Kulunut vuosikymmen

Kaikki, mitä pidän elämässä lopulta merkittävänä, on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana. Kun katson kuluneita vuosia taaksepäin, päällimmäisenä on kiitollisuus.

2010

Vuosi 2010 oli ensimmäinen, kun koin rikkonaisen perheeni ehjäksi. Kotona oli hyvä olla. Minä tanssin, asetuin ja nautin sellaisesta nuoruudesta, jollainen jokaisella tulisi olla. Lukio on hyvä aika rakastua, koska kaikki tuntuu mahdolliselta ja helpolta. Tulevaisuutta saa jo ajatella, tai sitten elää vain hetkessä. Aina tuli uusi koulupäivä ja jakso lukiossa, jota seurata. Silloin ei vielä tarvinnut tietää, koska moni asia ajateltiin meille valmiiksi.

 2011

Lukio oli omalta osaltaan ihmisen parasta aikaa, ja meillä tähän vuoteen ajoittui vielä ihana musikaalirupeama. Onnellisuutta, luovaa tekemistä ja uusia ihmisiä. Ikimuistoinen vanhojenpäivä tansseineen.

Elämääni vakiintui vuonna 2011 ihmisiä, joista en haluaisi koskaan luopua. Ja niitä joista jouduin luopumaan, muistelen edelleen erityisellä lämmöllä.

2012

Abivuosi jatkoi osaltaan musikaalijuhlaa. Sellainen yhteishenki oli jotain aivan uutta, ja minä vain nautin.

Lukion turvasta lähteminen ei silti sovi kaikille. Lakki päässä minä aloin olla surullinen ja kadoksissa. Vaikka uusi koulu avasi ovensa heti syksyllä 2012, jotain muita lukkoja minussa meni kiinni pitkäksi aikaa.

2013

Keväästä ei ole muistikuvia. Tiedän, että minulla oli erityisen huono olla. Sairastuin ja katosin jonnekin, jota en vieläkään ymmärrä. Jos jokaisella on henkilökohtainen karikko, omani oli keväällä 2013. Syksyllä aloitin uuden koulun, jonka takia minun vaikeuteni jäivät verrattain lyhyeksi.

Tähän vuoteen, kuten kaikkiin aiempiin, voin liittää samat ihmiset sydämineen. Ja erityisesti äidin, joka on myötäelänyt vuoden kaikki päivät kymmenistä riippumatta. Äiti on hyväksynyt, kannatellut, ollut ystävä. Tarvittaessa vain ottanut kopin, koska tuli sellainenkin päivä, jolloin minä en jaksanut. 

2014

Ihana Savonlinna. Ihanat Kötsät 2013. Olen kiitollinen puistokadusta, sorsista kotirannalla ja koulusta mäen päällä. Savonlinna oli minun pelastukseni, joten olen pelkästään tyytyväinen, että lähdin sinne opiskelemaan. Tai palasin, sillä monella tapaa olin tullut takaisin kotiin.

Kesän nautin erilaisesta vapaudesta. Terveydestä, kesäyöstä ja ystävyydestä, johon pystyi heittäytymään täysillä. Olin koko kesän töissä, mutta ajatukseni jossakin ihan muualla - festareilla, rannalla, terassilla tai tanssilattialla. 

Keväällä 2014 löysin tieni naapuriin, josta alkoi minulle niin tärkeä ystävyys. Syksyllä 2014 taas löysin tieni Turkuun, josta alkoi minulle niin tärkeä parisuhde.   

Tänäkin vuonna ja kaikkina seuraavina, äiti. ❤

2015

Ollako vai eikö olla? Mutta sitten lopulta oltiin, ja hyvä niin. Minä jatkoin koulussa, Väinö vähemmän. Koulua oli tämän kevään jälkeen jäljellä enää vuosi tai kaksi, joka taas lievästi minua ahdisti. Halusin kovasti jouduttaa opintojani, enkä lainkaan ymmärrä miksi! Täytyihän minun jo silloin tietää, että olen ikiopiskelija, nautiskelija. Kotitalous ei ollut minulle missään nimessä kutsumus, mutta mikä tahansa opiskelu olisi varmasti ollut mielekästä.

Kesä 2015 palattiin Porvooseen ja kesä oli tasapainoinen. Nautin terveemmästä kehosta, jossa oli pitkästä aikaa voimaa. Huomasin myös, miten nautinkaan asua ihmisten kanssa. 

2016

Vuosi 2016 alkoi vauvauutisella. Shokki, lopulta ihana sellainen. Paras mahdollinen! Mikään tässä maailmassa ei ole yhtä syvää, merkittävää ja mullistavaa, kuin äitiys. Miten paljon asioita olen ymmärtänyt, oppinut ja toisaalta unohtanut - olen ollut oikealla tavalla itsekäs, epäitsekäs, kaikkivoipa ja täysin kädetön. Kaikkea samaan aikaan. Ja minä olen rakastanut tavalla, jollaista en voinut ymmärtää olevan. 

