Valo paljastaa haamut kaapeissa

Keväisin ihmetellään maasta puskevaa uutta elämää. Luonto tekee kaiken oikein, se vain tietää paikkansa. Ihmiset alkavat taas hengittää ja kasvavat silmissä. Uuden vuoden jälkeen hankitaan kuntosalikortti, mutta vasta valon tullen ihmiset pystyvät ja motivoituvat oikeasti. Selittämätön tarmo näkyy kaikkialla - naapurit touhuavat pihalla, kirpputorit täyttyvät kevätsiivouksen jäljiltä, kampaamoissa loihditaan uutta ilmettä ja siellä täällä rakastutaan. Kun talvi riisutaan pois, ihmiset pystyvät taas näkemään hyvän itsessään ja muissa. 

Valo ei sovi kaikille. Se tunkeutuu kaikkialle ja paljastaa asioita, jotka on turvallisesti unohtanut. Se pääsee kodin nurkkiin ja vaatteiden läpi. Väärä koti, väärä keho, väärä olo. 

Minä olen sellainen surullinen naureskelija. Päällisin puolin iloinen, mutta ajatus on lähes aina aika vakava. Pimeys sopii minun sielulleni ja niin se vain on. Syksyn ja talven pystyy hienosti piileskelemään ja uskottelemaan itselleen, ettei vielä tarvitse mitään.

Keväällä tarvitsee taas kaikkea ja koko ajan. Pitäisi urheilla, syödä hyvin, siivota, etsiä töitä, olla tyytyväinen, etsiä kuravaatteet, valvoa, nauttia ja iloita. Samaan aikaan orastava allergia vetää olon kurjaksi fyysisesti. Jotkut meistä eivät puhkea kukkaan luonnon mukana ja se on haastava ristiriita. 

Väinö sanoi eilen, että viimeistään viikkoa ennen hänen syntymäpäiväänsä kevät usein alkaa. Tänään hän täyttää 25-vuotta ja talven turvallisuus on todella lähes kokonaan poissa. 

Johtuuko kaikki siitä, että olen aina nauttinut selkeistä rutiineista ja ollut onnellinen koululainen? Pitkät lomat olivat joskus haastavia perheessä jota alkoholi varjosti. Kesällä sitä taas oli omillaan, kunnes koulu syksyllä korjasi. Kun olen joskus voinut erityisen huonosti, on sekin tapahtunut keväällä. Pääsykokeet, kesätyöt, opinnäytteet, harjoittelut.. Kevät on aina kiusannut samoilla stressaavilla teemoilla. Olenkohan tehnyt yhtäkään hyvää päätöstä keväisin? 

Lapseni ovat syntyneet kesän lopulla ja syksyllä, joten tämä alkava kevät tarkoittaa myös vauvavuoden kääntymistä loppuun. Velvollisuudet painavat raskaammin kuin koskaan, koska minulla ei ole suunnastani aavistustakaan. Tiedän kuitenkin, että kerhopaikat ja kotihoidontuki pitäisi hakea. Suunnitella, ajatella, herätä todellisuuteen. 

Sen minkä pimeys piilottaa, valo paljastaa. Täällä sitä taas ollaan, näkyvillä.

Terveisin,

Syysihminen 

Lempeitä vinkkejä tarrautujan kanssa?

Pakahduttavan kuuma kesäilta, mutta muutaman kilon patteri ei minua haittannut. Otin hänet ilolla mukaan syksyyn ja viltin alle. Näytin hänelle leikkipuistot, kerhot ja joulun, sylistä käsin. Hän oli ikuisesti tyytyväinen siinä, yötä päivää.

Kahdeksan kuukauden jälkeen huomaan välillä meneväni vessaan ja sulkevani oven. Pienet kädet paukuttavat sen takana ja ääni alkaa olla vaativa. Tekisi mieli mennä kylmään suihkuun ja pestä tuo pieni ja rakas tarrautuja hetkeksi pois, saada hieman fyysistä happea.

Kuvitelkaa, että joku pitää teistä tiukasti kiinni lähes yötä päivää useiden kuukausien ajan. Sellainen määrä fyysistä läheisyyttä saa kenet tahansa ajautumaan melko kauas omasta, itsenäisestä kehosta ja minästä. Huh! 

Vauvani on kuin uskollinen koiranpentu. Hän pitää jatkuvan katsekontaktin ja seurailee minua ympäri kotia. Hän on kaikkea sitä mitä edellinen lapseni ei ollut. En muista pitkiä halauksia tai sylittelyjä Viljon kanssa, ujoutta tai vierastamista. 

Silloin minulla oli erilaiset murheet, sillä Viljolla tuntui olevan niin kova kiire pois sylistä. Hilja taas voisi jäädä vain minun luokseni ja olla täysin tyytyväinen kaikkeen. Aluksi voinkin sanoa ainoastaan nauttineeni jakamattomasta huomiosta ja läheisyydestä, mutta juuri nyt kaipaisin vähän enemmän fyysistä tilaa. 

Kun lähden kotoa, Hilja ei itke perääni. Jos hän ei näe minua hän jatkaa normaalisti omia touhujaan. Heti kun palaan kotiin ja hän edes kuulee minut, tulee välitön suru. Hän katsoo minua loukkaantuneena isänsä sylistä kuin sanoen, miten sinä kehtasit lähteä pois kotoa ilman minua? 

Välillä huomaan ajattelevani itse samalla tavalla. Koska vauvallani on eroahdistus, pitäisi minun ottaa hänet mukaan vessaan ja kauppaan. 

Tuskin kukaan halaamalla lapselleen eroahdistusta aiheuttaa, mutta pieni säännöllinen rohkaisu ja irtiotto äidistä olisi varmasti paikallaan. Minä en ole toiminnallani esimerkiksi rohkaissut häntä kokeilemaan itse ja uskaltamaan enemmän. Huomaan, että olen aina ensimmäisenä pelastamassa vauvaani surulta ja ottamassa hänet takaisin syliin, jonne hän haluaakin. Sitten kerron katseellani kohtaamillemme ihmisille, että anteeksi, tämä on tällainen ujo vauva.

Vierastava vauva / lapsi ei ole huonokäytöksinen tai outo. Jos lapsi itkee nähdessään harvoin tapaamansa ihmisen, ei kummassakaan osapuolessa ole mitään vikaa. Vierastaminen on pikemminkin luottamuksen osoitus vanhemmalle ja lapsen välitön tapa reagoida jännitykseen. 

Oletteko muuten huomanneet, että vierastavaa lasta usein vähän naureskellaan? Melko kummallinen reaktio, joka tulee usein itseltänikin. Vauvalle jännitys on kuitenkin todellinen, ei mikään naurun asia. 

