Neljäs kirje tyttärelle

Kukaan tai mikään ei ole sinua tärkeämpi, harva edes yhtä tärkeä. Niin tärkeä sinä olet.

Niin tuli prinsessapäivä, keskelle Marbellan paahteista lomaviikkoa. Sinusta tuli neljävuotias, kuusta täysi ja illasta ihana. 

Neljävuotiaana olet se sadun prinsessa, joka vaatii kaikille oikeutta, valaa uskoa keijupölyyn ja satumaailmaan. Helmat hulmuten pyörit piruetteja, valitset äidille hajuvesiä ja poimit kauneimmat kukat korvasi taakse. 

Murheesi ovat lyhyitä ja iltasi saat viettää vailla huolia. Aamulla tiedät jo tarkkaan, mitä tänään haluaisit pukea yllesi, eikä mikään muu sitten kelpaakkaan. 

Isän kainalossa, isän sylissä, isän vieressä tai kaulassa. Haluat olla halituntumalla ja kertoa kaikkea, mikä mieleen äkkiä juolahtaa. Neljävuotiaana sinä olet isän prinsessa, ja tärkein tehtäväsi olisi saada sujautettua suukko isän huulille. 

Tanssivaan muskariin lähdit aina balettipuvussa. Se oli sinulle ehdottoman tärkeää, vaikka kellään muulla ei sellaista ollutkaan. 

Laulat edelleen aina ja kaikkialla. Opit uskomattoman nopeasti laulujen sanat ja melodiat. Olet kiinnostunut soittamaan pianoa ja opetteletkin mielellään tuttujen laulujen sointuja. Musiikki ja musikaalisuus on vahvasti sinussa ja mielenkiinnonkohteissasi. 

Lämpeät hitaasti uusille ihmisille, mutta sen jälkeen sinusta saa hyvin uskollisen ystävän mihin tahansa puuhaan. Tykkäät puuhailla omiasi ja piirrellä rauhassa monta varttia. Tulet aina näyttämään hienoja taideteoksia, joissa on viime aikoina esiintynyt kukkia, perhosia, leppäkerttuja, aurinkoja, tuttuja ihmisiä ja no - prinsessoja. 

Sinulle rakkaita ihmisiä ovat perhe, lähipiiri, kummit, naapurit ja sisaruksesi. Veljesi kanssa jaatte kaiken sängystä aamupaloihin ja hiekkaleluihin, pikkusiskon kanssa teillä on aivan omat hassuttelunne. 

Neljävuotiaana olet herttainen, suloinen ja hieman arka. Sinusta on ihan mukavaa seurata vain sivusta muiden touhuja, etkä esimerkiksi uskalla mennä uima-altaaseen, jossa jalat eivät yllä pohjaan. Olet yleensä hyvin tyytyväinen ja sopeutuvainen. Sinulla aivan hurmaava mallikävely ja pikkari - poseeraus, joksi olet nämä toimet ihan itse nimennyt. Reissuun mukaan lähti Moikku - Maikku, joka on tottakai kauniiseen mekkoon pukeutunut hiiri. 

Inhokkejasi taitavat juuri nyt olla kaikki öttiäiset ("härpälöt", hämähäkit, paarmat, ampiaiset) ja siivoaminen. Sinua ei edes lahjomalla saa siivoamaan huonettasi, koska sinä nyt et vain jaksa, tai sinua ei huvita. Yksinkertaista. Tuskin prinsessatkaan toisaalta siivoavat omia jälkiään. 

Tavaroiden levittämisessä sen sijaan olet erittäin tehokas, ellet jopa lahjakas. 

Pidä kiinni omasta polustasi, sillä se on varmasti oikea. Tiesi olkoon täynnä piruetteja, prinsessoja, pompuloita, pinnejä ja poneja, joita kaikkia sinä rakastat ja vaalit. Ole jatkossakin yhtä hyvä ja ystävällinen kaikille niille, jotka täällä kanssasi matkaa tekevät. 

Paljon onnea omalle neljävuotiaalleni. ❤️

Kirje kuusivuotiaalleni

Meidän maailman paras isoveli täyttää tänään kuusi vuotta. 