2017

Tämä vuosi lujitti pienen perheemme. Olimme niin paljon yhdessä, että miten osaisimme olla mitään muuta? Tästä ajasta olen ikuisesti kiitollinen. Miten hieno poika, joka kasvaa aina vaan. Millainen suhde hänellä on meihin, elämään. 

Vuonna 2017 opeteltiin jo pehmeää arkeakin. Paluu kouluun ja tanssisaliin tuntui kaikki hyvältä. Loppuvuosi meni uudessa raskaushumussa. Tämä kaikki taisi tapahtua liian äkkiä, ja päällimmäisenä olivat epävarmuuden tunteet. Koin huonoa omatuntoa siitä, että makaan pahoinvoivana poikani lapsuuden. 

Jos olisin vain ymmärtänyt, ettei rakkauteni jakaannu, se lisääntyy. Poikani sopeutuu ja hän saa lahjan, joka on paras mahdollinen.

2018

Epätoivoa, arjen vaikeutta, onnea ja onnistumisia. Sain koulun päätökseen ja päästin irti. Päästin irti elämästä, johon en enää voinut palata. Minulla oli nyt perhe, se oli kaikkeni. Minua ei määrittänyt opintopisteet, maisterinpaperit tai työpaikka. Tärkein työ tehtiin kotona, ja koko perhe samassa sängyssä riitti lähes kaikkeen. 

Heinäkuussa tulimme perheeksi uudelleen. Sain kokea synnytyksen, jollaista sitäkin toivoisin kelle tahansa. Se oli hieno, voimaannuttava, korjaava, mullistava. Pieni valmis tyttö, joka tuli maailmaan itsevarmana, kilttinä, rakastettavana.  Synnytyssaliin meidät saatteli mitä kaunein kesäyö peuroineen. Seuraavan yön minä katselin vauvaa, tunsin hänen läsnäolonsa jokaisella solulla. 

Sellaista on olla äiti. Ja minä olin taas äiti, ja edelleen. Siihen keskityin loppuvuoden, joka meni nopeasti. 

2019 

Yllättävä, raskas, ihanakin. Muutimme taas, muistelimme vauva-aikaa vain kahden vuoden takaa. Pieni ikäero osoittautui hyväksi, antoisaksi ja lopulta helpoksi. Kesä oli onneton vain minun kohdallani, sillä etsin paikkaani. Se ei tulisi olemaan minulle uudestaan auennut opiskelupaikka, ei kotiäitiys. Mikä se tulisi olemaan, sitä en tiennyt. En hymyillyt jokaista kesäaamua, jota voisin myös katua. 

Mutta en kadu, koska olen päättänyt olla kiitollinen. Sekin tunne oli tärkeä, vei minut nykyiseen työhöni ja tilanteeseen, joka on lähes täydellinen. Lapseni kasvavat vain hieman huomaamatta, mutta onneksi meillä on myös yhteistä arkea. Heillä on maailman ihanin hoitaja, oikea aarre.

Yksivuotias on parhaassa iässä. Häntä voi katsella ihaillen tuntikausia, pakahtua. Sitten jo suuttua ja ajatella, että olisinpa enemmän töissä. Tai edes isä kotona. Kolmevuotias on tietenkin maailman viisain pieni poika. Hän näkee ja muistaa kaiken, sinutkin. Se on samalla kuluttavaa, mutta myös niin hienoa, ettei sitä edes ymmärrä.

Loppukesällä mentiin myös kihloihin. Lisää onnellisuutta syksyyn, joka oli muutenkin onnellinen.

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

Voisin olla terveempi. Voisin stressata vähemmän. Voisin olla parempi äiti, puoliso. Voisin tehdä enemmän töitä. Voisin olla parempi tytär, enemmän läsnä. Parempi ystävä voisin ainakin olla. En silti soimaa, vaan tiedän, että tämä oli tänä vuonna minun parhaani. Syksyllä olin onnellinen, joten itsekkääsi ajatellen, voisinko olla parempi?

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

Kiitos. 

Kiitos elämä, vuosikymmen. Lapset, Väinö, äiti. Rakas ystävä istuu juuri nyt samalla sohvalla, vuosi vaihtuu niiden kanssa, joista en luovu. Vuodesta toiseen, uuteen vuosikymmeneen. 

Tiedän, että seuraava vuosi on juhlavuosi. Kiitos siitä, ja kaikesta.

Psst. Kuvista kiitos ihana Jasmin Yuchun, jonka työstä löydät enemmän täältä. 

Uskalla antaa lahjaksi aikaasi

Minulla on viha-rakkaussuhde joululahjoihin. Tarkoitus on erityisen hyvä ja kaunis, mutta toteutus usein kaupallinen.