On myös hyvä muistaa, ettei vierastava lapsi / vauva ole normaalisti sellainen. Kun hän taas tuntee olonsa turvalliseksi, voi hän olla oma itsensä. Hälinästä ja uusista ihmisistä hätääntyvä vauva ei välttämättä ole kotona itkuinen, vaan sitä vastoin iloinen ja puuhakas. 

Sitä iloa, touhukkuutta ja määrätietoisuutta haluaisin omassa ujossa vauvassani vahvistaa. Olisi hienoa, jos hän uskaltaisi vieraassakin ympäristössä ja seurassa ottaa vähän rennommin.

Nyt pitäisi äidin ja tytön vähän reipastua! Olisiko teillä lempeitä vinkkejä tarrautujan kanssa? 

Viljon sanoin

"Hyvää huomenta kaikille. Missä isä oikein on, onko hän lähtenyt töihin? Onko puuro jo valmista? Minulla on kova nälkä. Äiti, tuletko minun kanssani istumaan. Kippis! Saisinko jälkiruoaksi banaanin? Sitten pikkusen vähän mehua. Kiitos että annoit minulle banaanin. Valmista!

Pissa tulee, minä käyn pissalla. 

Etsitään minulle joku hyvä paita, jooko? Tämä sukka on vinossa (!!!) 

Äiti, ei kello ole vielä paljon, sanoitko vähän väärin. Vasta herättiin. Minä voin etsiä Kepun tutin. Kepu, ole hyvä, veikka antaa sinulle tutin. 

Mitä?

Ymmärrän, anteeksi että minä kiipesin televisiotasolle.

Hyvä idea, äiti! Onko nyt kevät, saanko laittaa takin? Kun kesää tulee, polvet saa näkyä vaatteista. Minä odotan tuolla eteisessä että sinä tulet mukaan. Äiti, ompas sinulla kauniit tuulihousut. Eipä kestä! 

Mitä? Mitä?

Voidaan tehdä vähän lumitöitä, ota sinä tämä lapio. Ota sittenkin tämä toinen. Eihän tule autoja? Laitoitko isän hanskat käteen? Hassu äiti! Haluan kävellä, saanko kävellä? Muumipuistossa on varmaan kavereita. Minä voin lainata tätä minun lapiotani Amelialle, jos Amelia olisi puistossa. Sitten Amelialle tulee hyvä mieli. Voisiko Amelia tulla meille joskus leikkimään? Kiitos äiti. Varo, ettet työnnä rattaita tuon naisen päälle.

(Ohikulkijalle:) Minulla on tällainen lapio. Menen äidin ja Kepun kanssa puistoon. Mikä toi on?

Olipas äiti kivaa puistossa. Mennäänkö minun huoneeseeni leikkimään kauppaa? Minä odotan että sinä vaihdat Kepun vaipan. Katso äiti, sain nämä tarrat Vikiltä (joskus vuonna 2017?) Hyvä idea, äiti. Oletko sinä iloinen?

Mitä? Mitä? Mitä?

Noniin, minä ostan banaanin. Tässä kaksi kolikkoa ja yksi seteli. Uudestaan! Paljonko porkkana maksaa? Kaksi kolikkoa ja kaksi seteliä. Ole hyvä! Keittäisinkö sinulle pikkusen vähän kahvia?

Minä vaan pikkusen vähän vasaroin Kepua peppuun. Miksi? 

Voi ei! Kepu, se on minun (!!!) Äiti, Kepu otti minun kitaran! Ymmärrän, anteeksi. Onko nyt minun vuoro?

En oikein tykkää tästä ruoasta. Saanko katsoa Kaapoa? Miksi ei? Onko meillä juustoa? Minä maistan pikkusen vähän tätä sinun ruokaasi. Miksi en saa?

Kakka tulee, äkkiä kakalle. Tuli kakka. Tule auttamaan! Äiti, älä vaan astu kakan päälle, se on myrkyllistä!

Kukkuu, Kepu! Minä katson tämän Kaapon loppuun, sitten menen päiväunille, jooko? Äiti työntää. Minulla on ikävä isää, milloin isä tulee kotiin. Kuka antoi nämä hanskat, oliko se Leena?

Kerro kaksi tarinaa. Kalatarina, jossa Viljo menee katsomaan kaloja Helsinkiin ja hiihtotarina, jossa Viljo hiihtää 100 metriä ja kaikki hurraavat. Hyvä Viljo, hyvä Viljo! 

Mitä?

Missä mummi on, voisiko mummi tulla meille joskus kylään? Saisinko pikkusen vähän vettä?

Jos syö liikaa juustoa, tuleeko hammaspeikko? Ei tule vielä, sanoitko vähän väärin. Leijona ei tule meille koska leijona pelkää isää. Isä, sinä tulit töistä kotiin!Miksi tulit tänne? Saanko minä lisää juustoa, saanko isä? Tämä on tosi hyvää, kiitos. Kuka teki tämän ruoan?

Älkää kiusatko toisianne! (Normaalia keskustelua aikuisten kesken) 

Sukkaan meni vettä (!!!) Laitetaanko uudet sukat (??) Ymmärrän, anteeksi, saisinko uudet sukat (??) 

Mummi, tulitko sinä meille kylään! Kiitos mummi. Laita silmälasit päähän. Hienot sukat, mummi. Katso, minulla tällainen nakkipaita. Äiti antoi sen, se on aika hieno. Se on minun lempipaitani. 

Mitä? Täh?

Menenkö huomenna kerhoon. Ehkä minun pitäisi vähän levätä, mahakin on kipeä. Voisin mennä lääkäriin ja saada tarran. Jos katsotaan korvat, aion kyllä itkeä. Kerhossa on ikävää vain se, että minulla tulee sinua ikävä. Mutta sitten tulet hakemaan minut. Jos hylkäät minut, menen kyllä tappelemaan. Ei se haittaa äiti, se on yleistä. Saisinko uudet boskerit? 

Äiti rakas. Minä olen äidin kulta. Mitä?

Isä, lue Killi-kisu runo. Minä kerron myös: sitä minä vaan, et kaikkii tarvitaan - ilman kyitä, haita, täitä köyhä olis maa..

Ymmärrän, anteeksi isä. Hyvää yötä. Saisinko pikkuisen vähän vettä? Kuka antoi nämä lakanat?

Mitä?"

Kaunis poika, komea tyttö

Osa meistä kaipaa maailmaan muutoksia, joiden seurauksena olemassa olevat sukupuoliroolit ja sukupuolittuneet käyttäytymismallit poistuisivat kokonaan. Tytöistä ja pojista tulisi vain ihmisiä, maailmasta kertaheitolla tasa-arvoisempi ja oikeudenmukaisempi paikka elää. Keskustelu sukupuolineutraalista yhteiskunnasta on välillä ollut kiivasta, riitaisaa ja kuplivaa. Nyt tuntuu, että on viimein päästy hieman rauhallisempiin ajatuksiin.

