Ensimmäinen äitienpäiväni - sain aamulla syliini ihanan aamupalan ja valkovuokkoja. Tissikoru symboloi minun ja pikkumiehen yhteistä imetystaivalta. Siinä hetkessä, tukka pystyssä juuri heränneenä, olisin voinut itkeä onnesta. Itkeä sitä kuinka ihana poika minulla on. Itkeä sitä että saan kokea kaiken tämän, äitiyden. Tämä sunnuntai, äitienpäivä, on nyt myös minun päiväni.
Todellisuudessa täyden huomioni sai fetajuusto aamupalaleipien päällä - jahas, joko minä uskaltaisin syödä juustoa, mitähän se pojan masu siitä sanoo? Arki ja arkiset asiat ovat näin äitinä kaikkein tärkeimpiä. Olen joskus ajatellut, että paasataanko neuvolassa rutiineista vauvan vai vanhemman takia. Minulla ainakin tuntuu menevän elämä sekaisin jos aamuvaipassa ei ole kakkaa, eikä pikkumies ole siitä moksiskaan. Kiemurtelen harmista jos muskari onkin peruttu ja mango homehtunut jääkaappiin. Lapsi ei osaa kaivata muskaria tai mangoa. Lapsi osaa kaivata äitiään.
Alan sitä aamupalaa syödessäni ihan oikeasti vähän nolostua. Miksi minä ansaitsen tämän äitienpäivä aamupalan. Minun lapseni on vasta niin pieni ja olen ehkä jollain tavalla "vähemmän" äiti kuin ne muut jo kolmatta tai neljättä äitienpäivää viettävät äidit. Äitienpäivä hurahtaa ohi pikavauhtia ja pian huomaan olevani takaisin sängyssä, siinä samassa paikassa johon yli 14 tuntia aiemmin kannettiin se ihana aamupala. Tiedättekö sen tunteen kun joskus esimerkiksi syntymäpäivä menee liian nopeasti ohi? Silloin tuntuu, että olisi pitänyt jotenkin nauttia enemmän. Nytkö tätä päivää pitää odottaa taas kokonainen vuosi?
Tekee mieli taas itkeä. Teinkö kaikkea äidillistä ja teinkö tarpeeksi oman äitini ja lapseni mummun äitienpäivän eteen? Ajatus palaa nopeasti arkeen ja siihen miten turvallista ja mukavaa normaali arki on. Aamupala syödään pöydän ääressä ja äiti on ihan tavallinen äiti. Katson nopeasti lastani joka nukkuu rauhallisesti sängyssä. Hän on koko päivän tavannut "äti", "äitih" ja "ääti". Hän on ottanut rennosti tämänkin päivän ja ollut oma iloinen itsensä - hän on täydellinen lahja, äitienpäivänä ja muinakin päivinä.
Joka kerta kun lapseni pitää pupua tai palloa sylissään tapailee äiti sanaa sydämeni jättää yhden lyönnin väliin. Jo pelkkään sanaan Äiti virittäytyy niin paljon tunteita. Pienelle lapselle sana äiti tarkoittaa lohtua, luottamusta ja kotia. Minulle sana äiti tarkoittaa viisautta, ystävyyttä, ymmärrystä ja neuvoja. Omalle äidilleni sana äiti tarkoittaa muistoja, lapsuutta, kunnioitusta ja elettyä elämää. Oma äitini oli kutsunut mummuani mummuksi meidän lasten tapaan niin kauan kuin muistan. Sana Äiti palasi takaisin kun mummuni vanheni, sairastui ja yhteinen aika alkoi käydä vähiin. Äiti onkin tarinan alku ja loppu, kuin lämmin ja pehmeä ympyrä johon palata aina uudestaan ja uudestaan.
Oma äiti on mielessä monessa muussakin elämän suuressa tapahtumassa, käännekohdassa tai kriisisissä. Äitiä tulee mietittyä kaupan vihannesosastolla tai pukukopissa uutta mekkoa sovittaessa - Mitä se äiti tästä ajattelisi? Äidille soitetaan ensimmäisten kyynelten aikaan kun ollaan oikeasti pulassa. Muistan monet kerrat kun olen jäänyt ulos lukkojen taakse, saanut parkkisakon, antibioottikuurin tai myöhästynyt bussista. Äiti ei voi siinä tilanteessa millään tavalla auttaa mutta hänen äänensä tai pelkkä olemassaolonsa tuo lohtua.
Minulla on todella romanttinen käsitys äidin ja lapsen välisestä suhteesta. Tämä voi johtua siitä, että olen aina ollut hurjan läheinen oman äitini kanssa. Äitini on myötäelänyt kahden lapsensa elämää ihan täysillä ja ollut aina meille molemmille täysillä läsnä. Minä voin käsi sydämellä kutsua äitiäni täydelliseksi äidiksi, sillä en olisi voinut ikinä toivoa äidiltäni enempää. Samanlaiset välit haluaisin aikanaan myös oman poikani kanssa.
Äitini työnsi rattaita, käytti uimarannalla ja leipoi pullaa. Hänen viereensä sai mennä öisin jos pelotti. Kuljimme yhdessä bussilla paikasta toiseen ja äiti istui tunnollisesti mukana kaikilla viulutunneillani, ratsastuskentän laidalla ja esiintymissalin katsomoissa. Äidilläni ei ollut ajokorttia, mutta hän tuli minua vastaan minne vain ja mihin aikaan tahansa. Äiti järjesti, laittoi, teki ja matkusti vuokseni. Hän hankki minulle kaiken mitä halusin ja missä oli millään tavalla yhtään järkeä (kani, mopoauto ja jättimäinen pehmokoira jäi saamatta, ihme juttu..). Äiti järjesti minulle pikatchu synttärit, leipoi kakut, ompeli balettipukuun paljetit ja teki kanapihvejä ja makaronia ruoaksi silloin kun pyysin. Hän kantoi kauppakasseittain kotiin berliinin munkkeja, riisipiirakoita ja jogurttia. Hän istui jokaisen kevätjuhlan ja halasi hyvän todistuksen johdosta. Halasi huononkin. Hän kannusti eikä koskaan vaatinut ja odottanut mitään. Hänellä oli minuun aina rautaisa luottamus - sain hoitaa koulun omalla tavallani ja mennä ja tulla miten haluan. Äiti oli parasta seuraa niin bikineitä ostaessa kuin niissä rannalla maatessa. Äiti oli ystävä, jopa silloin teinivuosina. Minulla ei ollut mikään kiire muuttaa pois kotoa. Toki läheinen suhde äitiin tarkoittaa myös erimielisyyksiä. lyhyitä välirikkoja ja riitoja. Oman äitini myötä olen oppinut sen miten äidit oikeasti tekee mitä vain lastensa eteen ja miten äidit haluavat lapsilleen aina pelkkää hyvää.
Opin sen, mutta en vielä ymmärtänyt. Oman lapseni myötä olen ymmärtänyt mitä se sellainen äidin rakkaus oikein on. Se on kaikkea sitä, mitä oma äitini on eteeni tehnyt. Myötäelänyt, auttanut, ollut mukana kaikessa ja kaikkialla, ohjannut lempeästi ja antanut välillä kaatua. Ihmisillä on tapana ihannoida prinsessatarinoita linnoineen ja prinsseineen. Sen sjaan tämä rakkaus, äidin ja lapsen välinen, on taatusti ikuista eikä siihen tarvita ratsuja tai kuningassukua.
Äiti rakastaa sinua.