Viime vuonna katselin, miten kaksivuotias poikani meni paketti paketilta enemmän sekaisin. Ensimmäisen ja ehkä vielä toisen lahjan hän ymmärsi, loput olivat liikaa. Siellä hän seisoi levottomana kaikkien uusien tavaroiden keskellä, unohti ja hylkäsi suurimman osan. Samalla hän taisi unohtaa senkin, mistä koko joulussa on oikeastaan kyse.

Kuinkas muutenkaan?

Viime vuoden aineettoman joulukalenterin edessä hän harvoin innostui. Lopulta tuli lisättyä luukkuihin edes pastilli, että olisi jotain konkreettista. Jos olisin tiennyt, miten hyvin lapseni tulee oppimaan tuon kaiken konkreettisen, olisin pitäytynyt siinä aineettomassa kalenterissa.

Elämä opettaa. Tänä vuonna kalenterista löytyy piparimuotteja, pieniä pelejä, kyniä ja tarroja. Ja niin loistavat poikani silmät aivan erityisellä tavalla. Pienempi ei osaa kysellä tavaran tai kalenterin perään, mutta sen nähdessään tietysti loukkaantuu, kun koko juttua ei saa tuhota, repiä tai laittaa suuhun, korvaan tai vaipan sisälle. 

Edes lapsi ei välty siltä kaupalliselta kaaokselta, joka valtaa jo nyt ihmisten ajatuksenjuoksun. Kaupat ovat täynnä sesongin lämpimiä, pehmeitä ja ihania houkutuksia - joulusukkia, joulusuklaata, tonttuja, punaisia saippuoita. Aikuiset ostavat, koska onhan tämä nyt kiva. Jouluhuuruissa olevaa lasta on lisäksi vaikea kohdata ilman pakettia, jolloin ostamatta jättäminen ei sekään ole helppo ratkaisu.

Huonoja lahjoja ei ole olemassa. Silti monesti tulee miettineeksi, oliko tämä lahja nyt kuitenkin ansa, johon tuli langettua. Sesonkitavaran lisäksi näitä ansoja ovat alennushyllyn lelukokonaisuudet, jotka eivät mahdu pakettiin, kotiin tai lapsen ymmärrykseen. 

Minä olin ihan pienenä se lapsi, joka ei tarvinnut kaupasta mukaan mitään. Veljeni kantoi kärryyn toinen toistaan isompia leluja samalla, kun minä ihastelin niitä kassojen pieniä kirjoja.

Minulle kävi varmasti jossain vaiheessa sama yltäkylläisyyden efekti, kuin kolmevuotiaalle viime jouluna. Opin rakastamaan ja haalimaan tavaraa. 

Minä ostelen edelleen. Onneksi olen tässä matkan varrella hieman järkevöitynyt, lopettanut tilaamisen netistä ja oppinut karttamaan alennusmyyntejä. Olen siirtynyt kirppareille ja kierrätettyyn tavaraan. Innostuin aikanaan pukemaan omia lapsiani, mutta en oikeastaan koskaan itseäni. Lastenkin kaapit ovat nykyään erittäin maltilliset.

Joskus läheiset ovat ihmetelleet, miten tämä meidän koti tuli niin äkkiä valmiiksi. Kyllähän se äkkiä tulee valmiiksi, kun minä oikein pääsen haalimisen makuun! "Haaliminen" on hyvä termi kuvailemaan omaa käyttäytymistäni, sillä olen "haalinut" tänne meidän kotiin erityisen paljon myös kaikkea ilmaista. Toisen roska on Heidin aarre. 

En ole ylpeä, mutta suunta on oikea. Olen jo nyt tehnyt suuren luopumistyön, hellittänyt materiasta. Se ei välttämättä vielä näy, mutta pikkuhiljaa. Lahjoja en ole halunnut itselleni enää vuosiin, ne tuntuvat jopa vaivaannuttavilta. Haluaisin luopua aikuisten kesken vaihdetuista lahjoista kokonaan.

Joskus tulee kuitenkin löydettyä jotain, jonka haluaa antaa. Silloin ei ole väliä mitä se maksaa, onko se pieni vai suuri. Silloin lahjasta tulee tärkeä, etenkin sen antajalle.

Joululahjojen ja muidenkin lahjojen kauneus piilee siinä, että tulee viipyiltyä ajatuksissaan hetki jonkun läheisen luona. Millainen hän on, mitä häneltä voisi puuttua, mistä hän pitää. Lopputulos on lähes aina sama - yhteisestä ajasta on puute, kuulumisiakin on vaihdettu liian vähän. Antaisinko lahjaksi aikaa? Edes kahvien tai lasillisten verran. 

Eikö yhteinen aika ole oikea lahja? Täytyykö sen olla vähintään lahjakortti, jotta se olisi konkreettinen? Silloin kaunis ajatus taas maksaa, kuten jouluna kaikki. 

