Kirje viisivuotiaalle

Sinua toivoin, sinut sain. Ja silti sain, mitä toivoa osannut en. 

Pienen pieni, mutta niin suuremmoinen tyttäreni kääntyy tänään viisivuotiaaksi. Ja taas on aika istahtaa ja muistella kulunutta vuotta, kirjoittaa kirjeeseen kaikkein kauneimmat asiat. 

Ja kauneuttahan riittää. Sinä olet sellainen satumainen, niin syvästi herttainen ja välitön, että minä aivan ihmettelen. 

Ihmettelen tapaasi puhua aina ystävällisesti ja kohteliaasti. Ihmettelen oikeudenmukaisuuttasi ja suloisuuttasi. Ihmettelen taitoasi leikkiä ja heittäytyä. 

Ihmettelen sitä, miten pyydät usein, mutta niin pieniä asioita. Niin vähästä olet onnellinen ja niin perusteellisen tyytyväinen. 

Sellainen sinä olet ollut aina. Sinulla on päivän alussa ja lopussa kaikki aivan hyvin. Jos surettaa, suret isosti ja sukkelaan - silloinkin sinulle riittää halaus ja tieto siitä, että olet tullut kuulluksi. 

Tykkäät tanssia, temppuilla, hyppiä, pomppia ja keinua. Senkin kaiken teet aina kauniisti. Saamme usein nähdä esityksiä ja uusia taitoja. Satubaletin kenraalissa huusit minulla salin toisesta päästä, "enkö ollutkin äiti upea?" 

Ja upeahan sinä olit. Musiikki on ystäväsi ja hereillä ollessasi laulat jatkuvasti. Opettelet soittamaan uusia lauluja pianolla ja käytät usein kahta kättä - olet aivan erityisen musikaalinen, ja taas me saamme ihmetellä ja ihastua. Ihastua sinuun joka päivä uudestaan. 

Mitä ikinä päälleni puen, saan sinulta aina ihailevan hyväksynnän. Olet äärettömän hienolla itsetunnolla varustettu pieni nainen, joka näkee itsessään ja ympärillään silkkaa kauneutta. Kuinka sinusta tuli, näinkin raadollisessa maailmassa, noin valtavan viisas ja hyväksyvä? 

Parhaita juttuja ovat mielestäsi tyttöjen illat, kynsilakat, poskipunat, laukut, mekot, tiarat ja korut. Mitä enemmän mekko kiiltää, sitä enemmän sinä säihkyt. Syntymäpäivälahjasi olivat yhtä suurta glitteriä, hattaraa, pitsiä ja tylliä. Ja taas saa äiti ihmetellä, mistä kaikki prinsessat elämääsi löysit? 

Ruoka maistuu sinulle silloin, kun se on kääräisty spaghettiin. Syntymäpäivän toiveruoka olikin kanaa ja pastaa. Olet mahdoton herkkupeppu, joka ei lisäksi koskaan tule huonovointiseksi liiasta sokerista - saunassa saatat silti saada pienet nauruhepulit ja hassutella yömyöhään asti! 

Tykkäät katsella Frozen - elokuvia, pyjamasirkusta, konsertteja, Gabyn Nukketaloa ja Pikku Kakkosta. Voit myös helposti vilkuilla juuri sitä mitä telkkarista tulee, ellei se ole veljesi liian jännittävä ohjelma. Samaan aikaan kieput todennäköisesti villisti renkaissa tai harjoittelet spagaattia. 

Mummin tabletilla pelailet värityspeliä, mummun mökillä taitelet piirtäen. Uiminen ja pyöräily sinua vielä hiukan jännittää, mutta tavuja ja sanoja luet jo hienosti ihan itse. Osaat myös solmia kengännauhat, harjata hiukset ja laittaa ponnarin. Tipahditpa hetki sitten ihan oikean ponin selästäkin, mutta sepäs sinua vain nauratti! 

Iltaisin nukahdat äänisatuihin ja rakastat myös kuunnella musiikkia omilla kuulokkeilla. Tanssibileet äidin kanssa on kenties parasta mitä tiedät, jos yhteistä spa - hetkeä (kurkut silmille, kasvorasvaa kasvoille ja kynsilakkaa varpaankynsiin) ei lasketa. Kuluneen vuoden harrastit muskaria, jumppakerhoa ja satubalettia. Päiväkodissa sinulla on monta ihanaa ystävää, joilla on hämmästyttävän samanlainen mielenmaailma! 

Veljen kanssa leikit taisteluleikkejä, vaikka ne eivät ole omia suosikkejasi. Isän seuraksi lähdet ajoreissulle ja kauppaan, vaikka se on usein yksitoikkoista istumista. Äidin kanssa kierrät kirpparin ja odotat kärsivällisesti, kun hössötetään ja pohditaan ties mitä juttuja. Itsellesi et välttämättä tarvitse mitään, mutta ilahdut kyllä suuresti esimerkiksi pillimehusta tai pienestä kirjasta. 

Pikkusisko saa viedä sinulta vaikka korkokengät jalasta, jos se häntä vain ilahduttaa. Usein olet aivan valmis joustamaan ja tinkimään omastasi. 

Sinulle valtavan rakkaita ovat myös lähipiirin aikuiset ja lapset. Naapurin tytöt kuuluvat perheeseesi. Sinusta on aina ihanaa, kun tehdään yhdessä ihan mitä tahansa arkista - pelataan vaikka kimbleä tai korttia. Muistelet yhteisiä reissuja ja kivoja hetkiä aina kovin pitkään. Elämässäsi tuntuu olevan paljon merkityksellisiä asioita ja onnea, josta olen tietysti aivan erityisen iloinen. 

Minä tiedän, että minne ikinä menetkin, sinä tulet varmasti pärjäämään. Sinua kantaa juuri se valtavan hieno itseluottamus, joka saa sinut uskomaan, että pystyt mihin tahansa. 

Ja niinhän sinä pystytkin, yksin tai yhdessä muiden kanssa. Olet saanut syntymälahjaksi mahdottoman hienon elämänilon, joka vie sinut vielä pitkälle.

