Keskellä viikkoa

Aamu ei valkene velvollisuuteen,

vaan tuhinaan poskea vasten

Mieli taas herää tarinaan uuteen,

yöllisten juttujen lasten

Varpaita viuhuu kaksikymmentä,

jos lasket vauvankin mukaan

Suukota kaikille hyvää huomenta,

niin "syön puuroni kiltisti, lupaan"

Kattilaan rapisee unihiekkaa,

on vessaan vieläkin jono

Mopo jo viilettää villiä kiekkaa,

kas uusi, vauvan mentävä kolo

Puuro on aivan tuttua makua,

perhe vielä pöytään

Mistään ei löydy vauvalle mukia,

miten kerholle käykään?

Sotkujen ajan se on Pikku kakkonen,

televisio tietää lapsen maun

Pelastaja monien aamujen, iltojen,

isompi jo laulaa Ryhmä haun

Vauva käy vaatteisiin suihkun kautta,

mustikka jäi pyörimään korvan taa

Isommalle bokserit, ne jalkaan auta,

sukista hän tänään hepulin saa

Kello lyö kiirettä hampaiden pesuun,

huone on vallattu väreillä ja peleillä

Evääksi mieluista, hanskat vielä reppuun

isompi siivoamaan, kiukkuisilla eleillä

Ulkovaatteisiin hikoilee yksi ja kaksi,

ensimmäinen unohtaa reppunsa

Ovesta pääsy on tehty vaikeaksi,

kevääseen pakkaa vielä nessunsa 

Rattaissa kulkee ylhäällä ja alhaalla,

vaikka vanha kaupunki vastustaa

Mukulat hidastaa monella tavalla,

elävinä ja vain aloillaan 

Kerhoon tiputetaan yläkerta,

alakerta jää vielä nukkumaan

Tänään ei itketty, pelkkä heippa,

nyt kauppaan ja kotiin kokkaamaan

Kaupassa tulee vauvalle kuuma,

unohtui villavaatteisiin

Kassalla asioidaan soitellen suuta,

meille tuttua, sanoisin niin  

Kotona ensin leikitään hetki,

sitten molemmat keittiöön

Vauva ottaa kaapista kupposet kaikki,

huokaus ja selvä, ylettäköön 

On näissä ruoissa pieni riski,

isompi tuskin maistaakaan

"Porkkanaa lautasella, äiti miksi",

hän varmaan ensksi lausahtaa

Vauvan ruokaan ei sovi suola,

tehdään siis kaksi annosta

Uuninluukkuun jää mukava kuola,

kun tekijän nappaa lennosta 

Isompi on kotona ja ruokapöydässä,

unohti lippiksen päähän

Porkkanan huomatessaan oli jo hädässä,

"tää ei jää tähän, eihän!"

Ruokailusta selvitty on tähän asti,

yrittää kannattaa aina

Houkutellen uppoaa viimeinen lasti,

on pastillin ja vitamiinin aika

Hetki toivutaan kerhopäivästä,

kaikki mahtuvat syliin

Niissä hetkissä vain kiitos lapsista,

molemmat sulkeutuu haliin 

Unet on aina ulkona rattaissa,

nukkuva siitä kiittää

Molemmat peitellään kevyissä vaatteissa,

keväällä puuvilla riittää

Satuja, lauluja kuulijan mukaan,

isompi osaa jo toivoa

Lasten työntäjä ei kyllästy koskaan,

osaa prinssit ja sankaritkin leipoa 

Pienten uni on touhuja varten,

kodin tai velvollisuuksien 

Ensin siivotaan jälkiä lasten,

tahroja mansikkasmoothien 

Onni on yhdessä jaettu vastuu,

työpäivä loppuun kääntyy 

Isä kun ovesta sisään astuu,

lasten suut hymyyn vääntyy

Seuraavaksi ulkoillaan kanssa isän,

näytetään uudet temput

Saunavuoro tuo iltaan mukavan lisän,

pakataan mukaan herkut 

Iltapalalla jutellaan kuulumiset päivästä,

rauhassa koko porukka

Isompi haukkaa isän leivästä,

lapsetkin aivan sovussa 

Iltapuuhat meillä jakautuu kahteen,

vauva on äidin vastuulla

Isompi sujauttaa yöpuvun lahkeen,

rauhoittuu isän lauluilla

Unessa ovat jo kymmentä ennen,

monesti aivan kaikki

Samassa sängyssä tullen, mennen,

rakasta on raskas arki 

Rikkaat, rakkaat ruuhkavuodet

Olen jostain syystä ollut aina tyytyväinen, kun minun on sanottu olevan edelleen aika samanlainen tyyppi, kuin ennen lapsia. Minä en siis ole kadottanut itseäni kokonaan, tai lakannut ajattelemasta. Olenko siis onnistunut?