Lopulta pakettiin päätyy sesonkihömppää, kuten edellisenäkin jouluna. Ansoja, euroja, helppoa, tylsää ja turvallista. Koska onhan ne nyt ihania, pehmeitä, jouluisia! Tästäkään en ole ylpeä. Tästä näkökulmasta on pelkästään hyvä asia, että joulu tulee joka vuosi uudestaan. Aina saa uuden mahdollisuuden toteuttaa joulu juuri sillä tavalla, kun kokee oikeaksi.

Suklaat ja villat päätyy kehon lämmikkeeksi, yhteinen aika sydämeen.

Uskalla antaa lahjaksi aikaasi, joka on samalla kaikkein arvokkain asia, jonka omistat. ♥

Isänpäivä on tärkeä

Joskus ajattelen, että minulla on kaksi isää. Isä lapsuudestani, ja isä nyt. Vaikka jokaista hetkeä ei ole syytä juhlia, on isänpäivä myös minulle erityisen tärkeä päivä. 

Tulen aina valtavan onnelliseksi, kun luen isänpäivänä kirjoituksia ja kiitoksia. Maailman paras isä juuri meidän lapselle. Sankari. Tuki ja turva. Kalakaveri. Tuntuu hienolta, että niin monen elämässä on ollut lämmintä ja rakastavaa isyyttä.

Liikutun erityisesti niiden lasten puolesta, jotka kiukuttelevat ja koettelevat isäänsä kaupoissa ja puistoissa. He ovat niin läheisiä, että on turvallista haastaa, koska syliin pääsee silti. Asia voisi olla niinkin, ettei omalle isälle vieraskoreuttaan halua tunteilla.

Tästä asiasta liikutun jatkuvasti kotonakin. Minun lapsillani on isä, joka on korjannut suuren osan oman lapsuuteni haavoja. Jos jotain miehessä voi todella rakastaa, on hänen tapaansa kohdata lapset.

Kaikkein vaikeimmatkaan isäkokemukset eivät ole lopullisia. Isänmallin voi saada myös muualta, tai kokea jonkun erityisen korjaavan perhekokemuksen myöhemmin. 

Minulla on useita hyviä kokemuksia. Olen ihaillen katsellut isähahmoja pienestä saakka. Olen myötäelänyt ja hengittänyt muiden perheistä. Olen tuntenut itseni tärkeäksi myös sellaisten isien seurassa, jotka eivät ole omiani. Viimeisimpänä katselen ihaillen, kun omat lapseni viettävät aikaa oman Pappansa kanssa. 

Joka kerta, kun auto jäi pihaan odottamaan että pääsen ovesta sisään, jokin minun sisälläni korjaantui. Kiitos kaikille isähahmoille minun elämässäni. Tänä päivänä muistelen ja kiitän myös teitä.

Kaikilla ei ole isää, mikä on tietenkin musertavan surullista. Useimmilla on kuitenkin joskus ollut, tai kenties on jossakin. En koskaan unohda hetkeä, jolloin kuvittelimme neljävuotiaan kanssa mielessämme hänen isänsä, siellä jossain. Kuvittelimme hänet juuri sellaiseksi, kun pieni neljävuotias toivoa saattoi. Sen pienen hetken hänen isänsä oli oikea sankari. 

Myös muistoa tai jopa mielikuvaa voi rakastaa. Ja kun lapsi osaa rakastaa, ei hänellä ole mitään hätää. Hän oppii näkemään kaiken hyvän. 

Isoisä, oma isä, jonkun toisen isä, isäpuoli, appiukko. Ketä sitten kiittääkään, on hän sen ansainnut. Nämä miehet ovat niitä, jotka jatkuvasti katselevat pieniä selkiä, nukkuvia päitä. Ostavat lempiruokaasi. Ilahtuvat puhelusta. Avaavat kotinsa ovet. Odottavat autossa niin kauan, että pääset sisään.

Isien lähtiessä maasta ikuisuuteen, vievät he  mukananaan tuhansia huolia, arjensankaruutta, surua ja patoumaa. Niin ystävien, lapsuudenkodin kun oman perheen. Sillä suhtautuisi isä sinuun tai huoliisi millä tavalla tahansa, kaikkein mieluiten hän kantaisi kaiken pahan puolestasi. 

Isänpäivä on monella tavalla tärkeä. Hyvää sellaista kaikille!

Kirje kolmevuotiaalle Viljolle

Kolme vuotta sitten saimme ihmetellä pientä ruttukasaa, joka ensimmäisten tuntien aikana vauvaksi muodostui. Muistan nukkuneeni synnytyksen jälkeen useita tunteja, eikä mikään herätys ole koskaan ollut yhtä ihmeellinen.

