Niin siinä vain kävi, vaikka maha on monta kertaa suurempi kuin viime kerralla. Edellisestä raskaudesta ei kuitenkaan ole kauaa aikaa ja olin jo valmiiksi aika tottunut tähän kumpuun: siinä se taas kasvaa. Tähän aikaan kaksi vuotta sitten tarkkailin jatkuvasti raskautta, oloani ja vauvaani. Olimme Pikku V:n kanssa aloittaneet tutustumisen ihan kunnolla kauan ennen hänen syntymäänsä. Viimeisellä kolmanneksella pohdin jo tulevaa äitiyttä ja kirjoitin raskaudesta - paljon. Nyt en ole vielä ehtinyt kirjoittaa sanaakaan, enkä kauheasti edes miettiä.
Aika kuluu niin äkkiä, että välillä tekisi mieli huutaa. Eihän tässä ole mitään järkeä, että hetki sitten olisi ollut suorastaan hölmöä hankkia tulevalle vauvalle mitään, mutta nyt olen tavallaan jo aika myöhässä. Tuntuu, että tämä laiva on jo lähtenyt, enkä pääse enää mukaan odotukseen. Neuvolassa kysytään, että miten olet voinut. Ai minä? No ihan normaalisti, kiirettä on pidellyt, kiitos kysymästä. Ainiin se raskaus! No sekin sujuu kai ihan hyvin. Vai mitä vauva?
Tässä on varmasti kyse myös siitä, että haluan esikoiseni saavan nauttia jakamattomasta huomiosta. Jokaisen tulisi saada olla rauhassa pieni. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta saada melko pienellä ikäerolla vauva. Ikävöin jo valmiiksi poikaani: pelkästään synnytyksen ajan olemme ensimmäistä kertaa pidemmän pätkän erossa. Miten voisin selttää jollekin noin pienelle, että uusi vauva on ihana asia, sisarukset ovat rikkaus. Yhtäkkiä äiti ei nää ole koko ajan saatavilla, ja se ajatus on minusta raastava.
Ainainen huomion keskipisteenä oleminen ja monet jakamattomat aikuiset eivät kuitenkaan ole pelkästään hyvä asia. Pikku V on ollut monelle se ensimmäinen lapsi. Sekä minun että V:n vanhemmat tulivat ensimmäistä kertaa mummoiksi ja papoiksi ja ystäväpiireissä Pikku V oli myös ensimmäinen lapsi. Pikku V on luonteeltaan äärettömän kiltti ja varmasti reagoi pikkusisarukseen hienosti, mutta hän ei missään nimessä voi ymmärtää sitä, että asiat muuttuvat aivan yhtäkkiä melko paljon. Toivotaan että kaikki menee hyvin. Jokaisessa perheessä johon syntyy enemmän kuin kaksi lasta käydään joka tapauksessa tämä sama asia läpi ja tavalla tai toisella siitä selvitään.
Ja yritän muistaa sen, että oma veljeni oli minulle etenkin pienenä tyttönä kaikki kaikessa. Lauantaiaamuisin, saunan lauteilla, pulkkamäessä tai lomareissulla minulla oli aina mieluista seuraa. Meillä oli ihan omia juttuja ja leikkejä, enkä voi edes kuvitella, ettei elämässäni olisi ollut veljeä. Samaa toivon nyt omille lapsilleni: kun päästään vauhtiin, tulee lapsistani toivottavasti kuin paita ja peppu. Tiedän ainakin esikoisen olevan leikkikaverista innoissaan, vaikka yhteisiin leikkeihin toki menee hetki aikaa.
Ehkä se on jarruttanut odotuksesta nauttimista, tai sitten vaan eletty elämä. Ei minulla olisi ollut missään nimessä samalla tavalla aikaa tarkkailla omia tuntoja ja kirjoittaa niitä auki. Meillä on aika vauhdikasta ihan tavallisessa arjessa, sillä töiden ja gradun lisäksi Pikku V on ollut koko ajan kotona. Esikoisen odottaminen, kaiken pelkääminen, kaikesta innostuminen, raskaana tehdyt lukuisat kävelylenkit, upea synnytyskokemus ja oma-aika vauvavuonna olivat kerrassaan ainutlaatuisia. Ymmärsin sen kyllä jo silloin: seuraavan kerran kun odotan ja olen äitiyslomalla, minulla on kotona jo lapsi. Kun herään aamulla, ei koti ole lainkaan niin usein hiljainen eivätkä lapset välttämättä nuku koskaan samaan aikaan päiväunia. Kaksi lasta ei sujahda hoitoon yhtä vaivatta eikä se kuuluisa oma aika ole ihan niin yksinkertaita. Tällä kertaa äitiyslomalla kahvi ei ole vain kylmää, sitä ei kai ehdi juoda lainkaan.