Sukupuolineutraaliuden sijaan puhumme sukupuolisensitiivisyydestä. Sukupuolisensitiivisyydellä tarkoitetaan hienovaraista pyrkimystä tasa-arvoon. Sen avulla voidaan pyöristää karkeita luokitteluja, olla vain samanlaisia ja saman arvoisia tyttöjä ja poikia.

Kun jotakin yhteiskuntaan juurtunutta käyttäytymismallia halutaan lähteä purkamaan, kääntyvät katseet usein lapsiin ja heidän kasvatukseensa. Nuo pienet yhteiskunnan toivot saavat päivittynyttä kasvatusoppia julkiselta taholta ja asiaan valveutuneilta vanhemmilta. Päiväkodit taisivat olla Pohjoismaiden ensimmäisiä sukupuolineutraaliutta tavoittelevia yksiköitä. Minä kuulun siihen osaan ihmisiä, jotka ovat hiukan pelolla seuranneet pyrkimyksiä poistaa sanoista ja arjesta tyttö ja poika. Olen sitä mieltä, että sukupuoli on jossain todella syvällä biologiassamme ja identiteetissämme.

Kun kurkkaa housuihin, löytyy sieltä (yleensä) yhtä tai toista vaihtoehtoa. Karkeasti sen perusteella ihminen on siis joko tyttö tai poika. Tytön ja pojan fyysisen kehityksen eroavaisuuksia ja sukupuolisidonnaisia ominaispiirteitä ei mielestäni koskaan-ikinä-milloinkaan ole tarvetta purkaa. Niiden avulla jokunen meistä selvittää vaikean murrosiän ja loputtomat vaihdevuodet.

Biologian määrittelemä sukupuoli ei tietenkään ole koko totuus. Tavat ja tottumukset sukupuolen ympärillä ovat niitä asioita, joihin me voimme lasten vanhempina vaikuttaa. Sukupuolisensitiivinen kasvatus on jo niinkin kieleen vakiintunut termi, että siitä voi lukea wikipediasta.

Lapsi ei voi aikuisen tavoin päättää omista tavaroistaan, vessareissuista tai kielestä. Hän puhuu käytännössä sitä, mitä hänelle on tarjottu ja mitä hän on kuullut. Hän ihailee vanhempiaan ja oppii heiltä ajatuksia myös itsestään.

Vauva on sukupuolisensitiivisyyden perikuva. Pienet kaljupäät perustavat kaikista väreistä, tuttuudesta ja rutiineista. Useita kuukausia vauva hahmottaa ainoastaan ihmisen kehollisuutta ja äidistä irrallista olemustaan, sillä etenkin unissaan isältäkin voidaan hapuilla tissiä. Vauva itse ei erottele pojille tai tytöille tyypillisiä kuoseja tai leluja. Vauvat keskittyvät vain olemaan ihania ja rakastamaan.

Olen yrittänyt miettiä, milloin vanhempi alkaa (tiedostamattaan?) tehdä eroa kahden sukupuolen välille. Toisaalta se tapahtuu jo ennen syntymää, kun lapsen sukupuolta tiedustellaan ultrassa. Toivottu sukupuoli innostaa koko suvun ja lastenhuoneen seinät maalataan mieluisilla sävyillä. Jos näin ajattelee, jo lapsen odotusaikaan liittyy sukupuolisidonnaisia piirteitä.

Vaikka odotus sujuisi neutraalisti pientä ihmistä odotellen, harva meistä on niin sujut asian kanssa, että käyttäisi poikavauvalla mekkoja kotiloissakaan. Minä olen pukenut oman poikavauvani ihan alusta saakka keltaiseen. Siitäkin on joskus tullut vähän "sanomista". Jotkut kuosit ovat kieltämättä minunkin mielestäni liian tyttömäisiä pojalle, mutta että väritkin?

Ajattelin ennen toisen lapsen syntymää, etten koskaan sorru vauvahyllyjen siniseen tai punaiseen. Tiedättekö sen hempeän vaaleansinisen ja -punaisen, jonka värisiä ovat kaikki pienille vauvoille suunnatut tarvikkeet, lelut ja vaatteet? Vauvakutsuja tai ristiäisiä on joskus haastavaa varustaa muilla väreillä, koska kauppojen vauvahyllyt tuntuvat vain olevan tämän värisiä.

Niin siinä kuitenkin kävi, että tyttäreni on todella usein puettu johonkin punaisen sävyyn. Vanha roosa on aivan ihana, samoin muutkin vaaleat ja murretut punaiset sävyt. Mitä tapahtui?

"Hyvää naistenpäivää, äiti", toivotti kaksivuotiaani vielä tänäkin aamuna. Hän on juuri nyt herkkä sille, millaisia eroja esimerkiksi meissä kahdessa on. Häntä kiinnostaa tyttö ja poika, sekä nainen ja mies. Hän miettii niitä nimityksiä, joita minulle voi antaa: nainen, tyttö, äiti. Hän huomaa mummin tissit ja isän parran. Hän päättää usein olla "iso tyttö", koska tyttöihin ylipäätään yhdistyy hänen mielestään mukavia asioita.

Kun lapseni kutsuu minua komeaksi, tekisi mieli korjata, etten minä tällaisena pienenä naisena taida olla kovin komea. Olisi kuitenkin aika hämmentävää selvittää kaksivuotiaalle, miksei äiti ole komea, vaikka jotkut toiset naiset ja miehet ovat. Sen sijaan voisin yrittää tarkentaa, millainen adjektiivi komea oikeastaan on.

Olin ylpeä esikoisesta, joka innostui nukkeleikeistä joskus reilun vuoden iässä. Ajattelin tehneeni jotakin oikein, kun autot ja mopot eivät ole pojan suurin intohimo. Jostain kummasta se moottorirakkaus kuitenkin syttyi, ilman ohjaamista rattileikkeihin. Hän hoivaa nukkeja edelleen, mutta mopon nähdessään silmät loistavat. Tämä on minun pojalleni ja muillekin pojille ominaista, eikä sukupuolisensitiivisyydenkään nimissä ole sen kieltäminen. 

Kun muutimme isompaan asuntoon, hommasin Viljolle leikkikeittiön. Etsin sinne ihania puisia ruokia ja hurahdin koko juttuun ihan totaalisesti. Viljo viihtyy keittiöleikeissä vaihdellen, juuri nyt hän tykkää kovasti keittää koko porukalle kahvit ja tarjota sen pienistä posliinikupeista. Vasta kun eräs tuttavani kysyi, yritänkö opettaa pojalle naisten töitä, havahduin ajattelemaan koko asiaa. Ei kyllä rehellisesti käynyt mielessäkään naisten työt leikkikeittiötä hankkiessa. Kuten Peppi talokin, leikkikeittiö taisi kuitenkin olla minun oma haaveeni. 

