Kuluneen viikon aikana olen uppoutunut läheiseni pahoinvointiin. Olen ollut turhautunut, peloissani, jaksamaton ja vähällä luovuttaa.
Tunnen jokaisen saman tunteen, kuin läheiseni, mutta minua ei kuulla.
Ikään kuin minä en voisi tietää tarpeeksi jonkun toisen hädästä.
Tunnen jokaisen saman tunteen, kuin läheiseni, mutta minua ei kuulla.
Ikään kuin minä en voisi tietää tarpeeksi jonkun toisen hädästä.
Jokainen päivä on uusi maanantai, ja virittelen saman kasetin alkuun. Olen valmis kertomaan uudestaan ja uudestaan mitä on tapahtunut, ja mitä pelkään. Saan kuulla, että huoleni on varmaan aiheellinen, mutta keskustelu ja kannustaminen kyllä auttavat. Silloin minä mietin, miksi soitan ja pyydän apua, jos asia ratkeaa omin voimin. Vastuu tuntuu kohtuuttomalta.
Ja ne aikuiset ihmiset, jotka siihen kykenevinä ovat hakeutuneet itse avun piiriin, ovat todellisia sankareita. He ovat tehneet epäitsekään teon säästämällä läheiset samalta hädältä, jota itse kokevat.
Älä sulje silmiäsi hädältä, joka sinulla on. Sillä jos tarvitset apua, sinun täytyy olla vielä vahva. Tee se itsesi takia, mutta myös läheistesi takia.
Kerro hädästäsi niin monta kertaa, että sinut kuullaan.
Ja niin kuulevat läheisesikin, ja he paranevat, kuten sinäkin. Tulee tiistai, jolloin kaikki on paremmin.