Tämä raskaus ei ollut yllätys eikä shokki. Tai shokki se on tavallaan aina, mutta ei samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla. Olin tietenkin ihan alkuun todella onnellinen, saamme toisen lapsen! Pelkoa ja epävarmuutta on kuulunut tähänkin raskauteen, translokaatio taustamme vuoksi. Kaikki on kuitenkin sujunut todella mutkatta. Pahoinvointi kesti paljon kauemmin kuin viimeksi ja oli varmaan myös rajumpaa. Sitä on tosi vaikeaa sanoa, sillä olen jo nyt unohtanut koko olotilan inhottavuuden. Sen kuitenkin tiedän, että odotin kahden viikon täyttymistä kuin kuuta nousevaa: silloin tämä oksentaminen viimeksi loppui, kyllä sen nytkin täytyy loppua.
Ei loppunut, vaan venyi lopulta noin kolmeen kuukauteen. Pieni hinta muuten hyvin sujuneesta raskaudesta, ajattelen jo nyt. Tällä kertaa lapsen kromosomistoa selvitettiin paljon aikaisemmin, jo viikolla 11. Istukkabiobsia ei ollut kauhukokemus ja näytteen ottaneen lääkärin rautaisa luottamus ja intohimo istukkaa kohtaan sai olon kieltämättä koomisen rauhalliseksi. Hänen mielestään istukkani ja koko tilanne oli todella otollinen ja äärettömän mielenkiintoinen. Hän koulutti samalla monet muutkin istukkabiobsian saloihin, kaikki saivat vuorollaan rapsutella nukkaa istukkani pinnasta! Näytteeseen ei liittynyt samanlaista kauhua kuin edellisellä kerralla, eikä kukaan minua edes pelotellut. En siis osannut pelätä, sillä tiesin mahdollisuutemme saada terve lapsi, aivan kuten viimeksi.
Perinnöllisyyspolilla 8.1 tapasimme ensimmäisen kerran pienen tytön. Ultra paljasti hänen majailevan oikeassa paikassa ja koon vastaavan laskettuja viikkoja. Pikkuinen oli rauhallinen ja vähän unisen oloinen, ei ehkä samanlainen vipeltäjä kuin veljensä aikanaan. Pieneen ultraruudun myttyyn oli helppo rakastua. Monen viikon pahoinvointi konkretisoitui pieneksi ihmiseksi, joka oli ainakin toistaiseksi hyvin matkassa mukana. Näyte kertoi noin kuukauden kuluessa hänen olevan terve kantaja, jolla on isänsä kaltainen translokaatio. Se oli odotettavaa, ja tässä tapauksessa pelkästään onnellista: kantajuus ei tee lapsesta sairasta.
Kohdun etuseinämässä sijaitseva istukka blokkasi liikkeet moneksi viikoksi eteenpäin. En voinut syödä, voin pahoin aamusta iltaan, unikaan ei auttanut. Olo oli vähän pöhöttynyt, vaikka mikään ei maistunut. Vatsa oli aivan pieni kumpu, jota kukaan ei osannut arvata uudeksi elämäksi. Ennen rakenneultraa olo oli pitkään monella tapaa onneton. En jaksanut leikkiä, hoitaa kotia, kiinnostua mistään tai olla läsnä perheelleni. Hautauduin itsesääliin ja pessimistisyyteni sai kaikesta pienestäkin buustia. En osannut nauttia uudesta isommasta asunnosta, ahdistuin pahoinvoinnista joka esti minulta osittain työnteon, surin Pikku V:n kysyvää katsetta aamuisin ja kieltäydyin kerta toisensa jälkeen hänen ehdottamistaan leikeistä. Sain voimaa hetkistä yksin sohvannurkassa, töissä selviytymisestä ja S-marketin tutusta vessasta, johon oli yleensä nopea pääsy. Oksu tuli varoittamatta ja olo oli jatkuvasti niin inhottava, että koin suorastaan masentuvani. Pelkäsin työiltojen olotilaa ja lopetin syömisen aamupalan jälkeen, etten vahingossa aiheuttaisi itselleni mitään ylimääräistä närästystä. Sain paljon ymmärrystä, mutta raskautta en halunnut vielä kovin monen kanssa jakaa.
Rakenneultra piristi, niin se tekee aina. Edelleen kaikki näytti olevan hyvin, tyttö kasvaa, en ole kärsinyt turhaan. Tyttö oli oikea pitkäsääri ja ojenteli jalkojaan kauniisti. Jos Pikku V on saanut paljon piirteitä minulta, tämä tyttö saa varmaan isältään. Pikku V on pieni ja vaalea, tyttö on sitten ehkä tummempi ja pidempi. Tosin myös V vauvana vaaleatukkainen. Tummat silmät tytöllä varmaan on, niin ainakin luulen. Kasvu oli normaalia ja tyttö oli arviolta jonkun verran isompi, kuin veljensä aikanaan.