Sinä synnyit, mutta siitä meidän kaikkien elämä  vasta alkoi.

Välillä täytyy muistuttaa itselleen, että tätä kaikkea on eletty vasta kolme vuotta. Toisinaan keskustelemme kanssasi kuin vanha aviopari, nahistelemme kuin veljekset ja heittäydymme yhteiseen leikkiin kuin parhaat kaverukset. Onneksi on niitäkin hetkiä, joissa olemme puhtaasti vain äiti ja poika - sinä tulet kainalooni ja nostat paitasi niin, että napasi vilkkuu. Sitten silitellään ja jutellaan, kuten kaksi toisilleen erityistä juttelevat. 

Sinä ymmärrät kolmevuotiaana asioita, joita minä en muistanut edes olevan. Hiukan vajaan 90cm korkeudesta maailma näyttäytyy jännittävänä seikkailuna, jonka kohtaat kunnioittavasti ja uteliaasti. Sinä näet jokaisen ihmisen, eläimen ja elollisen. Katsot silmiin ja kysyt, "mitäs olet tänään puuhaillut?"

Sinua kiinnostaa sukusi ja juuresi. Haluat hahmottaa myös meidän vanhempien perherakennetta, serkkujen ja vain ystävien eroja. Kenen isä on Pappa, ketä Mummi on imettänyt? Sinä tiedät jo, että olet kerran syntynyt. Päivälleen kolme vuotta sitten.

Siskosi olet ottanut ystäväksesi. Ymmärrät hämmästyttävän hyvin hänen olevan hieman pienempi, vielä osaamattomampi tuttisuu. Sinun mielestäsi on aivan luonnollista, että sisko jo alkaa käyttää sanoja ja osaa hiukan leikkiä hippaa. Olet hyväksynyt hänet pysyväksi osaksi sunnuntaipuistoja, kahvilaretkiä ja perhepetiä. Siskon täytyy päästä ensin ja olla joskus enemmän sylissä - hän on pienempi ja joskus vähän surullinen, jolloin saatat tuoda jonkun sinulle rakkaan lelun tai antaa rohkaisevan halauksen. 

Muutenkin ihmissuhteissasi olet kerrassaan liikuttava. Sinulla on rakkautta naapureille, ohikulkijoille ja ystäville matkasi varrella. Sosiaalisena herrasmiehenä juttelet tarvittaessa vaikka koiraa ulkoiluttavalle rouvalle.

Sinä kyselet pitkin iltaa ja yötä, vietetäänkö seuraava päivä hoidossa vai kotona. Nämä "vapaapäivät" ovat nyt saaneet ihan uudenlaisen merkityksen. Yhteisinä päivinä pyöräillään kirpparille, tavataan ystäviä tai rakennetaan majoja parvelle. Rokki soi meillä tuttuun tapaan -  tällä hetkellä valitset soittimeksi akustisen rummun, kitaran tai vain kattilat. Kesän moniin juhliin kannoit mukanasi oman kitaran ja pääsit soittamaan ihan oikean bändin kanssa! Jaksoit soittaa ammattilaisen tavoin vaikka kokonaise settilistan, ja otit aplodit vastaan nöyrästi kumartaen. 

Kesällä sinä hengittelit päivät pitkät kaupunkia ja sen elämää isäsi kanssa. Syksyllä olet esimerkiksi opetellut sitä, että paikasta A paikkaan B voi potkupyörän ja rattaiden sijaan myös kävellä, sisälläkin voi nukkua päiväunia ja muitakin puistoja on, kuin muumipuisto. Vanhaan kotiin kaipaat toisinaan, koska tässä uudessa on enemmän tilaa sulateltavana. Haluaisit muutenkin tietää hyvin tarkasti, mitä tapahtuu ja milloin. 

Kolmevuotiaana harrastat edelleen paljon. Käyt juuri parhaillaan uimakoulussa, muskarissa ja pian myös ratsastamassa (!!) Päiviisi sisältöä tuo tietenkin myös syksyllä alkanut päivähoito, jonne olet sopeutunut vallan hienosti. Meillä on ollut koko perheenä erityisen hyvä syksy, kun kaikki ovat löytäneet taas lisää omia juttuja.

Ruoka sinulle maistuu vähän vaihdellen. Leivässä ei saisi olla "piikkejä" eikä ruoassa mieluiten mitään kovin terveellistä. Mitä se sitten tarkoittaa, sekin vähän vaihtelee. Kasvissosekeitto on kuitenkin hyvää herkkua ja joskus se jälkiuunileipä maistuukin kaikista parhaiten. Olet ikuinen herkkupeppu, joka ei koskaan kieltäydy jäätelöstä!

Pieni sinä olet edelleen, mutta sitäkin rakkaampi. 

Mitä sitten sanoisit tänään kolmevuotiaalle itsellesi?