Jokaisen lapsen uusi ikävuosi on aina merkittävä asia, tottakai. Hänen, ensimmäiseni, ikääntyminen kuitenkin pysäyttää aivan erityisellä tavalla. 

Voiko siitä olla jo kuusi vuotta? 

Samalla kun olet ollut kanssamme aina, olet myös kasvanut aivan liian nopeasti. 

Sinun pienet varpaasi synnytyssalissa. Sinun ihmeellisen ihana hiustupsusi aamuyöllä. Sinun aivan liian pienet hartiasi turvakaukalossa. Sinun silkinpehmeä ihosi ensikylvyssä. 

Sinä, uusi ihmisenalku pienenä myttynä perhepedissä. Muistan kirkkaasti sen kaiken, jokaista ihoryppyä myöten. 

Syntymäpäiväsi vie minut kerta toisensa jälkeen äitiyteni alkutaipaleelle. Mikä ihmeellinen matka tämä onkaan ollut, kuinka paljon me molemmat olemme kasvaneet! 

Kuinka hyvin minä tunnenkaan sinut. Sinä vaihdat villapaitasi suurempaan samalla, kun minä pienenen. Ja niin vain joudun antamaan sinulle tilaa, kasvaa ja olla sinä. Kuusivuotias. 

Eskaria olet astellut jo muutaman kuukauden. Osaat pyöritellä numeroita, tunnistat kaikki kirjaimet ja kirjoitat tärkeimmät sanat - omat läheisimmät ihmisesi. Jaksat keskustella ja kiinnostua maailmasta, joka avartuu sinulle aina vain enemmän. 

Edelleen innostut elämän peruselementeistä, kuten hoidetusta omenapuusta metsäretkellä tai ötökkähotellista vanhoissa pihatiilissä. Haluat ajatella ääneen isän kanssa, pyytää siskon katsomaan pleikkapelejä. Herkutella loputtomasti äidin kanssa ja nukahtaa tuttuihin satuihin, koska niiden juoni on sinulla hallussa. 

Sinulla on tarttuva huumori ja vahva kieli, joka puhuu puolelleen. Saat helposti perusteltua itsellesi lisää ruutuaikaa tai ylimääräisen korvapuustin. 

Neuvottelut kanssasi ovat pitkiä ja intensiivisiä. Onneksi yhtä usein saa myös nauraa kippurassa - hassutteluun olet aina valmis! 

Kuusivuotiaana olet löytänyt oman lajisi. Käytät ulkona kaiken aikasi sisäsyrjä kiinni pallossa. Katselet pelejä ja hiot pelitaktiikoita. Keräät vihreitä kortteja ja kannustat myös muita ylittämään itsensä. Sinulla on lyömätön pelisilmä ja kova motivaatio. Futiskentällä olet aina siellä, missä kuuluukin. 

Eläinten kanssa olet luonteva ja taitava. Shettisvarsa Uuno ei sinua jännitä ja kissat kutsut edelleen jakamaan tyynysi. Vauhtia ja vaarantuntua, mutta mielellään syli ajateltuna tilanteisiin, joissa käy vahinko. 

Herkkä, kultainen, ajatteleva, empaattinen. Toisinaan hiukan huolestunut, mutta myös isosti iloitseva. Me kaikki saamme valtavan paljon energiaa siitä, miten sinä nautit elämästä. 

Kuusivuotiaana vaadit oikeutta Hippu - kissalle, pikkusiskolle ja Ukrainassa kotinsa menettäneille. Pahoja asioita tekevistä ihmisistä et ajattele kauniisti, mutta kehut ja kannustat kaikkia niitä, jotka sen mielestäsi edes hiukan ansaitsevat. 

Äitikin saa aina kauniita sanoja. Isä saa anteeksi. Sisko saa lopulta ottaa lelusi ja vauva tulla syliisi, vaikka sinulla olisi jotain kesken. 

Sinulle on kovin tärkeää, että perheelläsi on hyvä olla. Paikkaat ja korjaat omastasi, jos tarve vaatii. 

