Kuraisia poneja ja kerholistoja

Aamupuurosta päiväuneen, päivällisestä kylpyyn. Sitten onkin jo ilta. Muovailuvahat jäivät taas kaappiin lojumaan ja majakin piti rakentaa tänään. Tai eilen. Tai viikko sitten? Tänään banaanit ovat jo mustia vaikka ostin vihreitä ja ulos tarvitaan villahaalari. Pyykkikorissa on edelleen likaisia hellevaatteita. Enkö muka juuri vaihtanut nuo lakanat? Samassa hetkessä yritän työntää lapselle jalkaan muutamaa kokoa liian pieniä housuja. Just ostin, miten ne voi olla jo pienet?

Minun tapauksessani joko ostin pienet tai unohdin. Lapseni kasvoi samalla kun kuorin perunoita. Perunat olivat itäneet ja minulla on taas juurikasvu, vaikka varmasti kävin äskettäin kampaajalla. Kun ulkona joku kysyy vauvani ikää, sanon kolme viikkoa. Silloin se syntyi kun oli se helle, eli just äsken. 

Olen vuodesta toiseen nähnyt aina välillä samanlaista unta. Ratsastustuntini on alkamassa enkä saa kuraista ponia kiinni tarhasta. Muut ovat jo kentällä, minä auttamatta myöhässä. Missä hanskat, kypärä on pieni. Yhtäkkiä en osaakkaan satuloida. Muut jatkavat ja ehtivät, minä en muista omaa nimeänikään. Ala-asteella samainen uni sai minut vain lähtemään tallille hyvissä ajoin. Yläkoulussa ajattelin maailmankaikkeuden vain kiusaavan minua. Lukiossa ajattelin ikävöiväni takaisin satulaan. Nykyisin tiedän, ettei tämä uni taida liittyä millään tavalla hevosiin.

Tiedättekö sen tunteen, kun ei malta nukkua? Joku asia on niin kutkuttava, jännittävä tai arvokas, ettei aikaa saa tuhlata uneen. Välillä arki tuntuu tuhlaukselta, että jospa nyt hoitaa tämän pakollisen pois. Viikonlopusta toiseen eläminen on petollista. Jos seitsemän päivän sijaan huomaa kaksi, ehtivät juustot pilaantua jääkaappiin.

Pikku V:n kerhopäivä on kolmen tunnin mittainen. Tutustumiskäynnillä kuuntelin silmät pyöreänä, mitä kaikkea kolmessa tunnissa tehdään: ulkoillaan, syödään eväitä, leikitään, lauletaan, askarrellaan ja rakennetaan dubloilla. Kotona tuo samainen kolmetuntinen sisältää listan ensimmäisen kohdan, sekä mahdollisesti vähän telkkua. En välitä omasta juurikasvustani ja kestän sekin, että vauvani on jo kolme kuukautta vanha. Sitä en kestä, että suoritan arkea huomaamatta ja keskittymättä. Se on epäreilua lapsiani kohtaan, sillä heille viikossa on seitsemän yhtä hauskaa ja jännittävää päivää. Se kaikki mitä minä en joskus jaksa ja josta valitan, on lapsieni lapsuutta. 

Joskus sitä ajattelee, pitäisikö kotona pystyä kerholistaan. Olisiko lapseni onnellisempi jonkun muun hoidossa, kerhossa tai päiväkodissa. Tarvitseeko lapseni enemmän kuin mitä minä ehdin ja pystyn tarjoamaan? 

Olimme Pikku V:n kanssa yhdessä kaupungin puistoista ulkoilemassa, kuten monena tavallisena arkipäivänä. Tuuli sai lehdet putomaan puista niin, että koko taivas peittyi lehtisateesta. Innostuimme juoksemaan lehtien perässä ja nappaamaan niitä kiinni. Niitä oli liikaa ja ne olivat hallitsemattomia. Ne olivat arjen mustuvia banaaneja ja liian pieniä villapipoja. Jokaisen lehden kohdalla olin aavistuksen myöhässä. Tässähän on minun painajaiseni, kurainen karkaava poni, märkä ja liukas lehti. Valtava määrä asioita, joihin en ehdi keskittyä.