"Hyvää syntymäpäivää taaskin Viljo! Tykkään leikkiä kolmevuotiaana sellaisia kolmevuotiaan leikkejä, eli Piipaa -leikkejä ja rumpuleikkejä. Mieluiten söisin aamulla ja illalla lämpimiä leipiä. Paras ystäväni on Amelia, voisiko hän tulla meille nyt yökylään? Voisinko edes soittaa hänelle?

Minä ajattelisin että nyt voisimme vähän katsoa Fröbelin palikoita. Ainiin, kolmevuotiaana osaan sanoa ÄRRR. Se on kai tärkeää?

Joskus on vapaapäivä ja joskus menen hoitoon. Välillä itkettää, mutta aika harvoin. Vähän on ollut yskää ja stressiä välillä. Mutta sitten isä vie kahvilaan ja kotonakin saa jäätelön, jos isä on unohtanut monta on antanut.

Hammaspeikkoa en pelkää, se taitaa olla satua. Mörköjä ei ollut vanhassa kodissa. Voimmeko joskus mennä sinne käymään, olisiko siellä jotain kavereita?

Kepu on kiva. Miksi syntyneet lapset pitää aina viedä lääkäriin? Minä olen syntynyt myös lääkärissä sun mahasta. Lääkärissä tutkitaan ihmisiä, minä tiedän. Olen käynyt monesti, aina mennään jos yskii liikaa. Nyt voitas kyllä rakentaa maja!

Öisin saatan juoda vähän vettä. En kyllä tiedä miksi kaikki ovat yöllä vihaisia. Aamulla minä saatan olla vihainen, jos ei olekaan vapaapäivä. Anteeksi, se oli kyllä vahinko. 

Äiti miksi kyselet tollasia asioita? Alkaa väsyttää. Tanssitaanko vähän?"

Kiitos, että silloin kolme vuotta sitten valitsit meidät. Mikään täällä ei ole yhtä tärkeää, kuin sinun vanhemmuutesi.

 Miljoonasti onnea kolmevuotiaalle. Kaikki on vasta alussa, elämäsi jokaisena päivänä. 

Esittäytyminen

On mahtavaa olla äiti, mutta myös niin hienoa olla jotain muutakin. Tänä syksynä olen saanut uusia rooleja, kuten työminä, huoltajaminä tai ihan vain minä. Tuntuu siltä, että viimeiset kolme vuotta olen ollut pelkästään äiti. Tekisi mieli esittäytyä uudelleen niille ihmisille, jotka olen vasta lähivuosina tavannut. Että terve, olenkin tällainen, ja paljon muutakin!

"Äiti bussissa. Äiti kaupassa. Äiti lenkillä. Äiti koulussa. Maha, tissit, lapset, neuvola ja Hoplop. Invavessa ja hoitopöytä. Syököhän Viljo sushia? Raskaana ei saa syödä levää. Lapsiystävällinen ravintola, vaikka ilman lapsia. Mitä kuuluu? Lapsille kuuluu hyvää, vähän ollaan oltu kipeinä. Ai minulle? No, ihan sitä samaa, kuin ennenkin."

Siihen ei tarvittu kuin muutama työviikko ja muutama sellainen yö, että en ollut lasteni keskellä. Muistin nopeasti, että minä voin taas olla jotakin muutakin. Olen nukkunut viimeisen viikon sohvalla, koska pienen pieni tyttäreni ei ole enää niin pieni. Hän menee iltaisin isänsä kainaloon ja minä itsekkäästi sohvalle.

"Eivät äidit voi pukeutua näin lyhyeen mekkoon. Ei voi käyttää bikinejä. Tässä paidassa ei pysty imettämään. Väsymys näkyy naamasta ja vaatteista, niin kuin kunnon äidillä pitääkin."

Vaatekaappi on matkalla muutokseen. Kaikki mikä haisee liikaa maidolta tai on venynyt muodottomaksi, saa väistyä. Muutakin on kuin mukavuus, vaikka mukavuus on myös tärkeää. Tosi vähällä pärjää - kaapissani on kokoajan ollut myös pala minua, olen vain unohtanut. 

"Eihän näitä voi hoitoon jättää eikä muita saa jatkuvasti omilla lapsilla vaivata. Eivät varmaan nukahda tai itkevät ainakin monta tuntia. Eivät sitten syö kasviksia tai kävele ulkona metriäkään. En kyllä ikinä kerro, että nuorin on vasta vuoden ikäinen. Ei silloin vielä saisi palata työelämään."

Mikä siinä on, että omiin lapsiin jotka tuntee varpaista kulmakarvaan, ei kuitenkaan täysin luota. Lapset osaavat jo vaikka ja mitä. Lasten aloittaessa hoidossa luettelin meidän ihanalle hoitajalle pitkän listan asioita, joita meidän lapset ei sitten tee. 