Olisi väärin tuputtaa autoja pojalle, mutta yhtä hassua olisi tuputtaa nukkeja. Omien mieltymysten hankkimista pitäisi varmasti välttää, mutta kuinkas muutenkaan? Miten osaisin hankkia leluja lapselle, joka myös itse vain hämmentyy leluosaston yltäkylläisyydestä. Jollain perusteella lapsen vanhempana minun on tehtävä valinnat. 

Yksi hyvä tapa olisi rajoittaa omaa lelujen ostelua. Lähipiirissä on sekä naisia että miehiä monessa iässä, ihan kummiosastollakin. Lapsille ostetut lahjat ja hankinnat ovat siis mukavan monipuolisia. Leluja tulee taloon tarpeeksi, ostaa niitä itse tai ei. 

Minulle oli selvää, että Viljo menee tanssitunnille. Nyt harmittaa kauheasti, ettei Hiljan kanssa tunnu löytyvän aikaa samaiseen puuhaan. Lasten vieminen oman rakkaan harrastuksen pariin tuntuu tärkeältä ja ihan luonnolliselta. Äitini kanssa joskus keväisin ihmettelemme, miten tanssikoulun poikaryhmät vain kasvavat vuosi vuodelta. Eihän siinä pitäisi olla mitään ihmeteltävää, mutta niin vain teemme.

Viljo rakastaa kitaraa. Meillä on perheessä myös kitaraa soittava isä. Kun oikein pitkälle ajattelee saattaa erehtyä luulemaan, että on liikaa puuttunut lasten mieltymyksiin. Lapsi itse on juuri niin vilpitön, kun pieni ihminen olla saattaa. Hän ei kysele uimahallin pukuhuoneessa, miksi isän kanssa saunoo pelkästään miehiä ja äidin kanssa naisia, mutta hän kyllä tarkkailee muita saunojia. Lapsi on utelias ja kiinnostunut, kaikista tasapuolisesti. 

Perinteinen paasaus

Meille aikuisille lienee usein selvää, missä olosuhteissa tunnemme olomme mukavaksi. Ostamme vaatteemme pääasiassa itse ja käytämme sellaista kieltä, joka sopii suuhun. Haalimme ympärille ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla. Emme aktiivisesti ajattele arkemme sukupuolittuneisuutta, koska meillä on vapaus valita. Saatamme työskennellä mies- tai naisvaltaisilla aloilla ajattelematta asiaa ihan jatkuvasti. Harrastuksiakin voi tänä päivänä valita melko laajasti.

Suhteellisen moni aikuinen elää omasta mielestään sukupuolisensitiivistä elämää. Käytöksemme ja tapamme olla on melko harmitonta niin kauan, kun emme toiminnallamme loukkaa ketään.

Hyvin traagista olisi, jos nainen ei saisi millään tavalla korostaa itseään ja matkaansa raskaudessa ja syntymässä. Olisiko miehillä täysin sukupuolineutraalissa maailmassa oma synnytyssali ja ilokaasu? Eikö heitä saisi pyytää hakemaan kaupasta suklaata, koska yhdessähän tässä ollaan raskaana, ihmisinä. 

Vessakysymys on klassikko. Vessojen erottelun alkuperä taitaa olla silkkaa biologiaa - miehet seisten ja naiset istuen. Jos naisilta vietäisiin naistenhuone, olisi melkoisen moni daami suuren kriisin partaalla. Naisille voisi kenties järjestää erillisen puuterihuoneen ja vapauttaa kaikki vessat neutraalisti kenelle tahansa. Ehkä miehet voisi pissiä lorotellen pönttöön?

Mitähän yhteiset vessat yökerhoissa mahtaisivat aiheuttaa. Joku saattaisi täysin hatkitsematta ja vahingossa ajautua tekemään sitä!  Muutama päivä sitten viisaiden ystävieni kanssa asiasta keskustellessa sain kuitenkin kuulla, etteivät erotellut vessat tätä "ongelmaa" varsinaisesti poista. Olen kai ollut liian pitkään poissa yökerhoista, tai vain tyypillisen sinisilmäinen.

Kiusaamistilanteita minä en ole koskaan nähnyt enkä siksi osaa niihin samaistua. Ajatus siitä, että tulee tuomituksi valitun vessan perusteella, on tietenkin kauhea. Kumpa ihmiset keskittyisivät tässäkin asiassa vain ja ainoastaan itseensä, kuten itsekkäänä lajina muutenkin teemme.

Teatterin väliajalla miehet sujahtavat vessaan minuuteissa ja naiset jonottavat koko loppuelämänsä. Tähän epäkohtaan haluaisimme kaikki tasa-arvoa. Inva -merkillä varustettu wc ei kanna sukupuolikuvaa. Näistä vessoista tuskin kukaan harmistuisi.

Eikö olisi muuten oikein, että nainen maksaisi naisten vessasta oman euronsa verran?

Sukupuolineutraalia elämää tavoittelevat haluavat ottaa siipiensä suojaan ihmiset, joille oma sukupuoli on kysymysmerkki. Heidän elämänsä kuvataan kurjaksi sekamelskaksi, sillä heille ei tunnu löytyvän paikkaa tästä yhteiskunnasta. Joskus tuntuu hurjalta, että lapset sukupuolineutraaleissa päiväkodeissa ovat ensimmäisiä, joille tavoittelemme samaa taakkaa. Jos olemassa ei ole normaaliutta, joutuu jokainen määrittelemään sen itse. Melkoinen vastuu pienelle ihmisille, kuten kelle tahansa itsestään epävarmalle.

Ihminen haluaa luontaisesti kuulua ja samaistua johonkin. Normaalius on meille yleisesti turvallista, poikkeavuus joskus uhkaavaa. Ihmisten asenteet tuskin muuttuvat sukupuolineutraalien yksiköiden mukana. Kaikille yhteiset vessat eivät poista vihapuheita ja kiusaamista, mutta kuten viisas ystäväni minulle sanoi, olisi se hyvä alku. Pieni teko yhteiskunnalta, josta koituisi tuskin lainkaan haittaa kenellekään.

Ehkä muistaisimme myös vanhempina kiinnittää tähän tärkeään asiaan enemmän huomiota. Peukku sukupuolisensitiivisyydelle!

Nuori perhe, tositarkoituksella

Tavallinen perjantai yksiössä. Tuskailin levällään olevaa lukujärjestystä ja hajanaisia opintoja, joista en ymmärtänyt mitään. Olin pitkään valinnut samoja kursseja kämppikseni kanssa, koska en viitsinyt ottaa selvää omista opinnoistani. Hänellä oli eri pääaineen lisäksi myös selkeästi suunnitelmallisempi elämäntapa. Tai vain enemmän järkeä.