Entisestä kiinni pitäminen on turvallista. En halua joutua liian kauas rakkaista ystävistä ja heidän elämästään, joten on hienoa kuulla olevansa edelleen osittain entisessä. Aikaan ennen lapsia kulminoituu nuoruus ja vapaus valita - olla kuten kuka tahansa lähipiiristäni. Ystävistä, jotka opiskelevat, tekevät töitä ja jaksavat juhlia elämää.

Totuus on silti se, että minä olen nykyisin aivan eri ihminen. En luultavasti sen parempi tai huonompi, mutta erilainen. 

Pienen lapsen vanhempi on kai aina hieman hankalasti tavoitettavissa. Lapsiperhearki koostuu lasten rutiineista, kauppareissuista ja kaikkien paremman unen turvaamisesta. Yhtäkkiä omien aikataulujen miettiminen ei riitä, vaan jokaisen neljän perheenjäsenen menot vaikuttavat. Joskus pienten lasten vanhempaa on kenties mahdotonta tavata tai saada kiinni, koska puhelin on kuolassa tai piilossa, lapset flunssassa tai muskarissa. Kalenteriin on varattu aikaa nukkumiseen ja illat päättyvät yhdeksältä. Se on vain tehtävä, että aamulla taas ruletti pyörii.

Lapsiperhearki verottaa yhteydenpitoa. Lapset ovat äärimmäisen kiinnostuneita puhelimesta, joten pääsee itse helpommalla, kun sujauttaa vain vessanpöntöltä nopeita viestejä. Kun ystävät tulevat tapaamaan lapsiperhettä heidän kotiinsa, ei vanhempien kanssa yleensä ehdi vaihtaa sanaakaan. Koska tiedättehän, hippaleikit ja muut maailman siisteimmät jutut, kun sai kylään leikkikaverin. 

Pienten lasten vanhemmat joutuvat usein jakamaan lastensa kanssa myös omat ystävänsä. 

Miten lähdetään keskustelemaan aikatauluista, kun toinen sovittelee omia menojaan ja toinen niiden lisäksi kolmen  muunkin ihmisen menoja? 

Pienen lapsen vanhempi on kai aina vähän jäljessä. Uudet sarjat, elokuvat ja podcastit aiheuttavat pienen lapsen vanhemmalle mielipihaa. Telkussa kun pauhaa korkeintaan Pipsa Possu tai esimerkiksi isä, nyt sinä et voi soittaa kitaraa, minä soitan (!!) Uutiset on liian hc pienille katsojille ja puhelimen turhaa räpläystä pitäisi kerta kaikkiaan välttää. Pienen lapsen vanhempi elää vähän pimennossa ja nukahtaa elokuvia katsellessa. 

Miten lähdetään keskustelemaan sarjoista ja tuotantokausista, kun toinen saa ahmia uutuuksia kertaistumalta ja toisen päässä pyörii yhtenään Daniel Tiikerin tunnari?

Pienen lapsen vanhempi on kai aina hieman väsynyt. Pienten lasten vanhemmat valvovat lastensa unta. Lapset hivuttautuvat vanhempien sänkyyn, tyynylle ja uniin. Ensin imetetään vauvaa, sitten käydään isomman kanssa pissalla. Seuraavaksi joku yskii niin kovaa, että toivotaan yhdessä aamun jo koittavan. 

(Väinö asettaa herätyksen ja jättää puhelimen yöksi keittiöön laturiin, koska on täysin varmaa, että katkonaisena yönä sen voi jossain vaiheessa käydä hakemassa. Päivittelin omalle äidilleni, että milloinhan sellainen yö ja aamu tulee, että saa nukkua juuri niin pitkään kuin huvittaa. Hän vastasi kepeästi, että kyllä se sitten alkaa helpottaa, kun lapset täyttää 10 vuotta 😧!!)