Lapseni tekevät hoidossa kuitenkin kaikkea sitä ja kaikkea muutakin, tai jättävät tekemättä. Kun osaa käsitellä lapsia ja tietää mitä tekee, lapsetkin tekevät ihan mitä vain. On ollut äärettömän lohdullista huomata, että joku jatkaa tärkeää työtä minun jälkeeni tavalla, joka oikeasti toimii. Minulla on niin paljon opittavaa myös omista lapsistani!

"En kyllä viitsi lähteä ulos, kun jokunen viikko sitten olin edellisen kerran. Väsyttää. Kahdeksalta kotiin, piiloon ja lapset nukkumaan. Ei se ole ikä, vaan se että on lapsia."

Kun googlettaa "26-vuotias", tulee ensimmäisenä vastaan keskustelupalstan kysymys, "onko 26-vuotias nuori vai vanha?"  Minun mielestäni saa olla kumpaa tahansa! Se on varmaa, ettei vielä tarvitse täysin lopettaa rilluttelua. Ei edes silloin, kun on ollut kolme vuotta vauva mahassa tai mahan päällä. Nälkä kasvaa syödessä ja juhlat paranee aamuyöllä

"Ihana mennä kotiin."

Se että muistaa itsensä ei tarkoita, että unohtaa lapsensa. He kyllä pitävät huolen, että oikea tasapaino säilyy. Välillä voi mennä viettämään omaa aikaa tai nukahtaa sohvalle, ja silti sydän on siellä, missä lapsetkin.

Puolustautuminen

Muutaman viikon oppilaita luokassa seuranneena olen huomannut tämän erityisen asian - kritiikin edessä useimmat meistä tuntuvat olevan hädässä?

Oppilaat eivät useinkaan erota, milloin heidän kanssaan halutaan keskustella, milloin todetaan asioita ääneen ja milloin on kyseessä palaute. Moni puolustautuu jatkuvasti, myös normaalissa kanssakäymisessä. 

Ihmisen, joka joutuu jatkuvasti suojautumaan henkisesti, täytyy olla päivän päätteeksi todella uupunut. Entäpä sellainen henkilö, joka puolustautuu koko elämänsä - jos joutuu jatkuvasti perustelemaan minuuttaan, alkaa väkisin epäilemään sitä myös itse. Kuin eläisi narsismin ympäröimänä, jolloin vallitseva tunnetila ei ole kaikille todellinen, mutta henkilölle itselleen aivan yhtä tuhoava. 

Klassinen ohje siitä, että lapsen kanssa keskustellaan ensisijaisesti hänen toiminnastaan tai käytöksestään, on sekin lopulta kahden kommunikoivan summa. Jotkut kerta kaikkiaan ottavat kaiken itseensä - johonkin sinne, missä minuutta halutaan myös puolustaa.

Herkkä ihminen saa palautteen sanojen lisäksi myös vallitsevasta tunnelmasta, eleistä ja olemuksesta. Vaikka keskustelu ei menisi henkilökohtaisuuksiin, herkkä suojautuu. Jotkut kokevat tarvetta puolustautua jo ennen varsinaisia sanoja.

Vahva itsetunto on melkoisen työn tulos. Se vaatii harjoittelua, tunneälyä ja itsetutkiskelua. Koska herkkä ihminen tuntee kokonaisvaltaisesti, on hän herkemmin myös epävarma omasta itsestään. Ulospäin hän saattaa näyttää kovalta, passiiviselta, vihaiselta tai kyyniseltä. Nämä ovat kuitenkin vain tapoja suojella sitä epävarmaa sisintä, joka kuormittuu normaalia enemmän.

Tästä syystä se hyvä palaute tai kiitos ei myöskään mene yhtä helposti perille. Tarvitaan enemmän sanoja, enemmän toistoa ja vakuuttelua. Jotkut tarvitsevat kerta kaikkiaan sitä, että heidät nostetaan jalustalle. Se ei ole itsekkyyttä, se on herkkyyttä ja tunnelukkoja. Se on muutama ylimääräinen vakuuttelu siitä, että tämä asia ei ole uhkaava, vaan päinvastoin. 

Tämän kahden viikon aikana olen siis tehnyt ainakin sen tärkeän oivalluksen, että joitain henkilöitä vain tulee muistaa hyvässä enemmän. Ja sehän ei kuulosta huonolta lainkaan, sillä positiivinen voima vaikuttaa aina kahteen suuntaan.

Sen huomaa, se palkitsee, kun herkkä ymmärtää ja vastaanottaa kiitoksen. 

Ja kiitos kuuluu jokaiselle, niin kaun, että siihen lopulta jopa uskoo. 

Työ

Minä todella teen sen. Olen hakenut molemmille lapsilleni hoitopaikkaa ja lähden töihin. Jos joku olisi ehdottanut tätä minulle vuosi sitten, olisin varmaan nauranut.