Lapseni juoksi puistossa riemusta kiljahdellen. Hän nautti. Huomattuaan, että lehtiä on lähes mahdotonta napata kiinni lennosta, poimi hän niitä maasta. Osan hän heitti uudestaan ilmaan, osan liimaili poskeensa ja osan ojensi minulle. Ole hyvä, äiti. Täällä on kivaa!

Mikä viisas, viisas lapsi. Ajasta ei saa kiinni, mutta lakanat voi kyllä vaihtaa, vaikka se olisi ollut parempi tehdä jo aemmin. Mustat banaanit kelpaavat johonkin, pienet housut voi laittaa eteenpäin.  Jos joku asia jää liian vähälle huomiolle ja aika tuntuu juoksevan, voi asian mahdollisesti vielä poimia uudelleen. Ojentaa toiselle, jakaa. Lapseni nauttii niissäkin hetkissä, joissa itse en ymmärrä. Minunkin seurassani hänellä on kivaa, vaikka me ei tehdä kaikkea kerholistalta.

Se kuuluisa hetkessä eläminen onkin erittäin helppoa: älä mieti kaikkea sitä, mitä sinun olisi pitänyt tehdä aiemmin. Mieti kaikkea sitä, mitä voisit tehdä juuri tänään, juuri nyt. 

Vauva, tytär, 3 kk

Pienen pieni tyttöni on jo kolmen kuukauden ikäinen. Mitä hänelle kuuluu, millainen hän on?

Rauhallinen. Edelleenkään hänellä ei ole kiire, eikä hän vaadi. Sylissä voi vain olla ja katsella. Joskus tietenkin innostutaa touhuamaan ja jumppaamaan enemmän, mutta yleensä mennään ihan tilanteen vaatimalla tavalla. Jos iltapäivällä lenkki tehdään repussa, voi siellä vain olla möllöttää ilman kitinää. Mikäs siinä! 

Velmu. Tytöllä on hassuttelijan hymy ja elkeet. Tässä(kin) asiassa hän muistuttaa isäänsä. Myös ulkoisesti hänessä on paljon enemmän isäänsä. 

Juttelija. Muutaman kerran päivässä hän ottaa selkeästi puheenvuoron. Puheenvuoro voi kestää minuutista varttiin, asian painavuudesta riippuen.

Hyvin kasvanut. Tyttöni on tuplannut painonsa ja pituuttakin on tullut riittävästi. Samanlaista huolta kasvusta ei tällä kierroksella ole tarvinnut ottaa. Lapseni ovat kolmen kuukauden kohdalla saman pituisia, mutta Kerttupa painaa veljeään kilon enemmän. Hah!

Tyytyväinen. Tyttöni tekee elämästä helppoa. Tissiä syödään, yksinkin voi olla tarvittaessa, kaikessa touhussa viihdytään mukana ja uni maistuu. Hän on äärettömän lupsakka vauva. (Rokotteet kyllä pistivät elämän risaiseksi ja vauveli jopa itki muutaman päivän. Unet olivat lyhyitä pätkiä ja kuumettakin oli. Ja saahan sitä itkeä ja olla sylissä jos on kurjaa, se on vain hyvä.)

Nukkuja. Tätä nyt ei melkein uskalla sanoa ääneen, ettei asia siitä syystä jotenkin muutu tai katoa. Tyttönen nukahtaa illalla yhdesän molemmin puolin ja herää useimpina öinä ainoastaan kerran syömään. Puoli kahdeksan maissa hän heräilee, kymmeneltä haluaa taas torkkua vajaan tunnin. Veljen seurana nukutaan sitten taas usemman tunnin päiväunet jotka yleensä riittävät koko illaksi. Unta tulee vuorokauteen vielä paljon ja sehän ei mitään haittaa. Kyllä tämä on luksusta, kun ei väsytä.

Ihana. Pitääkö sitä edes sanoa, mutta hän on ihana. Oma vauva on aina ihanin!

Miehillä armeija, naisilla synnytys - syntymärefleksi (FER)

Muistan aina, miten ne kaljupäät katosivat omaan nurkkaansa juttelemaan vihreästä elämästä. Myöhemmin tukka kasvoi takaisin (ainakin osalla), mutta armeija ja sen tarinat pysyivät. Kokemus on ollut jollain tavalla järisyttävä, erilainen. Joku on viihtynyt  ja löytänyt itsensä, joku on epäröinyt ja kyseenalaistaa edelleen. Miehet palaavat armeijaan, naiset omaan synnytykseen.

