämä voi johtua siitä, että olen aina ollut hurjan läheinen oman äitini kanssa. Äitini on myötäelänyt kahden lapsensa elämää ihan täysillä ja ollut aina meille molemmille täysillä läsnä. Minä voin käsi sydämellä kutsua äitiäni täydelliseksi äidiksi, sillä en olisi voinut ikinä toivoa äidiltäni enempää. Samanlaiset välit haluaisin aikanaan myös oman poikani kanssa. 

Äitini työnsi rattaita, käytti uimarannalla ja leipoi pullaa. Hänen viereensä sai mennä öisin jos pelotti. Kuljimme yhdessä bussilla paikasta toiseen ja äiti istui tunnollisesti mukana kaikilla viulutunneillani, ratsastuskentän laidalla ja esiintymissalin katsomoissa. Äidilläni ei ollut ajokorttia, mutta hän tuli minua vastaan minne vain ja mihin aikaan tahansa. Äiti järjesti, laittoi, teki ja matkusti vuokseni. Hän hankki minulle kaiken mitä halusin ja missä oli millään tavalla yhtään järkeä (kani, mopoauto ja jättimäinen pehmokoira jäi saamatta, ihme juttu..). Äiti järjesti minulle pikatchu synttärit, leipoi kakut, ompeli balettipukuun paljetit ja teki kanapihvejä ja makaronia ruoaksi silloin kun pyysin. Hän kantoi kauppakasseittain kotiin berliinin munkkeja, riisipiirakoita ja jogurttia. Hän istui jokaisen kevätjuhlan ja halasi hyvän todistuksen johdosta. Halasi huononkin. Hän kannusti eikä koskaan vaatinut ja odottanut mitään. Hänellä oli minuun aina rautaisa luottamus - sain hoitaa koulun omalla tavallani ja mennä ja tulla miten haluan. Äiti oli parasta seuraa niin bikineitä ostaessa kuin niissä rannalla maatessa. Äiti oli ystävä, jopa silloin teinivuosina. Minulla ei ollut mikään kiire muuttaa pois kotoa. Toki läheinen suhde äitiin tarkoittaa myös erimielisyyksiä. lyhyitä välirikkoja ja riitoja. Oman äitini myötä olen oppinut sen miten äidit oikeasti tekee mitä vain lastensa eteen ja miten äidit haluavat lapsilleen aina pelkkää hyvää. 

Opin sen, mutta en vielä ymmärtänyt. Oman lapseni myötä olen ymmärtänyt mitä se sellainen äidin rakkaus oikein on. Se on kaikkea sitä, mitä oma äitini on eteeni tehnyt. Myötäelänyt, auttanut, ollut mukana kaikessa ja kaikkialla, ohjannut lempeästi ja antanut välillä kaatua. Ihmisillä on tapana ihannoida prinsessatarinoita linnoineen ja prinsseineen. Sen sjaan tämä rakkaus, äidin ja lapsen välinen, on taatusti ikuista eikä siihen tarvita ratsuja tai kuningassukua.




                                                        Äiti rakastaa sinua. 

maanantai 8. toukokuuta 2017

7 kk

Meidän 7 kuukautta vanha poikamme on kerrassaan hurmaava. Joka päivä hänen luonteestaan selviää joitakin uusia puolia ja hän itse keksii maailmasta jotakin uutta. Pikku V on kerrassaan mainio tyyppi ja vaan niin rakas. 


Läsnäolo. Mietin pitkään mikä sana sopisi kuvaamaan parhaiten sitä tarkkaavaisuutta, uteliaisuutta ja tiukkaa katsekontaktia. Pikku V on ikään kuin voimakkaasti läsnä hänelle jutellessa, leikkiessämme ja auton turvakaukalosta minua katsellessaan. Hän saattaa hengailla pitkiä aikoja ihan rauhassa vain katsellen muita ihmisiä ja heidän puuhiaan - eilen saimme esimerkiksi ruokailla terassilla hänen vain istuessaan turvakaukalossa ja mökillä pikku V istua nökötti pitkän aika keittiössä keinussa muiden puuhaillessa omiaan. Hän on toki pienestä pitäen ollut tarkkaavainen, mutta nyt tuossa katseessa on niin paljon enemmän ulottuvuuksia. Ymmärrystä, uteliaisuutta ja ihan oikeita kohdistettuja "sanoja". Pikku V juttelee paljon ja tästä juttelusta on erotettavissa jo äidin tapailua (ätä, äittä, äti). Juttuja rytmittää iloiset kiljahdukset ja riemu erilaisista vauvan mielestä super kivoista jutuista - pianon soitosta, jakkaraa vasten noususta, äidin antamasta vispilästä, tutuista kasvoista, maukkaasta ruoasta. Meidän poika on jotenkin niin hienosti läsnä.  

Liike. Motorinen kehitys on ollut viime aikoina suurta. Ensin opittiin istumaan selkä suorana, sitten konttaamaan haparoiden, menemään itse istumaan ja pois istumasta ja nyt myös konttaamaan varmemmin. Lisäksi pikku V nousee matalia korokkeita (rappuja, jakkaraa yms.) vasten myös seisomaan, mutta se touhu hakee kyllä pahasti varmuuttaa. Täällä saa olla koppaamassa vauvaa vähän sieltä ja täältä, sillä jokaisessa sopivassa tilanteessa on tietenkin seisomaan nousua harjoiteltava! Hienomotoriikka harjaantuu sormiruokaillessa ja nuppipalapelien parissa. Pikku V kokeilee ja raaputtaa erilaisia pintoja kuin pieni kissa - nyrkit aukeavat ja sormilla tekeminen kiinnostaa eri tavalla. Nokkamuki ei vielä ihan vakaasti pysy näpeissä mutta ruokaa vauva kyllä onnistuu levittämään ihan kaikkialle, korvia ja niskaa unohtamatta! Kaikkein ihaninta on kun pikku tyyppi rapsuttaa nilkoissa vihjaillen tai kapuaa syliin kun istuu lattialla. Siis haluaa sylkkyyn ja kertoo sen! Ne on niitä "en ehkä kestä" hetkiä, vaikka tuo sanonta itsessään herättää minussa aina huvitusta. Miten niin et kestä jos käy jotain ihanaa ja miten niin ehkä? 