Minun elämälläni oli aina ollut tapana järjestyä. En mennyt sieltä mistä aita oli matalin, vaan lentelin  aitojen yli omia reittejäni. Jos en abikurssilla pärjännyt tekstitaidossa, kirjoituksissa viimeistelin vastauksen kiitettävästi. Kesätyöt järjestyivät vähällä vaivalla ja sain tehdä myöhemminkin työkseni asioita, joista nautin. Välillä kaikki meni ihan pieleen, mutta kuinkas muutenkaan. Silloin ajauduin opiskelemaan yliopistoon, eikä pääaineella tainnut olla juuri mitään merkitystä. Tapaamillani ihmisillä ja kaupungilla, Savonlinnalla, oli minuun parantava vaikutus.

Minulla oli kaksi kotia eri kaupungeissa, työharjoittelu alkamassa ja suhteellisen vakaa parisuhde. Kuinka vakaa se kahdella parikymppisellä opiskelijalla voisi olla? Vaikka kalenteri jäi alkuinnostuksen jälkeen usein täyttämättä, Väinön nimipäivän kohdalle piirsin kuitenkin sydämen. 

Sinä perjantaina tein myös postiivisen raskaustestin. Olin 22-vuotias ja elämäni oli yksi hauska sotku. Tilanne oli täysin epäkypsä ja olin siitä täydellisen järkyttynyt, mutta lopulta myös täydellisen onnellinen.

Miten asia otettiin vastaan?

Onks tää joku vitsi? Sama ajatus kävi toki omassakin mielessä, sillä olin ollut vakaasti siinä uskossa, etten voi saada lapsia. Ihmisten reaktiot olivat silti tyrmääviä. Tuntui, että omia valintoja pitäisi selitellä. Omia unelmia puolustella. Sillä vaikka se ei ollut ajankohtaista, olin minä aina haaveillut omasta lapsesta. 

Pakko olla vahinko. Samassa elämäntilanteessa olevien ystävieni tapaan minun olisi pitänyt voida pahoin viinin eikä alkuraskauden takia. Eihän kukaan halua lapsia nuorena, hyvin traagista. Uskokaa tai älkää, kyllä minä tiesin miten ihminen tulee raskaaksi. Käsittääkseni vahingossa vain yhden kerran luomakunnan historiassa, ja siinäkin esimerkissä taisi olla jotakin jumalallista. 

Heillä tulee olemaan vaikeaa. Jokaisen ihmisen ajatus ei saanut empaattista sävyä. Joitakin ihmisiä toisten vastoinkäymiset vain ruokkivat. Hieno termi asiayhteyteen on sosiaalinen porno - ihmisillä on tapana mässäillä skenaarioilla, joissa kaikki menee pieleen. Tosielämän onnelliset loput ovat tylsiä, ne eivät samalla tavalla koukuta.

Heillä ei ole rahaa. Mistäs sen tietää, saattaisinhan minä olla vaikka salainen lottovoittaja 😉 Tämä oli oikeasti ihan perusteltu huoli. Hyvä ja vakaa talous on aina se parempi vaihtoehto lasta ja perhettä ajatellen. Ilman rahaakin voi silti rakastaa ja joskus on erittäin onnellista olla omistamatta juuri mitään. Henkilökohtaisesti en ole vielä tähän päivään mennessä koskaan sen kummemmin stressannut rahasta. Se ei liity ikään millään tavalla, vaan luonteeseen. Väinö on ollut rahasta huolissaan varmasti keski-ikäisen elämän verran.

Nuoruus on menetetty.  Tämä on klassikko! Samalla valtaosa ajattelee, ettei koskaan ole liian myöhäistä lähteä opiskelemaan. Työpaikat, parisuhteet ja kodit vaihtuvat helpommin kuin ennen ja ikäsidonnaisesta elämästä luovutaan vähitellen. Ehkä kyse ei ole nuoruuden menettämisestä, vaan varhaisesta sitoutumisesta. Lasta ei voi vaihtaa tai laittaa sivuun muiden asioiden tieltä. Mikä tämä "nuoruus" nyt sitten onkaan ja minne se menikään, minä koen saaneeni jotain paljon enemmän. Krapulatkin ovat vain kadonneet, sillä lasten kanssa sellaisia ei saa olla tai ainakaan niitä ei saa näyttää. Asennekysymys 😏

Ero tulee! Se oli jokusen kerran meinannut tulla jo ennen lapsia, joten ei huolta. Lapset eivät erota ketään, aikuiset tekevät sen ihan itse. 

Ne onkin tosissaan? Toinen raskaus sinetöi sen, että olimme lähteneet vaippatielle. Toista "vahinkoa " tuskin pääsi tapahtumaan. Kauhistelijat saivat toisia aiheita, me saimme olla ihan tositarkoituksella perhe.

Lopulta onnellista. Ketkä sitten olivat lähempänä ja tiesivät lähtökohdat, eivät kauhistelleet. Kyllä meihin myös uskottiin. Ajateltiin, että meistä tulee vielä ihan hyviä. Oli onnellista saada lapsi, jos sitä elämältä toivoi. Parempi nuorena, kuin ei milloinkaan. 

Oikea aika lapsille?

Opinnot, työt, omakotitalo, kultainennoutaja ja lapsi, tässä järjestyksessä. Se taitaa olla suomalainen tie onneen. Päälle kolmekymppiset pariskunnat vetäytyvät lähiöihin pois kaupunkien sykkeestä. Äitiys- ja isyyslomat pidetään ansiotyöstä, johon palataan asuntolainan vuoksi melko nopeasti. Naapurin kanssa vertaillaan autoja ja pihaistutuksia. Ystäväperheet tukevat ja jakavat kokemuksia vauvavuoden unenlaadusta. Neuvolassa huolestuttaa, kun Pirkka-Liisa ei konttaa puolivuotiaana. Paineet ovat kovat, elämän täytyy mennä tietyllä tavalla. Juuri se saattaa olla kompasteena, sillä aina oikeaoppinen elämä ei olekaan täysin tyydyttävää.

Jos perustaa perheen parikymppisenä kesken opintojen, kaikki voi silti mennä ihan hienosti. Nuoren vanhemman vahvuus on erityisesti tottumus vaatimattomaan elämään ja matalammat odotukset. Oma perhe ja vanhemmat ovat kenties vielä lähellä, sillä itsenäinen elämä ei ole ajanut heitä kauemmas. Nuori vanhempi ottaa vastaan apua. Nuori vanhempi ei ole ylpeä tai loputtoman pärjäävä. 