Vime yönä imettäessä ja kukkuessa löysin valtavan ahaa-elämyksen. Tässähän kävi nyt täysin samalla tavalla kuin viimeksi synnyttäessä. Synnärillä uskoin ja uskottelin kokeneeni juuri vallan täydellisen synnytyksen. Palautuminen sujui hienosti ja kävelin itse synnytyssalista osastolle. Ei lääkitystä, selkeä mieli ja vahva keho. Synnytykseen palaaminen muutaman kuukauden jälkeen on silti, ja taas, hiukan kauhunsekaista. Tällä kertaa tosin aivan eri syistä.

Törmäsin yöllä Doulakka sivuston kirjoitukseen.  Siinä se oli, kuvaus omasta ponnistusvaiheestani. Melkein tuli itku, sitten nauru ja sitten kaikkea siltä väliltä. Päällimmäisenä tunteena oli innostus, jota yritin jakaa V:n kanssa kuudelta aamulla. (Jostain syystä hän ei innostunut, ei tainnut sanoa juuta eikä jaata. Johtuuko tää just siitä armeijasta? )Seuraavaksi lähetin samaisen sivuston linkin ystävilleni, että miten siistiä, minä olen kokenut syntymärefleksin (Fetus Ejection Reflex, FER). Tämä suomennos on ilmeisesti jonkun ihanan Doulan omaa käsialaa, ja rohkenen sitä nyt käyttää. Vaikka suomennos on uudehko, järisyttävän nopea ponnistusvaihe ei. Eikä edes harvinainen.

© Jannamari Palo Photography

Kuuntelen ja katselen tarinoita synnytyksestä. Kulmat menevät kurttuun siinä kohtaa, kun nainen niin kauniisti ja rauhassa ponnistelee menemään. Tunnelma on ihan hiljainen ja hallittu, vaikka intensiivinen. Kätilö ohjaa ja nainen ohjautuu. Vauva syntyy muutamien ponnistusten avulla ja hänen itkunsa rikkoo hiljaisuuden ja vallitsee onnellisuudella. Oma ponnistusvaiheeni oli ihan kaikkea muuta.

"Huusin, koska oli ihan pakko. Ääni vain tuli jostain ja se oli ihan vieras. En tehnyt mitään, minulle tapahtui jotain. Siinä ei katsottu käyriä tai oltu tietoisia supistuksista. Siinä ei katsottu kumppania lämpimästi silmiin ja jaettu innostusta. Kovaa kipua siihen ei liittynyt, mutta pelottavaa hallitsemattomuutta. Vähän kuin oksentaisi, koko kropalla. Ei mahtanut mitään, alakautta tuli vauva ja yläkautta se vieras huuto. Kerttu syntyi juuri siihen paikkaan mihin olin sattunut muutama minuutti aiemmin asettumaan. Ei puhettakaan eri asennoista, tauoista tai kontrollista. Täysin järisyttävä tunne, joka vyöryi koko kehon läpi hallitsemattomana. Olin hädässä, mutta tilanne oli ohi niin äkkiä, ettei se oikeastaan haitannut. 

Menin johonkin omaan kuplaan, jota vertaisin lievään shokkiin. Silti kuulin kaiken ja tiesin, mitä ympärilläkin tapahtuu. Aika pysähtyi. Aistit olivat todella herkillä. Muistan tuosta muutamasta minuutista valtavan hyvin kosketuksen, lämpötilan, äänet. Paljon paremmin psytyin myös tuntemaan vauvan liikkumisen kanavassa, viimeksi minulla ei ollut asiasta aavistustakaan. Kun Pikku V:n pää syntyi, olin aivan varma, että koko lapsen on oltava jo ulkona. Olin myös viimeksi huolissani siitä, mitä kaikkea muuta sieltä mahtoi "syntyä" pöydälle kätilön riesaksi. Nyt ei ollut aikaa eikä pienintäkään kiinnostusta miettiä tuliko kakka vai ei, sillä vauva ainakin tulee, sen tiesin ilman ajatusta. "