Pienen lapsen vanhempi haaveilee kokonaisista öistä, mutta oppii toimimaan kroonisen väysymyksen kanssa. Väitän, että 95% riidoista on jollain tavalla yhteydessä uneen - joko sitä on kaikilla kerta kaikkiaan liian vähän ja se v*******, tai se jakautuu perheessä muuten epätasaisesti. 

Miten lähdetään keskustelemaan väsymyksestä, kun toista valvottaa baarissa poppi ja toista lapsen korvatulehdus?

Pienen lapsen vanhempi on kai aina hieman myöhässä. Jos kerho alkaa klo 8.45, pitää viimeistään kahdeksalta aloittaa pukeminen. Tulee pissahätä, kuuma, hanskat lentää seinään, tavarat ovat kadoksissa, väärät eväät, tyhmä äiti, väärä vuodenaika, päivä, kuka-mä-olinkaan? Keväällä ja kesällä päästään vähemmällä vaatteella, mutta hiekan putsaaminen korvista (kyllä, se on yleistä) tasoittaa kyllä tilannetta.

Miten lähdetään keskustelemaan kiireestä, kun toista viivästyttää täydellinen meikki ja toista kadonnut tumppu?

Pienen lapsen vanhempi on kai aina vähän nälkäinen. Olen varma, että googlen puheentunnistus-kyyläys-systeemi kuulee myös imevän vauvan äänet. Juuri imettäessä puhelimeen ilmestyy kaikki maailman ihanimmat ruokakuvat ja mainokset, jotka saavat äidin täysin pois tolaltaan. Ruokaa kun ei ehdi syödä vauvan ensimmäisinä 185 päivänä, ja seuraavat 185 päivää syödään suolatonta kanaa, pottua ja parsaa. (Jos Väinöltä kysytään, syömättä jättäminen on parempi vaihtoehto, kuin suolattoman ruoan syöminen)

Vauvan voi ottaa ravintolaan ja jopa nauttia, mutta entäs nämä taaperot ja leikki-ikäiset? Siitä jos jostain tuntuu vähän hassulta maksaa, ainakin yleensä.

Lisäksi teini-ikää lähestyvät lapset (eli jo kaksivuotiaat) saattavat olla hyvin valikoivia tarjotun ruoan suhteen. Ruoasta tulee todella pelkkää polttoainetta, maanittelua tai vain todella epäterveellistä lasten herkkua, että välttyy kaikelta vihalta ja saa lapsen syömään. Vauva nyt viskoo kaikki ruoat jonkun niskaan, mutta se ei enää tunnu missään. 

Miten lähdetään keskustelemaan ruoasta, kun toisella on kaapissa kahta eri viiniä, ja toinen ei edes muista miltä maustettu ruoka maistuu?

Pienen lapsen vanhempi on kai aina vähän muissa maailmoissa. Pienet lapset ovat läsnä jatkuvasti, yötä päivää. Heidän juttunsa eivät pääty virka-aikaan, eikä norot kevättalveen. Lounaan jälkeen valmistellaan seuraava ruoka, iltatoimien jälkeen mietitään seuraavaa aamua. Päiväunetkin loppuvat joskus, niin lasten kuin vanhempien. 

Miten lähdetään keskustelmaan ylipäätään mistään asioita, kun toisen elämässä tapahtuu, ja toisen lasten elämässä tapahtuu?

Aina välillä näkee hauskoja kirjoituksia vanhemmista, jotka rämpivät ruuhkavuosissa ja analysoivat päivät pitkät kakan koostumusta. Vanhemmuuteen katoamiselle naureskellaan ajatellen, ettei se oikeasti pidä paikkaansa. Ei lapsi voi muuttaa kaikkea, minulle ei kävisi noin.

Lapsi muuttaa kaiken. Se mikä kuulostaa huvittavalta ja vähän sekopäiseltä, on kaikki aivan totta.

