Synnytyskertomus

Nyt meidän pieni ihana poika on saapunut maailmaan 5.10 klo 5:15 aamulla. Seuraavaksi luvassa ajatuksia synnytyksestä.

Maanantaina aloin tuntea jotain menkkamaisia tuntemuksia klo 22 maissa illalla. En jaksanut niistä innostua koska jo kerran aikaisemmin näitä tuntemuksia oli ollut ja ne olivat sitten lopahtaneet. Olin edellisenä päivänä hieman jo masistellut kun vauvaa ei vaan näkynyt eikä kuulunut ja kaikki päivät rv 40 eteenpäin eivät sillä tavalla asettaneet paineita. 

Ajattelin kuitenkin ettei tavanomaisesta puuhastelusta ole haittaakaan. Kävelin päivän aikana rappuja, siivosin ja illalla saunoimme. Myös kolmas S kuului iltaan. Menkkamaiset jomotukset jatkuivat ja aavistuksen verran voimistuivat yön mittaan, mutta en niistä vielä viitsinyt liikaa intoilla V:lle. Yhden aikaan tuntemukset muuttuivat säännöllisiksi ja niitä tuli jo noin 7 minuutin välein. Viiden aikaan aamulla uskalsin ja sanoa V:lle, että synnytämmeköhän vielä muutaman päivän sisällä!

Jossain vaiheessa aamua siirryin jo pallon päälle ja lämmittelin kaurapussia. Kaiken aikaa vain nautin näistä tuntemuksista, nehän edistivät asiaa ja kypsyttuvät kohtua. En ollut millään tavalla liian kivuissani ja pärjäsin kotona panadolin avulla vielä tosi hyvin. Limatulppa taisi irrota osittain siinä aamu seitsemän maissa. 

Yhdeksän maissa soitin ensimmäisen kerran sairaalaan, supistuksia tuli nyt 5 min välein. Milloin kannattaa tulla? Onko tämä nyt ihan oikeasti käynnissä? Puolilta päivin alkoi tulla huono olo jolloin tein päätöksen lähteä sairaalaan. Pakkailin vielä kassiin viimeisetkin jutut ja sitten pakkauduttiin autoon. Autossa oli aika hiljaista - paha olo oli mielestäni paljon ikävämpi vaiva kuin supistukset. Närästys vaivasi, vaikka olin yrittänyt aamulla tankata hyvin myös aamupalaa.

Saavuimme sairaalaan ja saimme hiukan huolettavia uutisia - synnäri oli  tupaten täynnä! Olimme viimeiset, jotka otettiin sisään ja sen jälkeen asetettiin ihan oikeasti synnytyssulku. Seuraava synnyttäjä käännytetään Helsinkiin. Samassa tarkkailuhuoneessa oli muutama muukin äiti käyrillä, mutta en usko että he olivat oikeasti tosi toimissa. Toinen naisista oli ilmeisesti lakannut tuntemasta liikkeitä ja toisella naisella oli mennyt lapsivesi vain rv 33. Tämä nainen taisi sitten myöhemmin lähteä Helsinkiin, sillä noin aikaisilla viikoilla ei Porvoossa synnytetä.

Pääsimme käyrille ja olimme molemmat aika jännittyneitä. Käyrillä makaaminen oli läpi päivän kaikista ikävin osuus - supistuksia oli vaikeaa ottaa vastaan maaten. Sain kyllä nousta myös pallon päälle (josta oli minulle suuri apu) mutta liike häiritsi käyrää. Käyrä rupesi mittaamaan silloin minun sykettäni vauvan oman sijaan. Vauvan syke oli aika korkealla jatkuvasti, taisi myös sitä hiukan jännittää. 

Olin sitten 3-4 cm auki ja sain kuin sainkin jäädä sairaalaan. Se oli oikein hieno uutinen. Olimme pitkän aikaa tarkkailuhuoneessa sillä kaikki salit olivat varattuja. Kävelimme ympäri sairaalaa, kävimme tervehtimässä äitiäni työpisteellä ja haimme kahvia kanttiinista. Supistuksia tuli ja meni mutta ne eivät olleet millään tavalla liian kipeitä. Lämpöpussi riitti oikein hyvin. Muutamien tuntien kävelyn ja pystyssä olon jälkeen oli avautunut noin 6 cm, tilanne eteni hienosti! Uudestaan käyriin ja kärvistelemään. Käyrien jälkeen kokeilin suihkua jonne otin myös jumppapallon mukaan, Pyllähdin vedestä märältä pallolta pyllylleni suihkun lattialle jota naureskelimme molemmat hyvän aikaa. Synnytys ei ollut tähän mennessä vetänyt muutenkaan meistä kumpaakaan vakavaksi vaan saatoimme hyvin jutella, katsoa hieman frendejä ja jopa nauraa.