Nuorena pystyy suhtautumaan asioihin impulsiivisemmin. Kaikki on hetkessä ihan paskaa, mutta sitten taas nauretaan. Huumori on ehdoton vahvuus iästä riippumatta.

En osaa sanoa, jaksaako nuorena valvoa paremmin. Ehkä on kyse jostakin lumevaikutuksesta, sillä nuoren vanhemman loputtomista voimavaroista saa kuulla jatkuvasti. Nuoren vanhemman pitäisi ainakin odotusten mukaan pärjätä nollaunilla ja olla valittamatta, sillä itsehän on lapsensa hankkinut. Minä olen ainakin ihan rehellisesti ollut helvetin väsynyt ajoittain, vaikka meillä on varmaan jonkun mittapuun mukaan nukuttu aina ihan hienosti. Kyse on varmasti enemmän elämästä vauvavuoden ympärillä, kuin vanhempien iästä. Tai vain luonteesta. Väinö näyttää pärjäävän ilman unta, minä taas en ollenkaan. Toivotaan että en ole tulkinnut kaveria ihan väärin, ettei hän kohta vaivu johonkin ikiuneen. 

Tuoreeseen parisuhteeseen saapuvat lapset joko lujittavat tai säikäyttävät. Pätkäsijaisuudet, aamuun asti venyneet illat ja krapulapizzat eivät enää istu kuvioon. Tarvitaan varmuutta, rutiineja ja vastuuta. Olen erityisen surullinen kaikista lapsista huonojen parisuhteiden jaloissa. Tällä ei kuitenkaan taida olla tekemistä iän kanssa, sillä ihmiset tekevät huonoja valintoja jokaisessa iässä. Lapsien määrästä ja vanhempien iästä riippumatta aikaa parisuhteesta huolehtimiseen on varmaan sen mukaan, millaiset ovat tukiverkot. Ja miten kiinni itse on omissa lapsissa.

Onko nuorten vanhempien vaikeampi irrottaa edellisestä elämästä? Yhdeksän kuukautta on kenelle tahansa lyhyt aika tottua ajatukseen, ettei elä vain itselleen. Me luovuimme matkustelusta ja vain toistemme tuijottelusta verrattain aikaisin. Emme ainakaan ehtineet tottua tai juurtua "alkuhuumaan", mikä voi olla hyvä tai huono asia. Vauvavuosi ei mieletäni romahduttanut mitään pilvilinnoja, se oli tiimityötä ja parisuhdetta lujittavaa aikaa. 

"Teillä ei ole rahaa hankkia lapsia". Tämä saa minut aina vähän pohtivaksi. Minä kun en meinaa lainkaan ymmärtää, mitä se edes tarkoittaa. 

Me olemme jo useita vuosia eläneet kädestä suuhun. Jos suunnittelisimme talouttamme paremmin, tilit tuskin pääsisivät samalla tavalla tyhjiksi loppukuusta. Olemme molemmat todella huonoja käyttämään rahaa. Emme kertakaikkiaan osaa sitä. En tiedä, vaikuttavatko lapset asiaan millään tavalla. Uskokaa vain, kyllä ne rahat saisi kulumaan ilman heitäkin.

Meiltä ei minun mielestäni ole silti koskaan puuttunut mitään. Köyhyysrajan alapuolella voi oppia elämään hyvinkin pitkälti murehtimatta. Säästöt auttavat siinä, että voi tehdä joskus jotain ylimääräistäkin. Lapset maksavat mielestäni juuri niin paljon, kun heihin haluaa laittaa rahaa - ensimmäisinä elinvuosina pärjäisi halutessaan äitiyspakkauksella ja kirpputoreilla, siis joillakin euroilla. Imettäminen on myös taloudellinen ratkaisu ja ainakin meidän kaksivuotias syökin kun hiirulainen. 

Raha on tietenkin kovin monimutkainen asia. En ole täysin varma, ymmärränkö meille tarjotun avun todellista hintaa. Kun perheeseen syntyy lapsia, erilaisia taloudellisia tukia on paljon helpompi saada. Niiden varassa ei juhlita, mutta pärjätään jotenkin, jos on tottunut.

Viljon ollessa vauva opiskelimme Väinön kanssa molemmat samaan aikaan. Teimme hiukan töitä ohessa, mutta poika sai olla kotona hoidossa. Koen suurta kiitollisuutta tuosta vuodesta, sillä meillä tuntui olevan kaikki aika maailmassa olla yhdessä. Sitä ei voi millään rahalla koskaan mitata. Se näkyy tänä päivänä isän ja pojan välisessä suhteessa, kodinhoidossa ja koko meidän perheessä. Olemme aika yhteen hitsattu porukka, jossa jokainen tietää, mitä kenenkin päivään kuuluu. 

Toisesta lapsesta Väinö piti isyyslomaa kaksi viikkoa. Viikonloppuisin haikailemme niitä parinvuoden takaisia hetkiä, kun vietimme yhdessä hitaita arkiaamuja. Opiskelu oli meille se oikea hetki perustaa perhe. 

Tarjotulla avulla tarkoitan myös tukiverkkoa. Nuorena perheenä me saamme juuri niin paljon tukea, neuvoa ja apua, kuin ikinä tarvitsemme. Minä olen arkiaamuisin se äiti, joka pääsee asioille tarvittaessa myös yksin. Me olemme se perhe, jotka kutsutaan valmiiseen ruokapöytään ja yökylään. Meillä on myös liuta ihania ystäviä, jotka ovat tukena ja apuna. Tämä apu onkin kaikkia euroja arvokkaampaa. Ehdottomasti paras asia, jonka äti, isoäiti, kummi tai kuka tahansa voi lapselle antaa, on aika. 

Minä olen ollut vähän hölmö ja huolimaton aina. Kasvua voi tapahtua milloin tahansa, mutta lopulta olosuhteet viimeistelevät. Kahden lapsen äitinä minun ei ole vieläkään ollut pakko pärjätä yksin tai suunnitella elämää tarkasti. Luulen, että esimerkiksi entinen kämppikseni olisi ollut varsin pärjäävä ja vastuullinen äiti jo ennen kahtakymmentä. Jotkut asiat ovat iästä riippumattomia, olosuhteiden ja luonteen lopputuloksia.

Mikä on teidän perheenne tarina? 

Satusunnuntai, osa 10: Täti

Täti

Tuulikaapissa oli siellä ja täällä hankisia, pipoja ja tumppuja. Myös Liina ja Komme istuivat tuulikaapissa, sillä heille oli tulossa vieras. 

Täti kantoi aina mukanaan kahta kassia. Toinen kassi oli pieni, sen sisällä oli lukulasit ja lompakko. Toinen kassi taas oli suuri, sen sisällä oli pyjama ja korkokengät. 