Voin tietenkin mennä tyttöjen iltaan, baariin tai ravintolaan kuten kuka tahansa ikäiseni henkilö. Vauvan ollessa yhdeksän kuukauden ikäinen alan taas yhä enemmän tarvita omia juttuja, juoksulenkkejä ja keskusteluja, jotka eivät liity lapsiin. Saan kehoni vähitellen takaisin ja huomaan taas kevään ja sen, mitä ympärilläni tapahtuu. 

Ensilunta en muista. Viini maistuu nykyisin alkoholilta ja humala tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Krapula pelottaa ja jonottaminen baariin on vähän ajan(unen)  haaskausta. Tyttöjen keskustelut ovat  silti ihanan vastuuttomia ja aamuyö pizzalaatikon kanssa kuulostaa jopa kadehdittavalta. Osallistuminen entiseen on ihanaa, mutta sillä on veronsa. Valvomisen jälkeen palaudutaan vähintään viikko, kenties jopa kaksi. 

Muutoksessa ei silti ole mitään väärää. Henkilökohtaisesti pidän siitä, mihin suuntaan äitiys on minua vienyt. 

Ruuhkavuodet ovat vähän sama asia, kuin miesflunssa. Näyttää ja tuntuu joskus pahalta, olematta sitä oikeasti. Lapset ovat tietenkin joskus hankalia ja tunneskaala normaalina arkipäivänä poikkeuksellisen laaja - en silti osaa kuvitella hienompaa aikaa, kuin juuri tämä. Saan nähdä ja myötäelää matkan sylistä jaloille ja maailmaan. Kaksivuotiaan kanssa voin jo käydä keskusteluja, vaauva pääsee tutkimaan hiekkaa ja multaa ensimmäisen kerran elämässään. 

Ne humoristiset kirjoitukset vanhemmuuden sokeudesta ovat totisinta totta. Sävy pitäisi vaan muuttaa naureskelun sijaan ylistäväksi. Vanhemmalle itselleen on täysin luontevaa jutustella kakasta päivät pitkät. Ruuhkavuodet ovat ihmisen - vanhemman - parasta aikaa. 

Ystävyys olisi kai yksioikoista, jos kaikki menisi kaikilla samalla tavalla. Minä rakastan katsella ystävieni elämää ja kaikkea sitä, mistä minäkin joskus lähdin. He pitävät minut kiinni siinä todellisuudessa, joka on olemassa jossain oman perhekuplani ympärillä. Minä innostun heidän treffeistään ja hienoisena romantikkona odotan heidän rakastuvan, tai olevan vain onnellisia.  

Odotan innolla kaikkea sitä, mitä heidän matkallaan tulee olemaan. Nautin myös siitä, että heille kenties joskus tapahtuu näitä samoja mielettömiä asioita, kuin minulle. Huraa, ruuhkavuodet! 

Mitä mieltä sinä olet ruuhkavuosista? Rasittaako, innostaako vai pelottaako ajatuskin? 

Aika selittää ja välittää ympäristöstä

Jokaisella tulisi olla huoli ympäristöstä ja maailmasta, joka tarjoaa valituille yltäkylläisyyttä, vaikka sillä ei ole mistä antaa. Valituilla tarkoitan meitä kaikkia, joiden elämässä ympäristökriisit ja elinvarojen puute eivät vielä mainittavasti vaikuta. 

Yltäkylläisyydessä moni meistä on valmis ottamaan kaksin käsin, mutta vain harva antaa mitään takaisin. Piittamaton elämäntapa vain siksi että voi, on riistoa. 

Minäkin välitän, vaikka pakenen omaa vastuutani. Suljen korvani, kun televisio puhuu minulle vakavia. Suljen silmäni, kun näen otsikoita ympäristömarssista. Olen kädetön ja puutteellinen roskien lajittelija ja kierrättäjä. Olen kerrassaan huono esimerkki lapsilleni, vaikka juuri heidän tulevaisuudestaan minä olen vastuussa.

Kyllä hävettää. Pienin askelin aion hyväksyä sen tosiasian, että vaikka kuinka pelottaa, ei piittaamattomuus pelasta. Vahinko on jo tapahtunut, nyt voin enää korjata omat tapani ja pyytää anteeksi. Haluan tässä tekstissä keskittyä niihin asioihin, joilla minä voin vaikuttaa. Ne ovat pieniä tekoja, joilla säästän omaatuntoani, luonnonvaroja ja rahaa.