Tähän päivään asti mietin tämän olevan ihan tyypillinen, joskin melko raju ponnistusvaihe synnytyksessä ilman puudutteita. Uskoin epiduraalin vieneen edellisessä synnytyksessä hommasta kaiken sen rajuuden. Hulluja ovat ne jotka eivät ota lääkitystä synnytyksessä, mietin seuraavana yönä synnärillä. Uni ei tullut, sillä pääkoppa oli edelleen salissa. Joku huusi siellä vieläkin, vaikka tilanne oli ohi minuuteissa. 

© Jannamari Palo Photography

Itku, nauru, innostus ja sitten kiukku. Miksi synnytyslaitoksella minulle ei kerrottu, että kokemani oli kenties syntymärefleksin takia hiukan poikkeava? Miksi kukaan ei heti silloin sanonut, että ei hätää, kokemallesi on olemassa nimi ja vertainen synnyttäjä. Seuraavassa synnytyksessä voisi tilanne olla taas täysin eri, eikä kokemukseni liity millään tavalla puudutteisiin. Itseasiassa olen aika onnekas, sillä syntymärefleksi FER johtaa usein hyvään lopputulokseen. Keho toimii täysin kuten pitääkin, ilman tietoista työtä. Vauva ohjautuu kanavassa hienosti ja tilanne on ohi nopeasti. Palautuminenkin on usein mutkatonta. Nopeaa onnea, rajusti. Fyysisesti siinä oli kaikki elementit hienoon loppuhuipennukseen, ja jos olisin tästä etukäteen tiennyt, myös henkisesti.

Onneksi löysin tekstin syntymärefleksistä. Nyt en naulaa lapsilukua kahteen ainakaan sen takia että pelottaa. Jos joskus vielä synnytän ja se päättyy samoin, minä tiedän. Toivottavasti jokunen odottaja löytää tämän tekstin ja pääsee lukemaan syntymärefleksistä ja hypernopeasta ponnistusvaiheesta.

© Jannamari Palo Photography

Ja sinä joka jaat kokemukseni, olisin kiitollinen kommentista. Enemmän kuin mielelläni keskustelisin tästä lisää!

Vauva ansaitsee hymyn

Meidän vauva on vallan ihana. Hän tyytyy kovin vähään ja on yleensä todella rauhallinen. Välillä iskee kamala ahdistus - huomioidaanko me tuo pieni tyttö meidän arjessa riittävästi?

Vauva itkee, nyt vauhtia. Kaksivuotias on taas levittänyt ruoat niin keittiöön kuin hiuksiinsa syömisen sijaan. Suihkuttelen häntä kylpyhuoneessa ja kuuntelen vauvan itkua. Sisälläni on minulle kovin tuttu ahdistus, en pysty olemaan kahdessa paikassa yhtä aikaa. Olenko tänään ollut riittävästi siellä toisessa paikassa, vauvan luona?

Riittämättömyyden tunne on kamala. Kaksivuotias hakeutuu itse lähelle ja tulee höpöttämään, kun haluaa huomiota. Vauvahan ei itse tule luokse, vaan tyytyy todella usein katselemaan. Välillä silmät pyöristyvät ihmetyksestä, välillä hän saattaa hymyillä isolla ilolla leikkimatolla makoillessaan. Minä en ehdi vastata siihen hymyyn niin usein kuin haluaisin. Hiljainen vauva ei varmasti tarkoita vauvaa, jonka voi jättää vain seuraamaan sivusta.

Esikoisen kanssa tuli tehtyä ja tuijotettua. Kirjaimellisesti omistin itseni ensimmäiseksi vuodeksi sille matolla potkivalle pötkölle. Nyt minulla olisi se samanlainen pötkö ihmeteltävänä, enkä ehdi. Kun V tulee töistä hänen on helpoin napata mukaansa kaksivuotias ja vapauttaa se ulos päästelemään höyryjä. Niitä saattaa kasaantua täällä kotona ollessa, kun me yritetään kaikki olla vaan yhdessä. Isän tultua kotiin me ehditään vauvan kanssa katsella toisiamme, pötkötellä yhdessä, jumppailla ja hymyillä takaisin. Senkin puolesta minä ahdistun, että milloin se isä sitten ehtii tehdä kaiken tämän?