Niin isoksi olet jo kasvanut, ettei sinua enää oikein jaksanut kiinnostaa Fröbelin palikoiden keikka. Toisaalta halusit palata takaisin muskariin tutun muskariopen oppiin. Löydät aina ne kinkkisimätkin karkkikätköt, osaat rikkoa kananmunat taikinaan ja tehdä itsellesi "kunnon lihiksen" juustoineen päivineen. 

Voitat aikuisen pleikkapelissä ja menet rohkeasti mihin tahansa laitteeseen lintsillä. Kun opit uimaan hyppäsit melkein heti perään kolmesta metristä. Turhaudut pienten tyyppien kiipeilyradalla ja jaksat valvoa vaikka puoleen yöhön. Sinusta on äkkiä kasvanut poika, joka haluaa haastaa itseään fiksusti ja suunnitelmallisesti. 

Tästä vuodesta toivon, että säilytät kaiken tuon rohkeuden ja kokeiluhalun. Etsi aina samalla innolla omaa polkuasi ja omia vahvuuksiasi. Ole herkkä elämälle ja näe ympärilläsi kaikki hyvä. Usko ja luota siihen, että sinä olet riittävä ja aivan ihmeellisen ihana tyyppi. Kokeile ja erehdy, jotta voit huomata, että me tuemme sinua aina. 

Mitä ikinä haluatkaan tehdä, se tuo varmasti mukanaan jotain hyvää. Anna aikasi sille, minkä koet tärkeäksi. Rakasta paljon ja isosti, myös itseäsi. 

Ole juuri tuollainen, kuin olet. Minun ja meidän maailmamme ihmeellisin ja ihanin kuusivuotias ❤️

Paljon Onnea Viljo. 

Synnytys

 Kokemus, joka ansaitsee rönsytä sanaisesta arkustani - synnytys autossa ihan kolmestaan.

Raskauden edetessä minulla oli vahva visio, ettei tätä kolmatta vauvaa tarvitse kauaa odotella. Hän syntyy sieltä hyvissä ajoin, kuten siskonsa muutama vuosi aiemmin. 

Merkkejä synnytyksestä ei silti tullut. Keskityin keittiöremonttiin ja päätin nauttia ensimmäisestä oikeasta äitiyslomasta, jolle jäin palkkatyöstä.

Lepäsin, odotin, valmistelin. Tein kaiken sen, mitä kunnon synnyttäjän tuleekin tehdä. Join vadelmalehtiteetä, siivosin ja touhusin. Pakkasin jopa sen kuuluisan sairaalakassin, vaikka en edelleenkään tiennyt mitä sinne kuuluu laittaa. Avasin vauvan lipaston ja yritin miettiä onko vaatteita riittävästi, oikeita kokoja, käytännöllisyyttä ja lämpöä. 

Ehdin tehdä sen ja kaiken mahdollisen. Valmistelin joulun, leivoin lasten kanssa, hankin ja paketoin lahjat. Lasketun ajan jälkeen olin jo hyvin turhautunut. Olin pettynyt siihen, ettei visioni käynyt toteen. 

Oli pakko kääntää ajatus synntykseen. Oliko minulla jotain toiveita? Ei mitään erityistä. Mahdollisimman luonnollisesti etenevä synnytys, joka todennäköisesti säikäyttää rajuudellaan - aivan kuten viimeksi. Lääkkeiden suhteen olin silti luottavainen, sillä olin myös viimeksi pärjännyt ilman.

Katselin videoita ja kuuntelin podcasteja. Tuntui, ettei koko asia liity minuun mitenkään. Oli tosi vaikea päästä henkisesti mukaan siihen, mikä vääjäämättä pian tapahtuisi. Muistan ajatelleeni, että on aivan turhaa kuunnella ja katsella juttuja muiden synnytyksestä. Mikään kun ei tule vastaamaan omaa kokemustani.

Yliaikaiskontrolli, ei juuta tai jaata. Isohko vauva ja orastava hätä ja suru. Miksi kehoni ei toimi, miksi tilanne on vielä epäkypsä? Joudunko tosiaan kolmannella kerralla kokemaan käynnistyksen?

Vihasin ajatusta synntykseen puuttumisesta, mutta vihasin myös palata kotiin ilman vauvaa. Tuntui tosi typerältä, että kannoin mukanani sitä kuuluisaa sairaalakassia ja kotona oltiin valmiina siihen, että tältä reissulta ei heti palata takaisin. Vähin äänin (suurin suruin) painelin Kotkasta takaisin autooni ja hurautimme Askolaan.