Ehkä jonain päivänä muutat maailmaa, kuka tietää. Jos sen teet, teet sen kauniisti ja tavalla, joka luo hyvää. Sinä olet päästä varpaisiin vilpitön, ihana ja upea. Älä koskaan anna kenenkään epäillä sitä ♥️

Paljon onnea minun maailmani hienoin viisivuotias. Kiitos, kun olet juuri sinä. 

Ja kun sinut sain, vasta ymmärsin, mitä todella saada voin. 

Kirje 30-vuotiaalle minulle

Teen sen lapsilleni joka vuosi. Nyt on aika kirjoittaa muutama sana oman elämäni päähenkilölle, minulle.

Pakko todeta, että näiden vuosien aikana emme ole aina tulleet toimeen. Toisinaan olet ollut hyvin sinisilmäinen, minä taas mustavalkoinen. Tunteet ovat vieneet meitä eri suuntiin. 

Näiden vuosien aikana en ole luottanut, uskonut ja uskaltanut seistä takanasi. En ole vienyt sinua turvaan edes sillon, kun olen tiennyt sen olevan ainoa oikea vaihtoehto. 

Sinä, nyt 30-vuotias nuori nainen, olet silti siinä, omilla jaloillasi seisten. Tänään vahvuutesi on aina vain kasvava itsemyötätunto ja rohkeus olla myös heikko ja epätäydellinen. Me olemme alkaneet puhua samaa kieltä. Me emme ole löytäneet vain yhteisiä sanoja, vaan myös yhteiset ääriviivat ja rajat. Ymmärrämme toistemme tunnemaailmaa, osaamme kuunnella ja olla läsnä.

Kuluneen vuoden aikana olen oppinut sinusta valtavan paljon. Vastoin oletuksia et ole se huoneen sosiaalisin ja valoisin persoona, joka haluaa näkyä ja räiskyä, ottaa tilan ja ihmiset haltuun. Olet vuosikausia ajatellut, että viihdyttäjän roolissa tulisit kenties aina hyväksytyksi. Sinä olet aina ollut 100% kaikkia muita varten. 

Kesti kauan ymmärtää, että äärimmäisen iloinen ja sosiaalinen ihminen voi todellisuudessa olla valtavan epävarma, arka ja pelokas. Nykyään viihdyt omissa pienissä piireissäsi. Elämässäsi on ihmisiä, joiden seurassa voit olla vaan, tulla näkyväksi. Saat luvan kanssa jäädä taustalle, eikä sinun tarvitse hauskuuttaa tai olla nokkela. Voit käyttää kaikkia maailman sanoja vapaasti ilmaisuun ja tunnemaailman jäsentelyyn - jos haluat puhua, sinulla on paljon kuuntelevia korvia. Ja miten valtavan hienoja vertaisia olet elämääsi löytänyt!

Perheesi on noussut arvoon arvaamattomaan. Nautit hyvin arkisista asioista, kuten yhteisistä ateriahetkistä ja ajasta samassa tilassa. Et enää huolestu ihan jokaisesta lapsiasi uhkaavasta vastoinkäymisestä - olet hyväksynyt sen, että esimerkiksi sairastelut ottavat joskus kohtuuttoman paljon aikaa. Yhdessäolo on tässäkin se tärkein parantava voima.

Sinun ei tarvitse tavoitella kaikkia maailman kiinnostavia työmahdollisuuksia, ottaa jokaista kotia vailla olevaa eläintä tai haalia kotiisi jokaista hienoa kirpputorilöytöä. Osaat jo vähän paremmin asettua elämäsi äärelle, vaikka edelleen sinulla on vahva tarve muuttua ja muuttaa ympäristöäsi. 

Aikanaan olet elänyt hyvin levottomasti joka suhteessa. Joskus on tarpeellista rauhoittua, mutta uudet alut ovat monessa tilanteessa olleet myös perusteltuja. Haluaisin tulevaisuudessa luottaa vielä enemmän vahvaan intuitioosi, kunhan vain muistat sen, että olet lopulta itse vastuussa omista ratkaisuistasi. 

Sinua voidaan auttaa, mutta sinua ei voida pelastaa. Ympärilläsi olevat ihmiset ovat toisinaan joutuneet venymään ja paukkumaan, eikä vähiten räiskyvän tunnemaailmaasi takia. Olet onnekas, sillä lapsistasi on kasvanut ajattelevia ja viisaasti tunteitaan jäsenteleviä ihmisenalkuja. He eivät ole ihan pienestä pulassa, vaikka sinulle sattuisi suuremman tunneskaalan päiviä. 

En ole koskaan arvostanut sitä, mitä sinä osaat tehdä. Ennen sinulla oli vahva ajatus, että jäät pian elämäsi ihmisille kiinni siitä, ettet osaa tai pysty niihin asioihin, joita sinulta odotetaan. Että olet jollain verukkeella käynyt koulusi, saanut työpaikkasi ja sisustanut kotisi. Huijannut, liioitellut, puhunut ihmiset puolellesi. 

Nyt on aika uskoa, että osaat hienosti kaiken sen, mitä teetkin. Olet mielestäni monipuolisesti taitava ja oppimiskykyinen nainen, joka osaa käydä keskustelua ja perustella omia mielipiteitään. Ja mikä parasta, sinulla on paljon sanottavaa monesta eri asiasta. Ajattelevasta ja sanarikkaasta äidistä kasvaa niitä aiemmin mainittuja ajattelevia lapsia - lastesi hienoista piirteistä voit yhtälailla ottaa kunniaa. Lapsesi ovat suurimpia saavutuksiasi ja sinun sietää olla itsestäsi ja heistä ylpeä. 

Kuka ostaa yksin vanhan omakotitalon ja opettelee tekemään remontteja? Kuka nappaa itselleen kotitalouden lehtorin viran hyvin vähällä työkokemuksella? Kuka synnyttää autoon ihan muina naisina? 

Ei sitä huijaamalla tehdä. Se tehdään sydämellä ja rohkeudella. 