Pienet asiat ovat kiehovia. Muurahaiset, kultakolikot ja lumihiutaleet ovat ihan valmiita, vaikka niin pieniä. Kultakolikoilla täti maksaa lipun Viipukkaan, Liinan ja Kommen kotiin. Lukulaseilla hän näkee pienetkin asiat, kuten kirjaimet satukirjoissa. 

Myös suuret asiat ovat kiehtovia. Esimerkiksi kerrostalo, jonka sisään mahtuu monen ihmisen koti. Pyjaman housuihin mahtuu tädin takapuoli ja korkokenkiin tädin jalat. Täti ei ole kovin suuri, yhden naisen kokoinen. Mutta on hänessä enemmän mahdutettavaa, kuin kahdessa lapsessa. 

Pienet asiat ovat tärkeitä. Kynttilät kerrostalojen ikkunoilla ja lakatut varpaankynnet korkokengissä. Erityisen tärkeitä ovat pienet ihmiset ja otukset, missä tahansa ovatkin. 

Suuretkin asiat ovat tärkeitä. Sillat saarien välissä ja kylät kaupungin laidoilla. Koti on erityisen tärkeä, on se sitten metsä tai talo. 

Täti painoi kahvaa ja astui sisään. Täti ei ollut kovin suuri, yhden naisen kokoinen. Mutta hän rakasti suuresti ja oli Liinalle ja Kommelle erityisen tärkeä. 

Psst!

Tämä oli toistaiseksi satusunnuntain viimeinen osa. 10 viikkoa meni hujauksessa! Katsotaan mitä uutta keksin seuraavaksi ❤

Kevätsiivous

Päivittelin blogin vastaamaan paremmin nykyhetkeä. Koska meillä on uusi perheenjäsen, nimikin täytyi muuttaa osuvammaksi. 

Neljä ihanaa vuodenaikaa ovat ehdottomasti rikkaus. Silti kaikkein mielenkiintoisin on matka kohti kevättä tai aika ennen ensilunta. Ne hetket, joita ei voi tarkasti määritellä. 

Pienen ihmisen elämä on yhtä välikautta. Vaiheesta toiseen eletään nopeasti, joskus sopeutumatta. Välikauteen varustaudutaan huolellisesti - laatu ja ominaisuudet puhuttavat, erilaiset kokemukset etsivät vertaisiaan. 

Siitähän äitiydessäkin on kysymys. Epäselvyydestä, hetkestä ennen ymmärrystä. Ja kun kevät on viimein täällä, sen vain tietää. 

Tervetuloa tälle matkalle, pian jo pukeudutaan välikauteen.

© Blogin otsikon kuva on monien muiden kuvien tapaan taitavan ystäväni, Jannamarin, käsialaa. Kiitos 🎔

Mitä kuuluu?

Tytölle

"Olen viime aikoina muuttunut varsin vekkuliksi. Pääasiassa olen edelleen tasainen ja rauhallinen, mutta minuun puree etenkin isän ja veljen tarjoilema huumori. Tarjottu ruoka sen sijaan päätyy yleensä lattialle. 

Isän kanssa leikitään aika ronskisti ja kikatellaan, veljen kanssa hölmöillään, äidin syliin käperrytään iltaisin ja joka välissä. Joskus minua epäilyttää uudet sylit, mutta totun kyllä aikani ihmeteltyä. 

Nukun hienosti. Viime aikoina vanhempani ovat viimein ymmärtäneet, että kaikki pääsevät vielä helppoakin helpommalla, kun saan nukkua isossa sängyssä muiden seassa. Laitan pääni isän kainaloon ja tuoksun aamulla miehen deodorantilta. Päiväunia nukun kahdet tai kolmet.

Sytyn muskarista ja rumpujen soittamisesta. Jos kirjasta löytyy peili, aina vain parempi. Osaan liikkua vauhdikkaasti ryömien ja sanoa "äiti". Näinä päivinä pääsen myös istumaan ja istumasta pois ihan itse. Minulla on kaksi hammasta ja harvoin mikään kovin huonosti! Äitini juuri laskeskeli, että olen elämäni aikana tarvinnut vain kerran panadolia kurjaan oloon. 

Minulle piti kaikkien arvauksien mukaan tulla ruskeat silmät ja tummempi tukka, mutta niin ei taida käydä. Olen tosi vaalea ja minulla on kirkkaan siniset silmät. Käytän kokoa 68/74. Ihana maitomahani on edelleen olemassa, vaikka olen muutoin kuukausien kuluessa hiukan solakoitunut. Äidin mielestä olen tietenkin tosi kaunis, ja kieltämättä ilahdun omasta peilikuvastani itsekin lähes aina. 

Tykkään olla liinassa, repussa, rattaissa, vaunukopassa.. Oikeastaan missä vaan, kunhan saan olla mukana. Minua ilahduttaa tutkimaton koti, sähköjohdot, kaukosäädin ja tutut ihmiset. Jos taas harmistun, haluan äidin. Viimeistään äidin sylissä minulla on kaikki aina ihan hyvin!"

Pojalle

"Äiti ja isä väittävät, että herään joka toinen päivä kiukkupäänä ja joka toinen päivä iloisena ja innokkaana. Omasta mielestäni tunnen kaikenlaista laidasta laitaan - jos tulossa on puistotreffit ystävän kanssa ilostun valtavasti, mutta väärin avattu banaani surettaa kovasti. 

Olen äärimmäisen sosiaalinen ja ihmisrakas. Haluaisin leikkiä vähän kaikkien kanssa, ystävät ovat minulle jo nyt tosi tärkeitä. Leikkeihin kelpaa vallan hienosti myös isovanhemmat ja kaikki tädit, sedät ja kummit. 

Muistan paljon asioita. Sellaisia, joita tapahtui aamulla, mutta myös sellaisia, joita tapahtui monta kuukautta sitten. Muistan tarkasti keneltä olen saanut jalkapallon joululahjaksi ja  myös sen keltaisen auton, joka oli sealifen aulatilassa. Koko kierros kaloja katsellen meni silloin vähän levottomaksi, koska ymmärsittehän, aulassa oli keltainen auto!

Viime aikoina olen innostunut runoista. Isäkin on. Luemme niitä yhdessä ja olen alkanut muistaa niitä ulkoa. Emme tarvitse isän kanssa kohta enää runokirjoja lainkaan, koska olemme muuttuneet runoilijoiksi. Tai magneettimiehiksi tai poliiseiksi. Tai isoiksi tytöiksi, joksi etenkin itseäni usein kutsun.

Olen tarkka pukeutumisesta. Valitsisin paitani mieluiten itse, koska äidin tarjoamat eivät usein kertakaikkiaan sovi. Suosikkejani ovat Fröbelin palikkapaita, nakkipaita, jätskipaita tai kettupaita. Paidan asustan sopivilla boskereilla (boksereilla) ja sukilla. Sukkien on oltava täysin_absoluuttisen_suorassa. Palaute on kova, jos jää ryppy.