Kolme päivää viikosta joku muu hoitaa minun maailmankaikkeuttani. Saattaa kuulostaa hölmöltä, mutta en juuri nyt teidä mitään raskaampaa. 

Yksivuotias on niin pieni, ettei hän tee itseään kaikille ymmärretyksi. Hän ei pysy vielä isompien  mukana. Hän tarvitsee omaa aikuista, minua, perhettä. Minä tarvitsen häntä. 

Yksivuotiaan hoitoon laittamisessa ei ole mitään väärää. Varsinkaan, jos saa hienon työtarjouksen, joka on kaikin puolin järkevä.

En koskaan paheksuisi muiden valintoja. Mutta minä uskoin olevani äiti, joka pysyy kotona vähän liian kauan. En uskonut joutuvani maksamaan tätä henkista hintaa. 

 Molemmat lapset tulevat pärjäämään hienosti. Vanhempi heistä todennäköisesti vain innostuu. Tänä päivänä muutkin yksivuotiaat aloittavat päivähoidon mennen tullen. Hekin selviytyvät hienosti.

 Mutta minun täytyy kysyä, miten ihmeessä te vanhemmat selviydytte?

Olen yrittänyt ainakin itkeä varastoon. Olen antanut syödä leipää sohvalla. Olen tehnyt kaikki ne asiat, joita kesäksi suunnittelin - majaleikit, piknikin, leipomisen, askartelun.. Olen lukenut lapsille nekin kirjat, jotka olen vuosiksi unohtanut. Olen katsellut heitä varastoon, halannut.

Silti tuntuu, että minä olen suuri petturi ja epäonnistuja. Minä en ole ollut sellainen kotiäiti, joka olisin halunnut olla. Olen ollut myös vihainen, jaksamaton, kiittämätön. 

Olen saanut olla lasteni kanssa kotona - miten olen voinut valittaa? 

Tämä on minulle henkilökohtaisesti kenties vaikeinta, jota olen koskaan tehnyt. Minä olen impulsiivinen, lupaudun sinne ja tänne, haaveilen kaikesta maan ja taivaan välillä. En silti olisi uskonut lähteväni oikeasti töihin. Minähän vaan katselin, hain, kokeilin. 

Yliopistoonkin hain ilman suunnitelmaa tai ymmärrystä. Pääsin sisään - siellä se unelma nyt lojuu, sillä minulla ei ole siihen varaa eikä mahdollisuutta. 

Miten oppisin näkemään elämässä oleellisimmat asiat. Eikai tämänkään kuuluisi olla näin hankalaa, että ihan puristaa.

Uskoin tarvitsevani tätä. Työn parissa olisin muutakin kuin tissi, kiukun kohde, äiti. Saisin elämääni uutta sisältöä. Tällä hetkellä pelkään kuollakseni, mistä kaikesta joudun sen takia luopumaan. 

Onneksi meillä tulee jatkossakin olemaan neljä kokonaista, yhteistä päivää viikossa. Pehmeä lasku, etenkin äidille.

Olen monesti kotona kuuluttanut, että nykyinen arki kaikessa tuntemattomuudessaan väsyttää ja uuvuttaa. Olen koko kesän enemmän tai vähemmän yrittänyt etsiä omaa tietä. Olen hakenut töitä, olen käynyt ensimmäistä kertaa ikinä monissakin työhaastatteluissa. Olen iloinnut koulupaikasta ja itkenyt senkin takia. 

Eihän kaikkea vain voi saada - lapsia, palkkaa, opintopisteitä, siistiä kotia ja hyvää yöunta.

Miten ihmeessä nukun nämä yöt maanantaihin asti? 

Kun lapset sitten konkeettisesti jäävät hoitoon, menee sekin uskoakseni hyvin. Minä menen autoon pillittämään, eikä aikaa kerätä itseään ole kuin muutama kilometri. 

Miten minä siitä selviydyn, miten punaiset silmät saa piiloon? 

Miten käsittelen lapsen mahdollista ikävää, kun omani on todennäköisesti hallitsematon. Kehoni kaipaa vielä fyysisesti "vauvaa", taaperoa, jonka napanuoraa minä en ole katkaissut. 

Isomman puolesta olen onnellinen. Hänelle toivon ihmettelyä, oivalluksia, uusia ystäviä ja itsenäistymistä. Uskon hänen olevan valmis. 

Jos jotain, haluan kiittää lapsiani tästä kallisarvoisesta ajasta elämässäni. Se on ollut pelottavaa, uskomatonta, ihmeellistä ja ihanaa. Olen ymmärtänyt ja oppinut rakkaudesta kenties kaiken. Olen saanut seurata läheltä, miten kaksi maailman hienointa tyyppiä kasvavat ja kehittyvät.

Minä olen ollut niin onnekas.

Kiitos Viljo ja Hilja.