Tunneäly ja ihmisten kohtaaminen ovat ehdottomasti parhaita puoliasi. Ymmärrät monessa tilanteessa hienosti esimerkiksi teini-ikäisen haastavaa ajatuksenjuoksua. Olkoot tämä ominaisuus osittain vaikean elämäsi muovaamaa, sinun kannattaa hyödyntää vuorovaikutustaitojasi niin työ- kuin vapaa-ajallasikin.

Monella tavalla rankka ja kuluttava elämä näkyy kasvoillasi vain pieninä iloruttuina. Ei ole itsestäänselvää, että kolmen lapsen äiti tuntee edelleen kehonsa jokaisen sopukan ja pystyy haastamaan itseään fyysisesti. Aimmin on treenattu henkinen ruoska kädessä, nykyään vallitsee lähes täydellinen liikunnan ilo. Niin tai näin, peilikuva voisi olla jotakin paljon surullisempaakin - et ole kadottanut itseäsi äitiyden ja rankkojen vuosien syövereihin, joka on jo itsessään arvostettava asia. 

Yritän kertoa sinulle, että olet oikein hyvä juuri noin. Olet ottanut ison askeleen kohti toipumista, myötätuntoa ja armollisuutta. Ukkosmyräköiden välissä puhaltelee paljon lempeitä myötätuulia, jotka olet oppinut ottamaan vastaan. 

Pienissä hetkissä, me olemme alkaneet pitää toisistamme. Niissä hetkissä meistä tulee minä. Kokonainen, kolmekymppinen, todistetusti onnellisuuteen ja armollisuuteen kykenevä kokonaisuus. Hieno ja taitava ihminen, jolla on paljon annettavaa niin muille kuin itselleen. 

Rakastava, rakastettava, rakkauden arvoinen. Päästä varpaisiin. 

Paljon onnea minulle, ei päivääkään yli kolmekymppiselle ❤️

Kirje vauvalleni

Vuosi sinua, vuosi meitä. Oma vauvani, yhä niin ihmeellinen ja ainutlaatuinen.

Me olemme alusta asti olleet tiimi, sinä ja minä. Kun sain kuulla sinusta, kuvittelin sinut touhukkaaksi pieneksi tytöksi, jolla on suuret visiot ja paljon vauhtia. Pilkettä ja vilskettä. 

Ensin sain sinua turhautumiseen asti odotella, sitten synnyitkin vauhdilla moottoritien varteen. Katselit meitä ihan rauhassa kuin ajatellen, että mitäpä muutakaan, noin vain synnyin ja nyt tarvitsen jotain ruokaa. Osasit heti nukkua yösi, nostaa maidon ja tilata vaipanvaidon. Olit kaikessa hyvin määrätietoinen, mutta ennen kaikkea valtavan suloinen ja rakastettava. 

Sellainen sinusta sitten tuli, tuhansilla halauksilla ja reilulla tahdonvoimalla varustettu pieni ihminen, jolla elämä sujuu ja soljuu oppikirjan mukaan. Kymmenen päivän iässä selvitit tuosta vain RS-viruksen ja vähän myöhemmin koronan, söit panadolia kuin ammattilainen ja täytit vaippaa kello kädessä. 

Kaiken sen ajan, kun olit valtavan valmis ja hyvä kertomaan mitä tarvitset, kasvoit tiiviisti minun kanssani. Monesti olimme vain me kaksi, sinä ja minä. 

Mahdotonta ajatella, että tätä kirjoittaessa vauvavuosi on ihan pian päättymässä ja joudun saattelemaan sinut taaperoksi. Vuoden aikana sinusta on kasvanut sosiaalinen ja äärimmäisen rohkea lapsi, joka luottaa vilpittömästi ihmisiin ja sopii kaikkien syliin. Elämässäsi on tänään paljon ihania tyyppejä, mikä on pelkästään hienoa asia. 

Vaapero olet ollut jo jonkin aikaa. Sait jalat allesi samana päivänä, kun täytit 10kk. Sen jälkeen oletkin tehnyt ja kulkenut omiasi - pysähdyt vain syömään, eikä siinäkään tarvitse turhia nautiskella. Sopiva ruoka suuhun ja lattialle loput, ihan helppoa!

Jos et juuri levittele kaurahiutleita lattialle tai tyhjennä pyykkikorista likapyykkiä sinne ja tänne, saattaa sinulla olla hetki aikaa paukuttaa vähän rumpua tai soittaa lusikoita. Tykkäät kokeilla, voisiko palikoilla kuitenkin soittaa puheluita tai imurilla ratsastaa. Pipoille ja sukille sanot pikaiset heipat ja nukkumaanmenoajoille piut paut. Sinua ei saa pakottaa, tai annat kuulua! 

Olet ihana kikattaja, joka juoksee karkuun ja antaa halin joka välissä. Osaat rullata huulesi suloiseen mutruun ja meinaat haljeta ilosta, kun se joka kerta meitä muita niin naurattaa. Äitiä tapailet ja harmin tullen sanot vaativasti "anna". Sen lisäksi tokaiset usein vain "nam nam", joka kommunikaation laajuudellaan yllättää aina - voimme keskustella ruokapöydässä vaikka ja mitä! 

Höpöttelet omaa kieltäsi ja hurmaat ihan täysillä. Sinusta on ihanaa mennä esimerkiksi lasten juhliin ja vain taapertaa ympäriinsä pallon perässä. Musiikki saa sinut tanssimaan ja esimerkiksi auto-harmiin auttaa ainoastaan Baby Shark. 

Temmoltasi ja tekemiseltäsi tuot mieleen veljesi hänen vauva-aikanaan. Silti sinulla on vähintään yhtä paljon yhteisiä juttuja siskosi kanssa - paras hetki päivässä on se, kun sisarukset palaavat päiväkodista, ja voitte taas tehdä ison läjän Pitkäniittyjä patjoille olkkariin. 

Öisin et nykyään aina malta nukkua ja toisinaan haluat esimerkiksi leikkiä. Jos sinua yrittää laittaa takaisin pötkölleen (tai viedä tissin = äidin pois) annat kuulua niin kovaa, että koko talo raikaa. Vääryydestä olet oppinut ilmoittamaan, mutta toisaalta tulisten tunteiden kirjoon kuuluu myös kyky rakastaa ja välittää isosti. 