Kaikkein ihailtavin asumismuoto taitaa nykyisin olla puukerrostalo, jossa lämpö kiertää hienosti kodista toiseen ja pysyy seinien sisällä. Meidän kotitalomme taitaa olla kerrostalotyypeistä enemmänkin lämpösyöppö, mutta oma sähkönkulutus on vähintäänkin kohtuullista. Meillä ei lisäksi olisi tällä hetkellä mahdollisuutta satsata ekotaloon, joten tärkeintä on vaikuttaa siihen, miten elää. 

Muutama asia, joihin olen viime aikoina erityisesti kiinnittänyt huomiota: jätteiden lajittelu (miksi minä en kykene tähän paremmin? Kerrostalossamme todella helppoa!), täydet koneelliset pyykkiä (ekokone), vesipetojen kylvetys suihkun sijaan, koko ruoan valmistaminen uunissa / leipomispäivät ja mainoskielto ovessa. Tällä kertaa annan myös vaaleissa ääneni ympäristölle. Äänestäminen on ekoteko!

Suurten neliöiden haaliminen ei ole ekologista, sillä mitä enemmän on lämmitettävää, sitä isompi on hiilikuorma. Meistä kai jokainen haaveilee lisätilasta, mutta oikeastaan minua kiehtoisi ajatus asumisesta tehoneliöissä. Juuri nyt katselen meidän nelihenkiselle perheelle kaikenlaisia koteja, myös kaksioita ja pienempiä neliöitä.

 Muuttaminen tuskin on ekologista. Kumpa se oikea ja pysyvämpi koti vielä joskus löytyisi. 

Jo muutaman lämpöasteen alentaminen kotona on hyödyllistä, jonka lisäksi aina on mahdollisuus vaihtaa sähkösopimus Ekoenergiaan (juuri nyt en tosin uskalla koskea sähkösopimukseen, sillä tulin  aiheesta juuri viime viikolla höynäytetyksi, kotona haukutuksi) Meillä ainakin on aika kuuma, mutta emme tunnu pystyvän kerrostalossa asiaan kovin hyvin vaikuttamaan?

Asumme niin keskustassa, että tästä olisi mahdollista kulkea jalan ja pyörällä oikeastaan minne tahansa. Julkisella taittuu matka pääkaupunkiin. Bussilla olen kulkenut koko pienen ikäni, ja haaveissani olisi luopua autosta kokonaan. Kesän ajaksi laitamme auton ensin seisomaan ja kokeilemme, miten se sujuu. Autosta luopuminen olisi varsinainen ekoteko ja suuri säästö meidän perheelle. 

Matkailu on jäänyt elämän jalkoihin. Toki se harmittaa, mutta lohdutan itseäni sillä, että kaukomatkailu todella kuluttaa maapalloa kohtuuttomasti. Kotimaassa olisi paljon näytettävää myös lapsille, eikä kivoihin lomakohteisiin ole välttämätöntä lentää. 

Kasvispainotteinen ruokavalio on tällä hetkellä kaukainen tavoite. Siihen ei ole sen tyhmempää selitystä, kuin nirso kaksivuotias ja mielikuvituksettomuus. Elän vauvasta, joka maistaa kasviksia uteliaasti ja kylpee väreissä. Väinö taas ruokkii itseään lähinnä nuudeleilla, jotka taitavat kaikessa kauheudessaan ja muovihärpäkkeissään olla myös ympäristöä kuormittavia. Ekologinen ja eettinen ruokavalio on myös terveysteko. Kaikki voittavat, tai voittaisivat. Tässä pitää parantaa!

Onko vaatteen tai hyödykkeen ostaminen koskaan ekologista, vaikka tavaran tuotantoketjussa olisi todella huomioitu eettisyys ja ekologisuus? Kenties jos ajattelee ostavansa ekotekoja tai jotain muuta aineetonta. Sen me tiedämme ja tunnistamme, ettei ketjuliikkeiden tuote pelasta maailmaa. Minä mietin, pelastaako minkään muunkaan?