Tyttöä odotetaan syntyväksi heinäkuun lopulla. Raskauden toinen kolmannes, niin kuin tämä alkanut viimeinen kolmannes ovat olleet rauhallisia ja vaivattomia. Usein ihmiset pohtivat niin tyttö- ja poikaraskauksien eroja kuin ensimmäisen ja toisen raskauden samankaltaisuutta, joten päätin listata omia havaintojani.
ENSIMMÄINEN RASKAUS, POIKA
- Pahoinvointi kesti päivälleen kaksi viikkoa. Viikolla 8 vointi koheni yhdessä yössä. Pahoinvointi oli ympärivuorokautista. Pahoinvointiin liittyi sekaisin oleva vatsa.
- Mieliteot suolaiseen ruokaan, etenkin perunaan mahdollisimman rasvaisessa muodossa. Alussa maistuivat etenkin riisimurot. Maito ja juusto olivat kova sana läpi raskauden. Jäätelöä ei tehnyt mieli, mutta lakuja olisin halunnut syödä kaksin käsin (normaalisti en koskaan).
- Vatsa oli eteenpäin kasvava, nätti ja pyöreä. Maha ei laskeutunut missään vaiheessa, vaan oli todella ylhäällä koko ajan! Nukuin yliviedyllä kyljellä todella pitkään, myös selällään oli ylhäällä olevasta vatsasta huolimatta hyvä olla.
- Liikkeet tunsin päivää ennen rakenneultraa, noin viikolla 20.
- Alkuraskaus turvotti, mutta sen jälkeen painonnousu tasoittui ja ulkoisesti raskaus vaikutti kehoon positiivisesti: hiukset voivat hyvin, säärikarvoja ei tarvinnut ajaa, iho oli pehmeä ja hyvinvoiva, raskausarpia ei juuri tullut.
- En ollut kovin väsynyt ja nukuin läpi odotuksen hyvin.
- Allergiaoireita ei ollut ja ongelmavatsani taisi olla aika OK. Närästys vaivasi, mutta se selittyy väärällä ruokavaliolla.
- Liikunta oli kausittaista. Viimeisen juoksulenkin taisin tehdä juuri ennen raskausviikkoa 20. Porrastreeniä tein vielä samana päivänä, kun synnytys käynnistyi. Ajoittain pyöräily oli mukavampaa kuin kävely, ajoittain päinvastoin.
- Yksi sana: hiivatulehdus..
- Sukkapuikkokivut olivat viimeisessä kolmanneksessa todellinen riesa! Muita kipuja ei sitten ollutkaan. Harjoitussupistuksia tuli ja meni, mutta ihan normaalissa määrin.
- Pikku V ei koskaan kiinnittynyt. Tunsin päivittäin kuinka lapsi vielä myöhäisillä viikoilla kääntyili vatsassa! Hikka kuului asiaan monta kertaa päivässä.
- Yöllä ei tarvitse nousta vessaan.
TOINEN RASKAUS, TYTTÖ
- Pahoinvointi kesti noin kolme kuukautta. Olo oli huono ympäri vuorokauden, epätoivo meinasi joskus iskeä. Pahoinvointiin ei samalla tavalla liittynyt sekaisin oleva vatsa. Illat taisivat olla pahimpia, eikä uni auttanut.
- Ummetus!!
- Liikkeitä tunsin ensimmäisen kerran todella myöhään, noin raskausviikolla 21. Istukka on etuseinämässä vaimentamassa.
- Alkuraskaudessa ei ollut mitään mielitekoja, ruokaa ei tehnyt mieli syödä ollenkaan.
- Alkuraskauteen ei liittynyt turvotusta, vaan paino alkoi nousta vasta pitkällä raskausviikon 20 jälkeen. Asia selittyi varmasti pahoinvoinnilla, jonka helpottaessa annoskoot kasvoivat ja ruoka alkoi taas maistua.
- Mielitekoja ei juuri ollut, mutta pakko mainita suolainen perunamuusi ja nakkikastike. Alussa salaatit maistuivat paremmin kun mikään tunkkainen ruoka. Nyt loppua kohden on saatava joka päivä myös jotain makeaa, vappu oli aika paha, munkkeja tuli syötyä melkoinen määrä.. Taas olisi saatava lakua, mutta ei voi mitään!
- Olo on kaikkea muuta kuin hehkeä: iho kukkii, hiukset rasvoittuvat, maha kasvaa joka suuntaan, karvoja kasvaa myös sinne missä niitä ei ole koskaan ennen ollut ja naama on punainen ja turvonnut. Tyttö vie äitinsä kauneuden, sanotaan. Jos on jotain vietävää, se on kyllä viety, pakko myöntää!