Mittasi ovat minulle mysteeri, olenhan käynyt neuvolassa kanssasi viimeksi puoli vuotta sitten. Isi on saanut nauttia ajasta kotona kanssasi, ja minä palasin töihin sinun ollessa vain 9kk ikäinen. Kaikki meni hyvin, vaikka äidin sydän oli pitkään (ja on edelleen) vähän syrjällään. Sinä pärjäät niin hienosti, eikä meidän tarvinnut luopua juuri mistään muusta, kuin yöunista.

Silti - jokaisen valvotun minuutin kanssasi selvittäisiin uudestaan. Suuret tunteesi rakastaisin pois. Pienen kädenpuristuksen ja halauksen sulkisin syvälle sydämeeni. Askeleesi turvaisin ja edelleen malttaisin. Syöttötuolisi siivoaisin ja lakanasi vaihtaisin. Sukkasi pukisin uudelleen, uudelleen. Kylmän kadottaisin ja syvälle lämpööni säilöisin. Pahan parantaisin ja ilon nostaisin. Naurua ruokkisin ja ihmeitä etsisin. Suruja kantaisin ja öihin keinuttaisin. Unia ajattelisin ja sinne saattelisin. Maailmaasi silottaisin ja huoleni turvaksi lähettäisin - rakastaisin ja luottaisin kaikkeen siihen, mihin olet kasvanut. 

Ennen kaikkea, olisin kiitollinen yötä päivää. Siinä olet kolmas ihmeeni.  Paljon onnea pieni tyttäreni ❤️

Neljäs kirje tyttärelle

Kukaan tai mikään ei ole sinua tärkeämpi, harva edes yhtä tärkeä. Niin tärkeä sinä olet.

Niin tuli prinsessapäivä, keskelle Marbellan paahteista lomaviikkoa. Sinusta tuli neljävuotias, kuusta täysi ja illasta ihana. 

Neljävuotiaana olet se sadun prinsessa, joka vaatii kaikille oikeutta, valaa uskoa keijupölyyn ja satumaailmaan. Helmat hulmuten pyörit piruetteja, valitset äidille hajuvesiä ja poimit kauneimmat kukat korvasi taakse. 

Murheesi ovat lyhyitä ja iltasi saat viettää vailla huolia. Aamulla tiedät jo tarkkaan, mitä tänään haluaisit pukea yllesi, eikä mikään muu sitten kelpaakkaan. 

Isän kainalossa, isän sylissä, isän vieressä tai kaulassa. Haluat olla halituntumalla ja kertoa kaikkea, mikä mieleen äkkiä juolahtaa. Neljävuotiaana sinä olet isän prinsessa, ja tärkein tehtäväsi olisi saada sujautettua suukko isän huulille. 

Tanssivaan muskariin lähdit aina balettipuvussa. Se oli sinulle ehdottoman tärkeää, vaikka kellään muulla ei sellaista ollutkaan. 

Laulat edelleen aina ja kaikkialla. Opit uskomattoman nopeasti laulujen sanat ja melodiat. Olet kiinnostunut soittamaan pianoa ja opetteletkin mielellään tuttujen laulujen sointuja. Musiikki ja musikaalisuus on vahvasti sinussa ja mielenkiinnonkohteissasi. 

Lämpeät hitaasti uusille ihmisille, mutta sen jälkeen sinusta saa hyvin uskollisen ystävän mihin tahansa puuhaan. Tykkäät puuhailla omiasi ja piirrellä rauhassa monta varttia. Tulet aina näyttämään hienoja taideteoksia, joissa on viime aikoina esiintynyt kukkia, perhosia, leppäkerttuja, aurinkoja, tuttuja ihmisiä ja no - prinsessoja. 

Sinulle rakkaita ihmisiä ovat perhe, lähipiiri, kummit, naapurit ja sisaruksesi. Veljesi kanssa jaatte kaiken sängystä aamupaloihin ja hiekkaleluihin, pikkusiskon kanssa teillä on aivan omat hassuttelunne. 

Neljävuotiaana olet herttainen, suloinen ja hieman arka. Sinusta on ihan mukavaa seurata vain sivusta muiden touhuja, etkä esimerkiksi uskalla mennä uima-altaaseen, jossa jalat eivät yllä pohjaan. Olet yleensä hyvin tyytyväinen ja sopeutuvainen. Sinulla aivan hurmaava mallikävely ja pikkari - poseeraus, joksi olet nämä toimet ihan itse nimennyt. Reissuun mukaan lähti Moikku - Maikku, joka on tottakai kauniiseen mekkoon pukeutunut hiiri. 

Inhokkejasi taitavat juuri nyt olla kaikki öttiäiset ("härpälöt", hämähäkit, paarmat, ampiaiset) ja siivoaminen. Sinua ei edes lahjomalla saa siivoamaan huonettasi, koska sinä nyt et vain jaksa, tai sinua ei huvita. Yksinkertaista. Tuskin prinsessatkaan toisaalta siivoavat omia jälkiään. 

Tavaroiden levittämisessä sen sijaan olet erittäin tehokas, ellet jopa lahjakas. 

Pidä kiinni omasta polustasi, sillä se on varmasti oikea. Tiesi olkoon täynnä piruetteja, prinsessoja, pompuloita, pinnejä ja poneja, joita kaikkia sinä rakastat ja vaalit. Ole jatkossakin yhtä hyvä ja ystävällinen kaikille niille, jotka täällä kanssasi matkaa tekevät. 

Paljon onnea omalle neljävuotiaalleni. ❤️

Kirje kuusivuotiaalleni

Meidän maailman paras isoveli täyttää tänään kuusi vuotta. 

Jokaisen lapsen uusi ikävuosi on aina merkittävä asia, tottakai. Hänen, ensimmäiseni, ikääntyminen kuitenkin pysäyttää aivan erityisellä tavalla. 

Voiko siitä olla jo kuusi vuotta? 

Samalla kun olet ollut kanssamme aina, olet myös kasvanut aivan liian nopeasti. 