Ruoasta en niin välitä. Pulla menee joka tilanteessa, usein myös nakki. Muut ruoat ja syöminen ylipäätään ovat ajanhaaskausta ja yliarvostettua. En ymmärrä, miksi äiti meuhkaa syömisen perään.  On paljon muutakin tekemistä!

Kaupungilla äitiä joskus jännittää, mitä kaikkea meinaan höpöttää tuntemattomille ihmisille. En kyllä ymmärrä, miksei voisi jutella mukavia kenen tahansa kanssa. Jos ei ole mukavaa sanottavaa, aina voi kysyä suoraan, "mitä sinä teet täällä?"

En käytä enää vaippaa. Osaan käydä pöntöllä asioillani kuten Kaapo ja Daniel tiikeri. Kerran viikossa isä pesee lakanat ja petivaatteet keskellä yötä ovi kiinni, ettei äiti tule taas meuhkaamaan. Minä kyllä meuhkaan, koska kyllähän se harmittaa, kun hyvät boskerit menee pyykkiin. 

Olen siskoni tapaan hivuttautumassa nukkumaan isoon sänkyyn. Sinne en ole muuten aikoihin pissannut. Jos niin käy, pääsee suustani "ei ole todellista". Se on äidiltä opittu hyvä lause moneen tilanteeseen. Vielä pahemmassa paikassa sanon "voi saakeli". Se on tullut isältä, vaikka hän ei sitä myönnä. 

Kotona on mukavaa. Siellä voi maalata, pitää oikean rock konsertin, leikkiä piilosta, hyppiä lattiatyynylle, kokkailla ruokaa tai vain levitellä kaikki tavarat joka puolelle asuntoa. Sen jälkeen on hyvä katsella, kun äiti meuhkaa tavarat takaisin paikoilleen. "Aika hassua", sanon siihen. 

Minulla on usein ikävä niitä ihmisiä, jotka eivät juuri ole saatavilla. Kysyn äidiltä usein, miksi isän oikein pitää käydä töissä. Kun hän tulee töistä kysyn toisaalta myös, mitä hän oikein tekee kotona."

Äidille

"Minun elämäni on tasaisen mukavaa. Yllätyksiä ovat esimerkiksi ne hetket, kun kaksivuotias suostuukin syömään kasviksensa tai vauva jättää päiväunet väliin. Omien juttujen pariin kaipaa toisinaan, mutta pääasiassa tällainen elo kotona lasten kanssa on tyydyttävää.

Jokaisella ihmisellä pitäisi olla tämän kaltaisia kokemuksia elämästä. Olen sekä etuoikeutettu, että vähän pulassa. Minulla ei ole tällä hetkellä työpaikkaa johon palata äitiysloman jälkeen. Se kuulostaa ikävältä, mutta on samalla melko ihanaa: saan haaveilla ja miettiä vaihtoehtoja, eikä kukaan kysele perääni. Tällä hetkellä missään ei olla pulassa sen vuoksi, että minä lomailen. Se on äärimmäisen vapauttavaa. 

Minä olen tarpeellinen vain tässä pienessä yksikössä, meidän perheessä. Yhteen rooliin keskittyminen on kuin aivolomaa, mielekästä ja omistautunutta. En teitenkään suosittele työttömäksi heittäytymistä ennen lapsen syntymää, mutta sanonpahan vaan, ettei vastaavaa tunnetta voi saada millään muulla tavalla. 

Tämän lisäksi lapseni ovat vielä pieniä. Niin pieniä, etten haluaisi edes miettiä työhön lähtemistä. Tänään aamulla tuijotin molempia talteen ja olisi tehnyt mieli itkeä. Vuoden päästä minä joudun luopumaan tästä kaikesta, lounaista ja päiväpuistosta omien lasteni kanssa. Joku muu saa nauttia heidän seurastaan. 

Siksi olen pulassa. En haluaisi luopua tästä kummallisesta vapauttavasta olotilasta, lapsistani ja 100% äitiydestä. Fakta on kuitenkin se, että ennemmin tai myöhemmin minun on pakko lähteä töihin. Taloudellinen tilanne on juuri niin huono, kun nuorella perheellä olla saattaa. "

Isälle

"Täytyy lukea muiden tekstit ja päätellä siitä. Jos perhe vaikuttaa tyytyväiseltä, olen minäkin.

Työt ovat nykyisin lähempänä kotia, joka on kaikin puolin hyvä. Eilen pyysin Heidiä leipomaan pullaa, joka tuskin tarkoittaa mitään, mutta on aika outoa. Muutenkin elämme outoja aikoja, kuten tipatonta."

Enempää en uskalla arvailla. Tässäkin on jo liikaa, mitä hän todellisuudessa vastaisi. 

Joskus ei kannata jäädä odottelemaan muiden kysymyksiä kuulumisista, vaan pohtia niitä itse. Etenkin kuulumisten kirjoittaminen on jopa terapeuttista. Se auttaa myös huokailemaan niiden banaaniraivojen yli ja tsemppaa öisen lakanapyykin kanssa. 

Jos et keksi mitä kirjoittaa, olisi korkea aika kysyä ja ottaa selvää. Kaikken haastavinta voi olla omien kuulumisten kirjoittaminen tai kuten meillä, miehen juttujen arvailu. 

Kun lapseni oppivat joskus kirjoittamaan, varmasti kirjoitamme ja luemme vastauksia myös yhdessä. Ehkä jopa aloitamme projektin puhuva isä, jossa annamme isälle sanoja kuulumisia varten. 

Ja lopuksi tärkein, mitä sinulle kuuluu? 

Satusunnuntai, osa 9: Syntymäpäivä

Liina heräsi tavallista aikaisemmin ja tavallista iloisempana. Oli sunnuntai, oli vapaapäivä, oli syntymäpäivä.

Liina odotti huoneessaan että perhe sai aamupalan valmiiksi. Keittiöstä kuului suhinaa, kilinää ja leipien pomppimista paahtimesta.

Liina sulki silmänsä ja haaveili. Juhlissa oli vieraita, oli ilmapalloja, oli raidallista kakkua. Komme oli askarrellut sateenkaaren ja liimannut siihen helmiä. 

Liina tiesi sen, sillä hän oli lainannut helmet ja opettanut liimaamaan. Hän oli ojentanut syntymäpäiväkutsut ja auttanut raidallisen kakun leipomisessa.

Liina oli tyytyväinen. Tässä iässä hän oli jo näin taitava. Tämä ikä oli hyvä. 

Sitten perhe toi huoneeseen aamupalaa ja lauloi onnitellen. Oli pomppivia paahtoleipiä, oli vadelmahilloa, oli kiitollisuutta.