Iso vauva. Ahdisti. Jälkitarkastus teki sen mitä oli tapahtunut jo useita iltoja, supistukset alkoivat kun olin käymässä nukkumaan. Kellotin niitä aikani kunnes heräsin aamuyöllä siihen, että olen jälleen nukahtanut. Olin täysin kyllästynyt olemaan raskaana. Päivät torkuin ja kirjaimellisesti odotin, että voisin jo synnyttää. 

Lopulta päätin, että synnytän käynnistyksen avulla 7.12. Kivat päivämäärät, kuten 11.11.21, 21.11.21 ja 1.12.21 olivat jo menneet. Tämä on nyt vain otettava vastaan. En hermostunut, vaikka marraskuu kääntyi joulukuuhun ja isommat toivat päiväkodista flunssan. Se ehtii jo mennä ohi, sillä minä synnytän itsenäisyyspäivänä. 

Tortai-ilta 2.12. meni Hiljan flunssaa ihmetellessä. Hän oli kovin tukkoinen eikä saanut unta. Tehtiin nukkumajärjestelyjä, kaivettiin esiin Panadol, etsittiin yhdessä unta tyynyjen avulla. Yhdeltä painoin oman pääni tyynyyn ilman ainuttakaan ajatusta synnytykseen liittyen. Vauvakin taisi nukkua. 

Klo 03.15 heräsin siihen, että vatsani heitti volttia. Pakko mennä vessaan. Onko tämä nyt joku umpisuolen solmu vai mitä tapahtuu? Järkyttävän suuri kipu. Alkoi aivan yhtäkkiä. 

Istuin vessassa ja mietin, että tässä on nyt jotain omituista. Kipu tuli aalloissa ja oli pakko hyväksyä, ettei se ole umpisuoli vaan synnytys. Synnytys, joka meni heti syvään päätyyn. Huusin pöntöltä hei, apua, mitä ihmettä, nyt se lämpöpussi. Vaikka kyseessä taisi olla muutama minuutti, tuntui se silloin siltä, että olen hylätty synnyttävä nainen kotinsa vessanpytyllä, eikä kukaan kuule. 

Väinö reagoi vasta puheluun, jonka keksin hänelle soittaa. Oli aika tokkurassa, ei ymmärtänyt heti mitä vihjailen. Nopeasti varmasti kuitenkin ymmärsi, sillä aloin huutaa. Hyvin spontaanisti, kuten syvässä päädyssä tehdään. Menin suihkuun ja käskin kutsua heti paikalle lastenvahdin. 

Istuin suihkussa jumppapallon päällä yhden vesivaraajan verran ja olin raivokkaan innostunut siitä, että minun täytyi jo pitää hyvin matalaa murinaa. Tiesin vain, että se on loppusuoran ääntä. Loppusuoran?! Minä vasta heräsin! 

Takaiskuna lämpöpussi suli mikroon (ei ollut mikron kestävä, sisälle olisi pitänyt laittaa kuumaa vettä) ja Viljo heräsi. Hän seurasi vähintäänkin kauhuissaan karjumista, huutoa, aata ja oota. Että jos äiti ei nyt ole oikeassa hädässä, ei sitten koskaan. 

"Jos teidän on pakko tulla, on pakko tulla". Synnytyksen nopea tempo yllätti kyllä kaikki. Jossain takaraivossa oli ajatus, että takapenkille kannattaa heittää muutama pyyhe. Matkaan päästiin noin klo 04.

Penkinlämmitin pelasti ensimmäiset kilometrit. Roikuin Väinön kädessä supistusten yli ja kysyin niiden välissä, monta täytyy vielä kestää? Hän varmaan laski ajallisesti, monta supistusta mahtuu matkalle. Minä taisin tietää, että sama määrä riittää vauvaan. 

Viimeinen vitsi jäi palolaitoksen kohdalle Porvooseen. Sitten ei enää tehnyt mieli jutella. 