Rauhallinen vauva, vaativa vauva. Se vähempään tyytyvä vauva jää helposti vähemmälle huomiolle. Vaativampi roikkuu edes käsivarrella mukana isomman kanssa leikkiessä. Monet ovat sanoneet, että ei se vauva tarvitse tietoista viihdytystä, kun se katselee tätä sirkusta muutenkin sivusta. Onhan se niin, mutta toisaalta vastavuoroinen kommunikointi ja joskus ihan täyden huomion saaminen on varmasti todella tärkeää. En edes uskalla googlata, kuinka tärkeää. 

© Jannamari Palo Photography

Minä en enää ehdi olla äiti esikoiselle, vien hänen lapsuutensa. Tämä ajatus minulla oli synnytyslaitoksella, kun toinen lapsistani oli saatu syliin. Kätilöni silloin sanoi, että eiköhän se ole vauva joka joutuu äidin jakamaan. Voi miten oikeassa hän onkaan ollut. Kaksivuotias vie suurimman osan huomiosta. Onko tämä sellainen toisen, kolmannen ja niin edespäin lapsen kohtalo, vai voiko asialle tehdä jotain?

Meidän vauva nukkuu hienosti. Hän herää klo 7-8 aamulla ja touhuaa siinä muutaman tunnin ennen aamupäivän torkkua. Kaksivuotias herää samaan aikaan. Hänen täytyy päästä potalle, saada aamupalaa, leikkiä poliisia, levittää autot, saada dublot, tarrat ja päästä pesulle. Hänen vaatteensa pitäisi vaihtaa ja aamupäivän tavarat pakata reppuun. Eväätkin ehkä miettiä, vähintään lounas. Ja se aamupuurokin keittää. Ainiin, sängyt pedata ja laittaa kaikki mahdolliset lamput päälle asunnossa, ettei kaksivuotiasta pelota siellä liikkua. Lopulta riuhdot omaan niskaan ihan mitä vaan vaatetta, koska nyt on jo kiire kerhoon. 

Siinä se sitten on, rakas pötkylä hissukseen leikkimatolla. Sillä on yöpuku päällä ja kuolaa poskella, se nauraa kun näkee kasvosi. Sinulla taas on ylläsi sellainen mekko, jonka kanssa ei voi imettää.

Aamukaaoksen jälkeen vauvakin saa vaatteet ja maitoa. Kaksivuotias on tottunut siihen että vauvan on syötävä myös, siitä ei koidu mitään ongelmaa. Kaksivuotias ei ala tuhota asuntoa tai huutaa, kuten joskus pelkäsin. Hän istuu myös sohvalla ja liimailee omaan naamaansa tai äidin naamaan tarroja. Joskus hän saa katsoa imetyksen ajan telkkua, valitettavasti. Joskus annan kaataa kaikki lelut laatikoista olohuoneeseen, niiden avulla viihdytään tärkeä vartti. Tärkeän vartin aikana tuijottelemme vauvan kanssa toisiamme, että huomenta sinulle. Kaikkien syötyä aamupalansa lähdemme sinne kerhoon, ulos tai mihin vaan. Silloin vauva saa torkkua.

Lounaalle palataan kotiin ja pieni kaaos iskee uudelleen. Äkkiä ruokaa sinulle ja sinulle, ja ainiin, minulle. Kaksivuotiaalle on tärkeää että äiti vähintään istuu viereen ja syö mieluiten ihan samaa ruokaa. Joskus hän tyytyy siihen, ettei äidillä ole lautasella raejuustoa tai lusikat ovat erilaiset, joskus ei. Vauva katselee ruokailua sitterissä. Hentoinen valitus alkaa silloin, kun kaksivuotias on pääsemässä vasta vauhtiin. Äiti on luonnollisesti hotkinut muutamassa minuutissa kädet vapaaksi. Apua, nyt sillä alkaa jo olemaan nälkä ja väsy, eikä kaksivuotias ole edes puolessä välissä omaa ateriaansa. Näissä hetkissä katson vauvaa anteeksi pyydellen. Joskus se hetki, että ehdin täyttämään vauvan tarpeet, venyy isoksi itkuksi. Ja meidän Kerttu ei itke, jos ei ole koettu selkeää vääryyttä.