Tarkkailu huoneesta siirryimme joskus kymmenen maissa synnytyssaliin, kun sellainen vapautui. Tässä kohtaa jotain muuttui ihan selkeästi. Sisätutkimuksen aikana todettiin edelleen 6 cm auki olo, joka tarkoitti ettei tilanne ollut edennyt edelleenkään useampaan tuntiin. Se hiukan masensi ja saatoin ruveta henkisesti hieman hätäilemään - minulla oli nyt selkeästi kovempia supistuksia jotka eivät tuottaneet tulosta. Kauan niitä tulee kestää?

Synnytyssalissa kokeilin ilokaasua. Se ei ollut minun juttuni, ei ollenkaan. Maski haisi kummalliselle enkä osannut ajoittaa hengitystä niin että kaasu vaikuttaisi supistushuipussa. Kaipasin jollakin tavalla raikasta ilmaa aina supistuksen tullessa. Kipu oli aika kova ja supistukset selkeästi pidempiä. Olin tähän mennessä ollut reipas, mutta nyt käyrille laitto sai minut oikeasti hieman hätääntymään. Paikallaan makoilu niissä supistuksissa oli suorastaan kamalaa. Onneksi pääsin välillä pallon päälle, josta sain vielä tuolloinkin apua. V innostui minun sijaan käyttämään ilokaasua. Hän oli ihan hyväntuulinen ja rentoutui tällä tavalla - valvominen ei painanut silmää,

Puolen yön aikaan minulle tuli melko kamala noin 15 minuuttia kestävä supistus. Se ei lähtenyt ollenkaan ja olin jo menettää toivon - voiko tähän kuolla?! Silloin pyysin epiduraalin, vaikka olin sitä yrittänyt välttää. Tilanne ei kuitenkaan ollut edennyt 7 tuntiin lähes yhtään ja minulla oli jo supistusten "sieto" selkeästi laskussa. Epiduraalin laitto ei sattunut lainkaan ja se oli juuri sitä, mitä kaikki sanovat - suorastaan taivas. Myös kalvo puhkesi epiduraalin laiton yhteydessä. Kipu hävisi melko nopeasti kokonaan ja minä nukahdin melkein saman tien. V valvoi vieressä lähes 2 h jonka sain nukuttua. Tilanne katsottiin uudelleen ja epiduraali oli tehnyt tehtävänsä, olin 9 cm auki. Vielä en tuntenut kipua, mutta jonkin näköistä paineen tunnetta.

Tämä kuvailtu kakkahätä pitää paikkansa. Ensimmäisen epi annoksne jälkeen tunsin ponnistuksen tarpeen, mutta sisätutkimuksen aikana kätilö halusi edelleen vähän kypsytellä tilannetta ja sain toisen annoksen. Nukahdin jälleen ja olin todella rentputunut. Puudutuksen vaikutus alkoi kuitenkin luonnollisesti jossain vaiheessa loppua ja sain kamalan horkan. Tärisin kuin mikäkin - en tiedä johtuiko se jännityksestä vai epiduuralista. Vauva oli nyt tullut mukavasti alemmas ja sain alkaa ponnistaa, kun supistuksia rupeaa taas ihan oikeasti tuntumaan. Tuo "ihan oikeasti" taisi olla vähän hämärtyvä käsite, sillä ponnistuksen alkaessa en voi suoraan sanoa tunteneeni supistuksia. Halusin silti kovasti jo ponnistaa. 

Ponnistusvaihe oli hiukan epämääräinen juuri toisen epiduraali annoksne jälkeen. Ponnistus oli rankkaa, mutta sain sen pian kohdistumaan oikeaan osoitteeseen. Kakkasin pöydälle, hengittelin lisähappea ja olin lähes koko ajan huolissani vauvan matalista sykkeistä ponnistuksen aikana. Voi pikku V, millaista huolta aiheutit jo silloin. Isompi V oli ihan huippu koko synnytyksen ajan. Hän tuki ponnistaessa niskaani ja minä yritin parhaani. Olin aika raivokkaassa tilassa ja luulen aiheuttaneeni jopa hieman huvitusta kätilöissä. Potkin heitä myös tahattomasti kauemmas. Kun vauvan pää oli puoliksi ulkona, helvetti oli irti. Se sattui niin paljon, ettei sitä voi edes kuvailla. Huusin kivusta. Kätilöt rauhoittelivat ja sanoivat että nyt ei saa ponnistaa, odota seuraavaa supistusta. En pystynyt odottamaan, en sitten mitenkään. Vauva luiskahti ulos ja minä repesin, malttamattomuuden takia luultavasti.

Ponnistusvaihe kesti 40 minuuttia ja sen jälkeen kaikki on hiukan utuista. Olin ihan pihalla ja tuijottelin rauhallista, vähän itkevää nyyttiä. Pojan mitat 3272 g ja 49 cm. Rakstuimme välittömästi, hän oli aivan täydellinen suippoine päineen. Vauva oli syntynyt kasvot ylöspäin joka teki hommasta hieman rankempaa. 

Millään ei silti ollut mitään väliä, koska vauva sai hyvät pisteet ja meistä tuli viimein vanhempia.