Sinun pienet varpaasi synnytyssalissa. Sinun ihmeellisen ihana hiustupsusi aamuyöllä. Sinun aivan liian pienet hartiasi turvakaukalossa. Sinun silkinpehmeä ihosi ensikylvyssä. 

Sinä, uusi ihmisenalku pienenä myttynä perhepedissä. Muistan kirkkaasti sen kaiken, jokaista ihoryppyä myöten. 

Syntymäpäiväsi vie minut kerta toisensa jälkeen äitiyteni alkutaipaleelle. Mikä ihmeellinen matka tämä onkaan ollut, kuinka paljon me molemmat olemme kasvaneet! 

Kuinka hyvin minä tunnenkaan sinut. Sinä vaihdat villapaitasi suurempaan samalla, kun minä pienenen. Ja niin vain joudun antamaan sinulle tilaa, kasvaa ja olla sinä. Kuusivuotias. 

Eskaria olet astellut jo muutaman kuukauden. Osaat pyöritellä numeroita, tunnistat kaikki kirjaimet ja kirjoitat tärkeimmät sanat - omat läheisimmät ihmisesi. Jaksat keskustella ja kiinnostua maailmasta, joka avartuu sinulle aina vain enemmän. 

Edelleen innostut elämän peruselementeistä, kuten hoidetusta omenapuusta metsäretkellä tai ötökkähotellista vanhoissa pihatiilissä. Haluat ajatella ääneen isän kanssa, pyytää siskon katsomaan pleikkapelejä. Herkutella loputtomasti äidin kanssa ja nukahtaa tuttuihin satuihin, koska niiden juoni on sinulla hallussa. 

Sinulla on tarttuva huumori ja vahva kieli, joka puhuu puolelleen. Saat helposti perusteltua itsellesi lisää ruutuaikaa tai ylimääräisen korvapuustin. 

Neuvottelut kanssasi ovat pitkiä ja intensiivisiä. Onneksi yhtä usein saa myös nauraa kippurassa - hassutteluun olet aina valmis! 

Kuusivuotiaana olet löytänyt oman lajisi. Käytät ulkona kaiken aikasi sisäsyrjä kiinni pallossa. Katselet pelejä ja hiot pelitaktiikoita. Keräät vihreitä kortteja ja kannustat myös muita ylittämään itsensä. Sinulla on lyömätön pelisilmä ja kova motivaatio. Futiskentällä olet aina siellä, missä kuuluukin. 

Eläinten kanssa olet luonteva ja taitava. Shettisvarsa Uuno ei sinua jännitä ja kissat kutsut edelleen jakamaan tyynysi. Vauhtia ja vaarantuntua, mutta mielellään syli ajateltuna tilanteisiin, joissa käy vahinko. 

Herkkä, kultainen, ajatteleva, empaattinen. Toisinaan hiukan huolestunut, mutta myös isosti iloitseva. Me kaikki saamme valtavan paljon energiaa siitä, miten sinä nautit elämästä. 

Kuusivuotiaana vaadit oikeutta Hippu - kissalle, pikkusiskolle ja Ukrainassa kotinsa menettäneille. Pahoja asioita tekevistä ihmisistä et ajattele kauniisti, mutta kehut ja kannustat kaikkia niitä, jotka sen mielestäsi edes hiukan ansaitsevat. 

Äitikin saa aina kauniita sanoja. Isä saa anteeksi. Sisko saa lopulta ottaa lelusi ja vauva tulla syliisi, vaikka sinulla olisi jotain kesken. 

Sinulle on kovin tärkeää, että perheelläsi on hyvä olla. Paikkaat ja korjaat omastasi, jos tarve vaatii. 

Niin isoksi olet jo kasvanut, ettei sinua enää oikein jaksanut kiinnostaa Fröbelin palikoiden keikka. Toisaalta halusit palata takaisin muskariin tutun muskariopen oppiin. Löydät aina ne kinkkisimätkin karkkikätköt, osaat rikkoa kananmunat taikinaan ja tehdä itsellesi "kunnon lihiksen" juustoineen päivineen. 

Voitat aikuisen pleikkapelissä ja menet rohkeasti mihin tahansa laitteeseen lintsillä. Kun opit uimaan hyppäsit melkein heti perään kolmesta metristä. Turhaudut pienten tyyppien kiipeilyradalla ja jaksat valvoa vaikka puoleen yöhön. Sinusta on äkkiä kasvanut poika, joka haluaa haastaa itseään fiksusti ja suunnitelmallisesti. 

Tästä vuodesta toivon, että säilytät kaiken tuon rohkeuden ja kokeiluhalun. Etsi aina samalla innolla omaa polkuasi ja omia vahvuuksiasi. Ole herkkä elämälle ja näe ympärilläsi kaikki hyvä. Usko ja luota siihen, että sinä olet riittävä ja aivan ihmeellisen ihana tyyppi. Kokeile ja erehdy, jotta voit huomata, että me tuemme sinua aina. 

Mitä ikinä haluatkaan tehdä, se tuo varmasti mukanaan jotain hyvää. Anna aikasi sille, minkä koet tärkeäksi. Rakasta paljon ja isosti, myös itseäsi. 

Ole juuri tuollainen, kuin olet. Minun ja meidän maailmamme ihmeellisin ja ihanin kuusivuotias ❤️

Paljon Onnea Viljo. 

Synnytys

 Kokemus, joka ansaitsee rönsytä sanaisesta arkustani - synnytys autossa ihan kolmestaan.

Raskauden edetessä minulla oli vahva visio, ettei tätä kolmatta vauvaa tarvitse kauaa odotella. Hän syntyy sieltä hyvissä ajoin, kuten siskonsa muutama vuosi aiemmin. 

Merkkejä synnytyksestä ei silti tullut. Keskityin keittiöremonttiin ja päätin nauttia ensimmäisestä oikeasta äitiyslomasta, jolle jäin palkkatyöstä.