Seuraavaksi vauvan vaippa ja villavaatteisiin pakkaaminen. Sitten tissiä ja nukkumaan. Tämän imetyksen ajan kaksivuotias nuokkuu vieressäni ja höpöttää, tai katsoo sitä pahuksen telkkua. Kun vauva on valmis ja parvekkeella omassa pesässä, pakataan kaksivuotias villoihin ja laitetaan vauvan seuraksi ulos. Siinä työnnellään tarinoidessa yleensä puoli tuntia. Nyt täytyy olla jo itselläkin takki, ei nyt muuten, mutta rintatulehdus. Muistelen kaihoisasti kesää, kun vauvaa pystyi imettämään isovelin ollessa jo rattaissa valmiina unille. Kaikki oltiin ilman vaatteita ja silti oli kuuma. 

Minun molemmat lapseni nukkuvat samaan aikaan. Niin siinä kävi, että vauva omaksui veljen rytmin. Mikä ihana, ihana vauva. Niin hyvin hän osaa olla tässä perheessä ja niin vähän hän vaatii. Äiti tietenkin nauttii omasta rauhasta keskellä päivää, mutta tässä olisi juuri nyt aikaa myös olla vauvan kanssa. Kaksivuotias herää joskus 2-3 tunnin päästä, vauva jatkaa vielä neljännen. Mitä kylmempi, sen kauemmin. Mikä ihana, ihana syksy.

Iltäpäivällä täytyy taas syödä, leikkiä ja odottaa. Me odotetaan kaikki vähän jo sitä, että isä tulee kotiin. Kauppaan pitäisi  myös mennä, harrastaa ja ehkä vielä päästä uudestaan ulos, kaksivuotiaan ainakin. Vauva herää viiden maissa, jonka jälkeen hän yleensä valvoo yheksään asti. Siitä luulisi löytyvän aikaa myös pelkän vauvan leikkiin ja aktivointiin, mutta harvaan se jää. Vasta kun isä tulee ja ottaa kaksivuotiaan haltuun, vauva-aika alkaa. Muutamana iltana viikossa sitä kuitenkin haluaa tässä vaiheessa itse kadota kauppaan tai mennä salsa-tunnille.

Yksi asia mistä en tingi, on vauvan iltapuuhat. Ne alkavat noin kahdeksalta illalla. Silloin pestään, harjataan ja hoidetaan vauvaa koko päivän edestä. Sitten mennään sohvalle kahdestaan ja syödään hartaasti, silitellään. Mulkoillaan meluavaa muuta perhettä. Vauva rauhoittuu ja nukahtaa, ehkä kolmannen tissin jälkeen. Joka ilta ajattelen katsellessani pienempää, että anteeksi vauva. Huomenna äiti on vähän parempi, keksii jostain enemmän aikaa.

Tahtoikäisen lapsen perheessä ei ole helppo huomata sitä toista, selkeästi hiljaisempaa yksilöä. Meillä se sattuu vielä olemaan pieni vauva. Kiitos että teet arjestamme helpompaa, vauva. Ansaitsisit joka päivä useamman hymyn takaisin. 

Kirje kaksivuotiaalle

Aiomme kirjoittaa kirjeen Pikku V:n kanssa. Hän saa kertoa ihan mitä vain, hänelle tärkeitä asioita, sanoja tai tapahtumia. Minun tehtäväni on kirjata ne ylös ja säilyttää seuraavat 16 vuotta, aina täysi-ikään asti. Jokainen kasvettu vuosi tarkoittaa uutta kirjettä.  Jossain vaiheessa kirjeen kirjoittaminen yhdessä äidin kanssa ei varmaan tule kysymykseen, joten turvaan kirjeiden jatkumon lisäämällä oman sanani mukaan.

Näin minä haluan sanoa kaksivuotiaalleni tänään ja 16 vuoden päästä...