Äänet. Soittimet ja ääntä tuottavat asiat ovat varmaan nyt se kaikkein paras juttu. Meille on hankittu kapulaa, tampuriinia, nokkahuilua ja marakassia joiden kanssa pikku V harjoittelee päivittäin. Parasta on kun isä antaa soittaa vähän kitaraa tai Mummu ottaa syliin pianon eteen. Ääntä on ihana tuottaa myös itse kiljumalla, päristämällä ja nyt uutena myös sylkemällä. Pikku V päristää ja sylkee kuolaa ympäriinsä.  


Tilannetaju. Voiko tämän ikäisellä olla tilannetajua? Ihan kuin meidän pojalla olisi. Hän osaa ihan uskomattoman hyvin olla erilaisissa tilanteissa ja kaikki kodin ulkopuolella tehdyt asiat sujuvat lähes poikkeuksetta tosi hyvin. Kai sitä voisi kutsua myös hyväksi käytökseksi, mutta vähän vierastan tuota sanaa ja varsinkin näin pienen kirpun kohdalla. Vauva ei varmasti tietoisesti käyttäydy huonosti tai ole hankala - vauva on vilpittömin olento koko maailmassa. Yhtään sellaista tilannetta jossa olisin ollut aivan kädetön tai pulassa meidän pojan kanssa ei ole vielä eteen tullut. Kauppareissut, harrastukset, kyläilyt, automatkat (pääasiassa), lääkärikäynnit - poika lähinnä vain hurmaa. Eri asia on tietenkin jos rasitteena on väsymys tai nälkä, olenhan silloin myös itse todella kiukkuinen. Moneen otteeseen on saanut päivitellä sitä, miten ihanan helppo lapsi meillä onkaan. Toisaalta kodin seinien sisällä näyttäytyy ajoittain myös se pippurisempi puoli pojasta eikä muskarissa kiljahteleva ja kaikkien punteissa pyörivä vauva jää keneltään huomaamatta tai kuulematta. Meidän pojassa onkin juuri sopivassa suhteessa kaikkea. 


Maailma. Olemme käyneet joitakin kertoja ulkona keinumassa, vappumarkkinoilla kiertelemässä ja terassilla istumassa. Pikku V ei enää pelkästään nuku rattaissa (vaunukoppa on nyt laitettu säilöön) vaan hänen kanssaan on päässyt ihmettelemään myös kodin ulkopuolista elämää. Tämä onkin pienestä ihmisestä varmasti kovin jännittävää. En malta odottaa että pääsen näyttämään hänelle auringonkukat, laitumella laiduntavat lehmät ja hiekkarannat joita olemme nyt ihastelleet ainoastaan kuvina kirjoissa. Maailma avartuu pienelle pikku hiljaa! 


Mitat. Hampaita poika on "tehnyt" mielestämme jo useamman kuukauden. Nyt tämä valtaisa kuolaaminen voisi ihan oikeasti jo olla merkki puhkeavasta hampaasta. Hampaattomassa hymyssä on vielä aavistus ihan pientä vauvaa (ja se on niin ihana!) enkä ole lainkaan pahoillani jos hampaita ei vielä puhkeaisi hetkeen. Pikku V kasvaa omaa käyräänsä, mutta pituutta ja painoa tulee kuukaudessa edelleen aika vähän. Nyt 7 kuukautta vanhana pikku V on 67 cm pitkä ja painaa 7635 g. Vaatekoko on nyt aika tarkalleen 68, vaatetta on laitettu eteenpäin kassikaupalla ja uutta tullut tilalle. En tiedä onko tämä sitten kasvua, kuivausrummusta johtuvaa kutistusta vai äidin shoppailuintoa.. 

Ruokailu. Joku/jotkut ruoka-aineet meitä edelleen kiusaavat. Iho on atooppiseen taipuva ja välillä poskille nousee kirjava puna merkkinä jostain sopimattomasta ruoka-aineesta. Tomaatti taitaa ainakin olla nyt hetken aikaa pannassa vaikka pikku mies siitä niin pitääkin. Vatsakin välillä reistailee, muttei mitenkään kovin pahasti. Kiinteät maistuvat pikku V:lle  pääasiassa tosi hyvin. Nyt ruokailemme noin 4 kertaa päivässä (joskus viisikin), aamupuuron, välipalan/lounaan, päivällisen ja iltapuuron. Lemppareita taitavat olla banaani, mango, mustikka, bataatti, peruna, kana, hirvi ja kurkku. Tomaatti olisi ehdottomasti listassa. Puurossa on tällä hetkellä riisiä ja kauraa, toivottavasti pikku hiljaa pääsemme pelkkään kauraan. Hassuinta on että minun kauttani pikku V reagoi edelleen kauraan. 

maanantai 1. toukokuuta 2017

Parasta just nyt



Leikki ja aktiviteetit


Ruokailu ja uusien ruokien maistelu


Vierailut ja harrastukset 


Ulkoilu ja yhteinen aika