Lepäsin, odotin, valmistelin. Tein kaiken sen, mitä kunnon synnyttäjän tuleekin tehdä. Join vadelmalehtiteetä, siivosin ja touhusin. Pakkasin jopa sen kuuluisan sairaalakassin, vaikka en edelleenkään tiennyt mitä sinne kuuluu laittaa. Avasin vauvan lipaston ja yritin miettiä onko vaatteita riittävästi, oikeita kokoja, käytännöllisyyttä ja lämpöä. 

Ehdin tehdä sen ja kaiken mahdollisen. Valmistelin joulun, leivoin lasten kanssa, hankin ja paketoin lahjat. Lasketun ajan jälkeen olin jo hyvin turhautunut. Olin pettynyt siihen, ettei visioni käynyt toteen. 

Oli pakko kääntää ajatus synntykseen. Oliko minulla jotain toiveita? Ei mitään erityistä. Mahdollisimman luonnollisesti etenevä synnytys, joka todennäköisesti säikäyttää rajuudellaan - aivan kuten viimeksi. Lääkkeiden suhteen olin silti luottavainen, sillä olin myös viimeksi pärjännyt ilman.

Katselin videoita ja kuuntelin podcasteja. Tuntui, ettei koko asia liity minuun mitenkään. Oli tosi vaikea päästä henkisesti mukaan siihen, mikä vääjäämättä pian tapahtuisi. Muistan ajatelleeni, että on aivan turhaa kuunnella ja katsella juttuja muiden synnytyksestä. Mikään kun ei tule vastaamaan omaa kokemustani.

Yliaikaiskontrolli, ei juuta tai jaata. Isohko vauva ja orastava hätä ja suru. Miksi kehoni ei toimi, miksi tilanne on vielä epäkypsä? Joudunko tosiaan kolmannella kerralla kokemaan käynnistyksen?

Vihasin ajatusta synntykseen puuttumisesta, mutta vihasin myös palata kotiin ilman vauvaa. Tuntui tosi typerältä, että kannoin mukanani sitä kuuluisaa sairaalakassia ja kotona oltiin valmiina siihen, että tältä reissulta ei heti palata takaisin. Vähin äänin (suurin suruin) painelin Kotkasta takaisin autooni ja hurautimme Askolaan.

Iso vauva. Ahdisti. Jälkitarkastus teki sen mitä oli tapahtunut jo useita iltoja, supistukset alkoivat kun olin käymässä nukkumaan. Kellotin niitä aikani kunnes heräsin aamuyöllä siihen, että olen jälleen nukahtanut. Olin täysin kyllästynyt olemaan raskaana. Päivät torkuin ja kirjaimellisesti odotin, että voisin jo synnyttää. 

Lopulta päätin, että synnytän käynnistyksen avulla 7.12. Kivat päivämäärät, kuten 11.11.21, 21.11.21 ja 1.12.21 olivat jo menneet. Tämä on nyt vain otettava vastaan. En hermostunut, vaikka marraskuu kääntyi joulukuuhun ja isommat toivat päiväkodista flunssan. Se ehtii jo mennä ohi, sillä minä synnytän itsenäisyyspäivänä. 

Tortai-ilta 2.12. meni Hiljan flunssaa ihmetellessä. Hän oli kovin tukkoinen eikä saanut unta. Tehtiin nukkumajärjestelyjä, kaivettiin esiin Panadol, etsittiin yhdessä unta tyynyjen avulla. Yhdeltä painoin oman pääni tyynyyn ilman ainuttakaan ajatusta synnytykseen liittyen. Vauvakin taisi nukkua. 

Klo 03.15 heräsin siihen, että vatsani heitti volttia. Pakko mennä vessaan. Onko tämä nyt joku umpisuolen solmu vai mitä tapahtuu? Järkyttävän suuri kipu. Alkoi aivan yhtäkkiä. 

Istuin vessassa ja mietin, että tässä on nyt jotain omituista. Kipu tuli aalloissa ja oli pakko hyväksyä, ettei se ole umpisuoli vaan synnytys. Synnytys, joka meni heti syvään päätyyn. Huusin pöntöltä hei, apua, mitä ihmettä, nyt se lämpöpussi. Vaikka kyseessä taisi olla muutama minuutti, tuntui se silloin siltä, että olen hylätty synnyttävä nainen kotinsa vessanpytyllä, eikä kukaan kuule. 

Väinö reagoi vasta puheluun, jonka keksin hänelle soittaa. Oli aika tokkurassa, ei ymmärtänyt heti mitä vihjailen. Nopeasti varmasti kuitenkin ymmärsi, sillä aloin huutaa. Hyvin spontaanisti, kuten syvässä päädyssä tehdään. Menin suihkuun ja käskin kutsua heti paikalle lastenvahdin. 

Istuin suihkussa jumppapallon päällä yhden vesivaraajan verran ja olin raivokkaan innostunut siitä, että minun täytyi jo pitää hyvin matalaa murinaa. Tiesin vain, että se on loppusuoran ääntä. Loppusuoran?! Minä vasta heräsin! 

Takaiskuna lämpöpussi suli mikroon (ei ollut mikron kestävä, sisälle olisi pitänyt laittaa kuumaa vettä) ja Viljo heräsi. Hän seurasi vähintäänkin kauhuissaan karjumista, huutoa, aata ja oota. Että jos äiti ei nyt ole oikeassa hädässä, ei sitten koskaan. 

"Jos teidän on pakko tulla, on pakko tulla". Synnytyksen nopea tempo yllätti kyllä kaikki. Jossain takaraivossa oli ajatus, että takapenkille kannattaa heittää muutama pyyhe. Matkaan päästiin noin klo 04.

Penkinlämmitin pelasti ensimmäiset kilometrit. Roikuin Väinön kädessä supistusten yli ja kysyin niiden välissä, monta täytyy vielä kestää? Hän varmaan laski ajallisesti, monta supistusta mahtuu matkalle. Minä taisin tietää, että sama määrä riittää vauvaan. 

Viimeinen vitsi jäi palolaitoksen kohdalle Porvooseen. Sitten ei enää tehnyt mieli jutella. 

Ei musiikkia. Hiljaisuutta, omaa kuplaa, aata ja oota. Murinaa. Jossain vaiheessa pyysin vähän jouduttamaan matkaa ja ajamaan raskaalla jalalla. Kuulin, miten Väinö soitti Kotkaan ja pyysi tulemaan ovelle vastaan. Sinne päästään, tottakai, eikai kukaan nyt oikeasti autoon synnytä?