Arkinen haave, oma perhe. Jollain tavalla olin tiennyt sinusta aina. Leikeissä puin nukkeni pojaksi, teini-iässä toivoin poikaa tähdenlennolta ja pojalle minulla oli nimi valmiina. Oma lapsi näytti matkan varrella jäävän vain haaveeksi, kunnes sinä yhtäkkiä olit ultraruudussa mustaavalkoisella. Vaikka en lopulta ehtinyt valmistautua riittävästi, sinun saavuttuasi en ollut koskaan ollut niin varma. Tässä oli elämäni tarkoitus.

Mitään niistä kolmesta pojalle suunnittelemastani nimestä sinulle ei annettu. Moni muukin asia kanssasi on selvinnyt vasta matkan varrella. Mikään ei ole opettanut yhtä paljon, yhtä nopeasti ja niin vahvasti. Sinun kanssasi minulla on usein kiire - aika juoksee, kuten sinäkin siitä asti kun sait jalat allesi. Jokainen etappisi on minulle vanhempana merkittävä: ensimmäisen lapseni ensimmäinen joulu, jäätelö, uimareissu. Pieni sinä vielä olet, mutta niin viisas ja läsnä. Elämästä olet ymmärtänyt aina enemmän kuin minä. Synnytyssalissa sinä et juuri itkenyt, katselit vain. Löydät edelleen rauhan niissä hetkissä joissa on valtavasti rakkautta.

Isäsi ja minun on aina ollut helppo rakastaa sinua. Olet empaattisin lapsi jonka olen koskaan tavannut. Pyydät anteeksi useamman kerran, että varmasti kuullaan. Sinä suret äidin kyyneliä, isän kipeää selkää. Sinä kysyt kuulumisia ja kerrot että ikävöit. Sinä laitat mummille viestejä töihin, joissa kerrot mummin olevan tärkeä. Sinä silität koiria myös satukirjoissa ja haluat lintujen lentävän syliisi. Sinä poimit jokaisen näkemäsi kukan antaaksesi sen äidille. Sinä haet vaipan siskoa varten. Sinä tyhjennät tiskikoneen (myös likaiset astiat) ihan pyytämättä. Sinä jäät rohkeasti mummun ja papan luokse yökylään, vilkutat äidille ja isälle. Ärrä pärisee hyvin sanassa rakas. Ja sehän sinä olet, äärettömän. 

Motorisesti sinulla on kuin siivet selässä. Ehdit ensin, olet askeleen edellä. Osaat tehdä kuperkeikan, roikkua ja rmennä tuhatta ja sataa potkupyörällä. Pieni kokosi ei ole koskaan sinua hidastanut. Olet korkealla, kuten olet ollut aina. Nousit ylös 10 kuukauden iässä ja pysyt tänään melkein mahdottomaan. Kodin ulkopuolella viipotat menemään sellaista vauhtia, että heikompaa (äitiä) hirvittää. Kun kysyn sinulta mitä haluaisit syntymäpäivänä tehdä, vastaat "laitetaan punkkarit (kumpparit) jalkaan ja mennään kraftwerkkiin pomppii!" 

Musiikki on sydäntäsi lähellä. Kitara soi sinulle jo vatsassa, kuten myös kasteessa ja nyt leikeissä. Musiikki menee koko kehossa, se saa sinut liikkumaan. Olet myös alkanut laulaa! Kaksivuotiaana käyt muskarissa ja tanssissa. Huippuhetket kanssasi koetaan kuitenkin kotona olohuoneessa, oman kitaran kanssa. Innostut vieläkin Fröbelin palikoista, Antti Tuiskusta ja Bomfunk MC's freestylerista.

Vedestä nautit suuresti. Uintiharrastus on sinun ja isäsi yhteinen. Jokaisen ruokailun jälkeen sinut saa myös pestä, joten veden kanssa ollaan paljon tekemisissä. Vedessä olet taitava, isovanhempasi halusivat antaa sinulle lahjaksi uimataidon. Vauvauinnissa olit alkuksi vähän kauhuissasi. Tänään et pelkää vettä, ainoastaan pimeää ja ampiaisia. Puuro on iltapalasi, bataattiranskalaiset lempiruokaasi. Pillimehun ja croisantin sinä valitset kahvilassa. Leipomisesta ja ruoanlaitosta innostut aina, niin oikeassa keittiössä kuin omassa leikkikeittiössä.