Ei musiikkia. Hiljaisuutta, omaa kuplaa, aata ja oota. Murinaa. Jossain vaiheessa pyysin vähän jouduttamaan matkaa ja ajamaan raskaalla jalalla. Kuulin, miten Väinö soitti Kotkaan ja pyysi tulemaan ovelle vastaan. Sinne päästään, tottakai, eikai kukaan nyt oikeasti autoon synnytä?

Vielä olisi ollut matkaa parikymmentä kilometriä, mutta kun on pakko ponnistaa, on pakko ponnistaa. Olin edelleen kauhunsekaisen innostunut, kohta tämä loppuu, vauva syntyy! En ajatellut ympäristöä tai sitä, ettei vieressäni oleva ihminen ollut lainkaan innoissaan. Kerroin että nyt alan ponnistaa ja kiskoin housut pois. Väinö huusi kilpaa minun kanssani ja yritti kuulla hätäkeskuksen ohjeita. 

Ramppi 71, klo lähenteli aamu viittä. Pilkkopimeää, pakkasta rapeat 16 astetta. "Taitaa oikeasti synnyttää tänne autoon, haisee synnytys", kuulin vierestäni. Käännyin penkillä vähän kyljelleni ja pyysin hakemaan pyyhkeen. Väinö pyysi muutamaan asentoa ties miten, en luonnollisesti kuunnellut. Tässä oli nyt hyvä ja tässä se on tehtävä. 

"Pää ehkä näkyy, jotain pullottaa". Ensin tuli tietenkin kakka. Se asettui todennäköisesti hyvin nätisti pitkän untuvatakin helmaan. Se oli muutama ponnistus ja sitten täytyi vain malttaa. Vettä, kodunsisältöä ja sitten lopulta, vauva. Hän luisui sieltä nätisti omassa hunnussaan, isänsä syliin pyyhkeelle. 

Hätäkeskus neuvoi hunnun poistamisessa ja sen jälkeen vaadin vauvan itselleni. Kaikki ketkä ovat joskus synnyttäneet tietävät, että mikään maailmassa ei ole yhtä suuri helpotus. Ensin tietysti perus paniikki, onko vauva elossa, miksi se on hiljaa ja harmaa? 

Harmaa siksi, että se oli kalvon alla. Hiljaa siksi, ettei se varmaan tiennyt syntyneensä. Kyllä siitä sitten lopulta ääni pääsi. 

Ja me ihmeteltiin. Ihmeteltiin elämää ja syntymää, joka tuli pitkän odotuksen päätteeksi kirjaimellisesti käsiin. 

Ambulanssi saapui muutamia minuutteja myöhemmin. Hiippailin istukka vielä kohdussani, paljain varpain pakkaessa sisälle ambulanssiin. Isä lähetettiin omalla autolla matkaan. 

Hänet ohjasimme lopulta päivystyksestä hortoilemasta oikeaan paikkaan ja suoraan kriisityöntekijän hoteisiin. Isä oli järkyttynyt, minä helpottuneen huojentunut. Muistin lopulta synnyttää myös istukan, jota nauroimme kätilön kanssa. 

Pelkäsin kohdun painamista, mutta sekin meni tällä kertaa ihan sukkelasti. Vuoto maltillista. 

Vauva oli noin 3700g ja 51cm pitkä. Muistaakseni. Annoimme reippaasti kymppiä tietämättä lainkaan, mitä pisteytyksellä haetaan. Jos syntyy vauhdikkaasti autoon ilman draamaa ja edes pienen pientä nirhaumaa, on totisesti kymppinsa ansainnut. 

Seuraava yö valvoskeltiin perhehuoneessa ja jatkettiin henkisen työn tekemistä. Vähän minä kauhulla ajattelin, millainen matka meillä on sillä saralla kuljettavana. Minä itse olin sitä mieltä, että takana oli täydellinen synnytys, joka pomppaa oman historiani kirkkaaseen kärkeen. 

Vauva oli ihana, täydellinen ja valmis. Taas me olimme tulleet perheeksi ja rakkauden määrä kasvanut viidenneksen. 

Ps. Kun lähdimme pari päivää myöhemmin kotiin, oli haju sulavassa autossa melkoinen kokemus. Kaikki saatiin lopulta putsattua, kiitos nahkapenkkien!