Vielä olisi ollut matkaa parikymmentä kilometriä, mutta kun on pakko ponnistaa, on pakko ponnistaa. Olin edelleen kauhunsekaisen innostunut, kohta tämä loppuu, vauva syntyy! En ajatellut ympäristöä tai sitä, ettei vieressäni oleva ihminen ollut lainkaan innoissaan. Kerroin että nyt alan ponnistaa ja kiskoin housut pois. Väinö huusi kilpaa minun kanssani ja yritti kuulla hätäkeskuksen ohjeita. 

Ramppi 71, klo lähenteli aamu viittä. Pilkkopimeää, pakkasta rapeat 16 astetta. "Taitaa oikeasti synnyttää tänne autoon, haisee synnytys", kuulin vierestäni. Käännyin penkillä vähän kyljelleni ja pyysin hakemaan pyyhkeen. Väinö pyysi muutamaan asentoa ties miten, en luonnollisesti kuunnellut. Tässä oli nyt hyvä ja tässä se on tehtävä. 

"Pää ehkä näkyy, jotain pullottaa". Ensin tuli tietenkin kakka. Se asettui todennäköisesti hyvin nätisti pitkän untuvatakin helmaan. Se oli muutama ponnistus ja sitten täytyi vain malttaa. Vettä, kodunsisältöä ja sitten lopulta, vauva. Hän luisui sieltä nätisti omassa hunnussaan, isänsä syliin pyyhkeelle. 

Hätäkeskus neuvoi hunnun poistamisessa ja sen jälkeen vaadin vauvan itselleni. Kaikki ketkä ovat joskus synnyttäneet tietävät, että mikään maailmassa ei ole yhtä suuri helpotus. Ensin tietysti perus paniikki, onko vauva elossa, miksi se on hiljaa ja harmaa? 

Harmaa siksi, että se oli kalvon alla. Hiljaa siksi, ettei se varmaan tiennyt syntyneensä. Kyllä siitä sitten lopulta ääni pääsi. 

Ja me ihmeteltiin. Ihmeteltiin elämää ja syntymää, joka tuli pitkän odotuksen päätteeksi kirjaimellisesti käsiin. 

Ambulanssi saapui muutamia minuutteja myöhemmin. Hiippailin istukka vielä kohdussani, paljain varpain pakkaessa sisälle ambulanssiin. Isä lähetettiin omalla autolla matkaan. 

Hänet ohjasimme lopulta päivystyksestä hortoilemasta oikeaan paikkaan ja suoraan kriisityöntekijän hoteisiin. Isä oli järkyttynyt, minä helpottuneen huojentunut. Muistin lopulta synnyttää myös istukan, jota nauroimme kätilön kanssa. 

Pelkäsin kohdun painamista, mutta sekin meni tällä kertaa ihan sukkelasti. Vuoto maltillista. 

Vauva oli noin 3700g ja 51cm pitkä. Muistaakseni. Annoimme reippaasti kymppiä tietämättä lainkaan, mitä pisteytyksellä haetaan. Jos syntyy vauhdikkaasti autoon ilman draamaa ja edes pienen pientä nirhaumaa, on totisesti kymppinsa ansainnut. 

Seuraava yö valvoskeltiin perhehuoneessa ja jatkettiin henkisen työn tekemistä. Vähän minä kauhulla ajattelin, millainen matka meillä on sillä saralla kuljettavana. Minä itse olin sitä mieltä, että takana oli täydellinen synnytys, joka pomppaa oman historiani kirkkaaseen kärkeen. 

Vauva oli ihana, täydellinen ja valmis. Taas me olimme tulleet perheeksi ja rakkauden määrä kasvanut viidenneksen. 

Ps. Kun lähdimme pari päivää myöhemmin kotiin, oli haju sulavassa autossa melkoinen kokemus. Kaikki saatiin lopulta putsattua, kiitos nahkapenkkien!

Maanantai alkaa alusta

Kuluneen viikon aikana olen uppoutunut läheiseni pahoinvointiin. Olen ollut turhautunut, peloissani, jaksamaton ja vähällä luovuttaa.
  Tunnen jokaisen saman tunteen, kuin läheiseni, mutta minua ei kuulla.
Ikään kuin minä en voisi tietää tarpeeksi jonkun toisen hädästä.

Jokainen päivä on uusi maanantai, ja virittelen saman kasetin alkuun. Olen valmis kertomaan uudestaan ja uudestaan mitä on tapahtunut, ja mitä pelkään. Saan kuulla, että huoleni on varmaan aiheellinen, mutta keskustelu ja kannustaminen kyllä auttavat. Silloin minä mietin, miksi soitan ja pyydän apua, jos asia ratkeaa omin voimin. Vastuu tuntuu kohtuuttomalta. 

Ongelmasta tulee omani. Mistä ihmeestä saisin tähän prosessiin energiaa, koska hätä joka läheiselläni on, tuntuu minusta aivan yhtä raskaalta. Läheiseni tavoin jään heitteille, vaille apua. 

Niin monimutkainen kuin ihmisen mielenterveys onkin, sen lisäksi on paljon muutakin. Hätä maailmassamme ei ole sidottuna ikään tai diagnoosiin. Jos tuhoamme itse itseämme, meiltä ei aina muisteta kysyä, miksi ihmeessä teemme niin. Ja jos sitten kysyttäessä emme osaa vastata, olemme käytännössä omillamme.

 Kaikki lasten, vanhusten, puolison, ystävien tai perheen puolesta taistelevat, minä näen teidän taakkanne. Jokainen hätä on todellinen. Minä toivon, että tänäänkin joku meistä kuullaan ja kirjataan. 

Ja ne aikuiset ihmiset, jotka siihen kykenevinä ovat hakeutuneet itse avun piiriin, ovat todellisia sankareita. He ovat tehneet epäitsekään teon säästämällä läheiset samalta hädältä, jota itse kokevat.