Sinä rakastat tarinoita. Olet alkanut kertoa niitä myös itse. Sinulla on mahtava mielikuvitus ja saan äitinä valtavasti voimaa innostuksestasi maailmaa kohtaan. Vilpitön uteliaisuus ja herkkyys luonnolle, eläimille ja lämpötiloille ovat sinun ainutlaatuisia piirteitäsi. Sinulla on uskomattoman hyvä muisti ja saatat kuvailla tapahtumia monen viikon takaa. Puhut jo selkeästi, jota me kaikki aikuiset usein jäämme ihmettelemään. Empaattinen, herkkä - mielestäni sinua ei ole koskaan tarvinnut kovistella. Ymmärrän, sinä sanot pahoillasi. 

Siskoasi kohtaan olet aina ollut lempeä. Ensimmäinen huolesi oli, että sisko piti synnytyslaitoksella silmiään kiinni eikä nähnyt. Varmistit meille kuitenkin, ettei vauva putoa sylistäsi. Uskon, että kannattelet siskoa omalla tavallasi koko loppuelämäsi. Muistat myös muita läheisiä ihmisiäsi päivittäin soittamalla heille esimerkiksi dublo-palikalla. Sinulle rakkaiden ihmisten nimet olet osannut jo todella varhain. Mummin ja mummun ero on ollut sinulle aina ihan simppeli juttu, jota me aikuiset jaksoimme myös aikanaan ihmetellä. Olet tässä asiassa myös aika onnekas: elämässäsi on paljon ihania aikuisia ja ikäisiäsi kavereita. Heistä tärkeimpinä luonnollisesti kaikki isovanhempasi, joita näät viikottain. 

Ystäviäsi ja oikeastaan kaikkia puiston lapsia voisit halata loputtomiin. Kutsut leikkiin niin vauvat kuin kouluikäiset. Ihailet poikia mopojen kyydissä ja päristät omalla potkupyörälläsi perässä hyvällä asenteella. Mopoksi muuntautuu niin kitara, sohvatyyny. muskarin huivi kuin äidin reppuselkä. Autot ja mopot taitavat olla kaikilla pienillä pojilla verissä, niin myös sinulla. Tarinoissa seikkailevat paloautot ja mopot, sekä tuntemasi ihmiset. 

Päiväunille nukahdat ulos äidin tarinoihin, yöunille omaan sänkyyn isän silityksiin. Yöllä tulet viereen niin kuin ikäisesi pienen lapsen kuuluukin. Uneen olet aina rauhoittunut hienosti, vaikka muuten oletkin kova touhuamaan. Uneen sinut auttaa Pieni Pupu, Iso Pupu, Harri Hylje, Pipsa Possu ja Jyri Possu. Muitakin leluja sinulla luonnollisesti on, joista ikisuosikkejasi ovat kummilta saatu mopo, isän kanssa ostettu Juuso koira, Pepin talo asukkaineen sekä leikkikeittiö tarvikkeineen. Kirjoista ja soittimista sinä olet myös pitänyt aina. Lastenohjelmista valitset tällä hetkellä Kaapon, teletapit, Pipsa Possun tai Daniel Tiikerin. 

Mitä äiti mietit, sinä saatat kysyä kesken välipalan. Mietin sitä, miten saisit säilytettyä mukana tuon ihanan uteliaisuuden, lempeyden ja mielikuvituksen. Kumpa olisit vielä vuosienkin päästä yhtä rohkea ja aidosti innostunut. Kumpa uskaltaisit edelleen halata toista ja kertoa, että välität. Kumpa et pelkäisi kyyneliä, omiasi tai muiden. Kumpa et koskaan jättäisi mitään jakamatta kanssani. Kumpa olisit edelleen isäsi kanssa kuin paita ja peppu. Kumpa maalaisit taivaanrantoja etkä pitäisi edelleenkään mitään kiirettä, vaikka äitiä jo hermostuttaa. Kumpa taas hidastaisit joissain tilanteissa ihan vähän, että äitikin ehtii. Kumpa kysyisit vielä myöhemminkin kymmeniä kertoja, minne mennään äiti? 

Mennään minne ikinä haluat, rakas kaksivuotiaani.