Valinnoillaan kuluttajat tietenkin ohjaavat markkinoita. En näe siinä mitään pahaa, että pienten suomalaisten ketjujen lastenvaatteet viedään dropeissa käsistä ja ihmiset yhä useammin kiinnittävät näihin asioihin huomiota. Motiivi on kuitenkin ympäristöseikkojen sijaan usein materialistinen, sillä harva meistä lastenvaatteisiin hurahneista on koskaan tekemättä turhamaisia ostoksia. 

Näiden kalliiden vaatteiden ja hyödykkeiden kohdalla on havaittavissa brändi-ilmiö, joka saa ihmiset uskomaan tuotteen aiheuttavan jotakin hyvää. Ihmiset ostavat alennuksesta paljon sellaista, mitä eivät todellisuudessa tarvitse, koska tuotteella on hyvä merkki ja hinta. Tai hyvä jälleenmyyntihinta. 

Minä olen erittäin tunnettu ale-haukka, joka kotoa käsin nettishoppailee, koska halvalla saa. Kirpputoreilla minulle käy aivan samalla tavalla - en oikeasti tarvitse mitään, mutta tavaraa kertyy kassan kautta kodin nurkkiin. Vaikka tuote täyttää eettiset ja ekologiset periaatteet, ja on vielä mahdollisesti ollut jo muutamassa kodissa aiemmin, ei turhan tavaran haaliminen voi millään olla ekologista. 

Kukaan ei tunnu haluavan vauvan vaatteita, vaikka antaisi ilmaiseksi tai veisi kotiovelle. Kirpputoreilla pyörivä  rättipaljous ahdistaa, sillä niin vain naapurin Maijakin kasvoi viikossa yhden vaatekoon, kuten 1000 000 vauvaa ennen häntä. Emmekö todellakaan vielä ole oppineet, vaikka olemme nähneet miljoonien vauvojen kasvavan? 

Me olemme täyttäneet maapallon ihmisillä, mutta myös mielettömällä määrällä tavaraa. Oli tavara sitten ekologista tai ei, omistamisen ongelmasta on vaikea päästä eroon. Tämä on minulle kaikkein suurin henkilökohtainen haaste. Uskon, että kahden lapsen kanssa sopisi hienosti pieniin neliöihin, mikäli osaisi omistaa vain tarpeellista. 

Mitä sinä otat ympäristöltä ja annat takaisin, miten välität? 

Lapsi on vanhempansa peili

"Miksi et enää ymmärrä mitään mitä sanon sinulle (??)"

"Et sinäkään aina kaikkea ymmärrä, äiti"

Kasvatamme lapsia, koska haluamme heidän pärjäävän hyvin elämässä ja pysyvän turvassa. Sen lisäksi haluaisimme heidän käytöksellään tekevän omasta elämästämme hieman helpompaa. Odotamme lapsiltamme kuuliaisuutta, arjen sujuvuutta, hyvää suoriutumista ja vastavuoroisuutta. Pelkkä oleminen ja eläminen ei riitä, vaan lapsen on annettava vanhemmilleen jotain takaisin.

Pojasta polvi paranee. Vanhemman oma elämä jatkuu luotevasti lapsessa. Hänestä tulee nuoruusvuosien jatke, matka unohtuneeseen lapsuuteen. Tehköön oma lapseni kaiken sen, mitä minä en voinut ja aion tarjota hänelle kaikkea sitä, mitä minä en saanut.  Kuten toinen synnytys voi olla edellistä korjaava, voivat lapset myös järjestäen olla oman elämän laastareita. Alkoholiton lapsuus, maaseudun idylli, arki-isovanhemmuus..

Omalle lapsellemme haluamme sitä ja tätä, peilaten oman elämämme kurjuuksiin ja hienouksiin. Raja vanhemman omien haaveiden ja suojelun välillä on melko häilyvä.

Vanhempien mielestä oma lapsi on kaunein ja aivan sopiva lääkärikouluun. Jotkut vanhemmat hankkivat itse lapselleen kaverit ja raahaavat taideharrastuksiin vaikka väkisin. Huono koulumenestys selittyy varmasti jollain tavalla, on jonkun muun syy. Lapsen asioista tulee todella henkilökohtaisia.