- Vatsan sf - mitta on paljon suurempi kuin viimeksi. En osaa sanoa voiko tästä päätellä mitään, mutta ehkä toista lasta odottaessa vatsa voi kasvaa nopeammin / isommaksi.
- Ei niin mitään kipuja, ainakaan nyt vielä raskausviikolla 31.
- Järkyttävän paha allergia. En osaa sano onko tällä mitään tekemistä raskauden kanssa, mutta hyvä jos happea saa. Ihana, kamala kevät. Jäätävä väsymys johtuu varmasti ainakin osittain allergioista.
- Nukkua voi niin selällään kuin kyljellään, liikkeet eivät herätä / häiritse.
- Närästys pysyy hyvin kurissa, jos syö fiksusti.
- En ole tuntenut hikkaa tai valtaisaa pyörimistä. Potkut ovat napakoita.
- Aivastaessa tulee pissa housuun, viimeksi myös, mutta ei lainkaan näin pahasti. Yöllä ei tarvitse nousta vessaan.
Pikku V nauttii kevääst ja alkukesästä täysin rinnoin. Mitkä mielettömät helteet ovatkaan rantautuneet koko Suomeen! Vappuna saimme nauttia ihanasta kummiseurasta Jyväskylässä. Tuoreet munkit syötiin toisessa kummilassa vappuviikonloppuna. Pikku V on saanut nyt maistaa vähän sokeriherkkuja, vaikka vannotin kahden vuoden ehdottomaan sokerittomuuteen. Toi poika on jo niin fiksu, ei sitä enää voi höynäyttää, se ymmärtää jos muut saavat jotain erityisen hyvää. Pulla, munkki ja keksit olisivat tosi mieluisia, mutta herkuttelu ei onneksi ole lähtenyt millään tavalla käsistä. Jäätelökojun luona on toistaiseksi riittänyt, jos saa karjanlanpiirakan tai pelkän vohvelin. Minä en pysty vastustamaan kodin ikkunasta pilkottavaa jokirantaa jäätelökojuineen, vaan jäätelöä on saatava. Lapsi on kotona ja mukana, joten sokerittomuus joskus rakoilee. Ei liikaa stressiä tästä!
Olen yrittänyt tasaisin väliajoin ottaa sellaisia yhden illan / yön täsmäiskuja tärkeiden ihmisten seuraan. Sitten kun meille syntyy vauva, vajoan kuplaan taas lähes vuodeksi. Tiedän sen. Nyt olisi vielä mahdollisuus viettää aikaa ystävien tai vaikka äidin kanssa niin, ettei Pikku V ole mukana. Melko usein Pikku V myös lähtee yökylään mummun ja papan tai mummin luokse. Hän nauttii yökylässä olosta, ja me nautimme vapaa-ajasta. Yllä oleva kuva on Tallinnasta minireissulta. Ihanaa oli syödä rauhassa ja nukkua hiljaisuudessa!
Keväällä teimme myös reissun koko perheen kanssa keväiseen Tukholmaan. Laivalla tämä lapsi oli täysin elementissään: ihmisiä, leikkipaikka, Harri-Hylje, musiikkia, herkku ruokaa ja tekemistä ympäri vuorokauden. Lapsen innostus on kyllä yksi maailman ihanimmista asioita. Siitä saa sellaista energiaa, ettei mistään muusta. Reissulla Pikku V söi valtavia annoksia ravintoloissa ja buffetissa, tanssi molempina iltoina Harri-Hylkeen discossa, nukkui laivan tärinässä hyvät yöunet, juoksi laivan kannella innoissan ees taas, joi lamppu mehuja tanssibaarissa, leikki pallomeressä ja ajoi mopo- ja autopelikonsoleilla. Ruotsissa maistui uni ja me vanhemmat saatiin syödä lounas rauhassa. Tosi ihana reissu kaiken kaikkiaan.
Iloinen, fiksu ja hurmaava pieni poika. Hän on niin kiltti kaikille muille ja kiinnostunut etenkin muista lapsista. Jos jostain olen uudessa vauvassa ja tässä kaikessa onnellinen, on juuri ihan oma pieni sisko, jonka kanssa Pikku V saa touhuta vuosia eteenpäin. Kaikki lapset eivät samalla tavalla kaipaa seuraa ja itseasiassa melko harvoin Pikku V löytää samanhenkistä leikkiseuraa. Meidän poika on mahdottoman kiltti, antaa omia tavaroitaan, halailee ja juttelee. Ei puhettakaan tönimisestä tai kenenkään hyljeksimisestä. Rakas, rakas poikani.