Äiti kysyy Maijan ohi tarhatädiltä, mites meillä sujui tänään päiväkodissa?  Ei siinä mitään väärää ole, paitsi se että "me" lopulta uskomme ainoastaan sen mitä Maija meille itse kertoo. Tai  ihan lopulta sen minkä haluamme uskoa. Jos Maija on kokenut vääryyttä päiväkodissa, etsitään tietenkin syyllisiä. Tarhatädin levottomia kuulumisia päivitellään kotona ja mietitään, onko naapurin Pirjon seura sittenkään hyväksi.

Viljo on nyt noin viikon ajaksi unohtanut korvansa johonkin, läiminyt siskoaan ja hakenut kielletyn aikuisten vasaran vaatehuoneesta joka välissä. Hän saattaa hypätä niskaan kiellosta huolimatta ja nauraa päälle. Tällainen fyysinen riekkuminen on jotenkin todella ärsyttävää ja olen ollut vähän äimänä asian suhteen. Sen lisäksi, että olen ollut todella hermostunut.

Uhkailu, kiritys, lahjonta. Pelkkä uhkailu? Huomaan joskus jopa käyttäväni termiä selvä, sinä et enää ikinä - jotain. Aika kamalaa, jos ei kaksivuotta täytettyään enää ikinä. 

Tämä ei ole uhmaa tai muutakaan ikäkauteen sopivaa. Tässä(kin) asiassa on ainoastaan peiliin katsominen. Henkilökohtaisen kevätmasiksen tai minkään muunkaan masiksen ei saisi antaa ylettyä lapsiin saakka. Ei saisi nököttää nenä kiinni puhelimessa keskellä kaunista päivää. Ei saisi olla reagoimaton ja suutahdella sitten huomiohakuiseen lapseen.

Miksi minä en saa ripustaa näitä pyykkejä koskaan rauhassa? Miksi tuo lapsi on nyt tuollainen? Miksi minulla on taas huono päivä? Miksi minulla on niin huono elämä?

Minulla saattaa yhdessä hetkessä olla kaikki ihan hienosti, sitten taas koko elämässä asiat aika huonosti. Olen todellinen kiikkulauta, joka heiluu mukavuudessa ja kurjuudessa vauhdilla kolisten. Kaikki on ihan henkistä, muttei se oloani helpota.

Katselen samanlaista heiluria päivät pitkät ja tuomitsen hänen käytöksensä kerta toisensa jälkeen. Mistähän lapseni olisi voinut saada vauhtia?

Tietenkin temparamentillä ja monella muulla asialla on osuutensa, eikä läheskään kaikissa tilanteissa ole vanhempaa syyttäminen. Silti uskon ja haluankin uskoa, että lapsen vanhempana voin aika helposti vaikuttaa lapseni käytökseen ilman perinteistä kiukulla kasvattamista. Voisiko lapsentahtinen kasvattaminen olla vain lapsen myötäelämistä ja hellittämistä kaikesta siitä, mitä lapsen pitäisi minun mielestäni olla? Heilurit yrittäkööt ymmärtää vertaisiaan ja ohjatkoot niissä tutuissa tunteissa parhaansa mukaan. Se, että olen lapseni synnyttänyt, ei tarkoita hänelle velvollisuutta toimia kuin oma ajatukseni.

Vanhemman toiveet, odotukset ja pyrkimykset näkyvät lapsessa. Jollain tavalla sen kuuluukin olla niin, sillä vaille vanhempansa suuntaviivaa jäänyt pieni ihminen kyllä reagoi tavallaan. Pieni lapsi kaipaa aikuisen ohjaamista, rajoja ja rakkautta. Tärkeää olisikin keskittyä sen taakan tapaan ja sisältöön, jonka jättää lapselleen selvitettäväksi. Voiko sitä ylipäätään selvittää, onko se turvallinen ja salliva, vai liian henkilökohtainen?

Lapsi kun on jollain tapaa vanhempansa peili. Jossain vaiheessa häntä katsoessaan voi ymmärtää, että minä olen itse vienyt lastani tuohon suuntaan. Monet lapsen asiat ovat todella vanhemmalle henkilökohtaisia, aivan konkreettisesti.