Älä sulje silmiäsi hädältä, joka sinulla on. Sillä jos tarvitset apua, sinun täytyy olla vielä vahva. Tee se itsesi takia, mutta myös läheistesi takia. 

Kerro hädästäsi niin monta kertaa, että sinut kuullaan. 

Ja niin kuulevat läheisesikin, ja he paranevat, kuten sinäkin. Tulee tiistai, jolloin kaikki on paremmin.

Kulunut vuosikymmen

Kaikki, mitä pidän elämässä lopulta merkittävänä, on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana. Kun katson kuluneita vuosia taaksepäin, päällimmäisenä on kiitollisuus.

2010

Vuosi 2010 oli ensimmäinen, kun koin rikkonaisen perheeni ehjäksi. Kotona oli hyvä olla. Minä tanssin, asetuin ja nautin sellaisesta nuoruudesta, jollainen jokaisella tulisi olla. Lukio on hyvä aika rakastua, koska kaikki tuntuu mahdolliselta ja helpolta. Tulevaisuutta saa jo ajatella, tai sitten elää vain hetkessä. Aina tuli uusi koulupäivä ja jakso lukiossa, jota seurata. Silloin ei vielä tarvinnut tietää, koska moni asia ajateltiin meille valmiiksi.

 2011

Lukio oli omalta osaltaan ihmisen parasta aikaa, ja meillä tähän vuoteen ajoittui vielä ihana musikaalirupeama. Onnellisuutta, luovaa tekemistä ja uusia ihmisiä. Ikimuistoinen vanhojenpäivä tansseineen.

Elämääni vakiintui vuonna 2011 ihmisiä, joista en haluaisi koskaan luopua. Ja niitä joista jouduin luopumaan, muistelen edelleen erityisellä lämmöllä.

2012

Abivuosi jatkoi osaltaan musikaalijuhlaa. Sellainen yhteishenki oli jotain aivan uutta, ja minä vain nautin.

Lukion turvasta lähteminen ei silti sovi kaikille. Lakki päässä minä aloin olla surullinen ja kadoksissa. Vaikka uusi koulu avasi ovensa heti syksyllä 2012, jotain muita lukkoja minussa meni kiinni pitkäksi aikaa.

2013

Keväästä ei ole muistikuvia. Tiedän, että minulla oli erityisen huono olla. Sairastuin ja katosin jonnekin, jota en vieläkään ymmärrä. Jos jokaisella on henkilökohtainen karikko, omani oli keväällä 2013. Syksyllä aloitin uuden koulun, jonka takia minun vaikeuteni jäivät verrattain lyhyeksi.

Tähän vuoteen, kuten kaikkiin aiempiin, voin liittää samat ihmiset sydämineen. Ja erityisesti äidin, joka on myötäelänyt vuoden kaikki päivät kymmenistä riippumatta. Äiti on hyväksynyt, kannatellut, ollut ystävä. Tarvittaessa vain ottanut kopin, koska tuli sellainenkin päivä, jolloin minä en jaksanut. 

2014

Ihana Savonlinna. Ihanat Kötsät 2013. Olen kiitollinen puistokadusta, sorsista kotirannalla ja koulusta mäen päällä. Savonlinna oli minun pelastukseni, joten olen pelkästään tyytyväinen, että lähdin sinne opiskelemaan. Tai palasin, sillä monella tapaa olin tullut takaisin kotiin.

Kesän nautin erilaisesta vapaudesta. Terveydestä, kesäyöstä ja ystävyydestä, johon pystyi heittäytymään täysillä. Olin koko kesän töissä, mutta ajatukseni jossakin ihan muualla - festareilla, rannalla, terassilla tai tanssilattialla. 

Keväällä 2014 löysin tieni naapuriin, josta alkoi minulle niin tärkeä ystävyys. Syksyllä 2014 taas löysin tieni Turkuun, josta alkoi minulle niin tärkeä parisuhde.   

Tänäkin vuonna ja kaikkina seuraavina, äiti. ❤

2015

Ollako vai eikö olla? Mutta sitten lopulta oltiin, ja hyvä niin. Minä jatkoin koulussa, Väinö vähemmän. Koulua oli tämän kevään jälkeen jäljellä enää vuosi tai kaksi, joka taas lievästi minua ahdisti. Halusin kovasti jouduttaa opintojani, enkä lainkaan ymmärrä miksi! Täytyihän minun jo silloin tietää, että olen ikiopiskelija, nautiskelija. Kotitalous ei ollut minulle missään nimessä kutsumus, mutta mikä tahansa opiskelu olisi varmasti ollut mielekästä.

Kesä 2015 palattiin Porvooseen ja kesä oli tasapainoinen. Nautin terveemmästä kehosta, jossa oli pitkästä aikaa voimaa. Huomasin myös, miten nautinkaan asua ihmisten kanssa. 

2016

Vuosi 2016 alkoi vauvauutisella. Shokki, lopulta ihana sellainen. Paras mahdollinen! Mikään tässä maailmassa ei ole yhtä syvää, merkittävää ja mullistavaa, kuin äitiys. Miten paljon asioita olen ymmärtänyt, oppinut ja toisaalta unohtanut - olen ollut oikealla tavalla itsekäs, epäitsekäs, kaikkivoipa ja täysin kädetön. Kaikkea samaan aikaan. Ja minä olen rakastanut tavalla, jollaista en voinut ymmärtää olevan. 

2017

Tämä vuosi lujitti pienen perheemme. Olimme niin paljon yhdessä, että miten osaisimme olla mitään muuta? Tästä ajasta olen ikuisesti kiitollinen. Miten hieno poika, joka kasvaa aina vaan. Millainen suhde hänellä on meihin, elämään. 

Vuonna 2017 opeteltiin jo pehmeää arkeakin. Paluu kouluun ja tanssisaliin tuntui kaikki hyvältä. Loppuvuosi meni uudessa raskaushumussa. Tämä kaikki taisi tapahtua liian äkkiä, ja päällimmäisenä olivat epävarmuuden tunteet. Koin huonoa omatuntoa siitä, että makaan pahoinvoivana poikani lapsuuden. 

Jos olisin vain ymmärtänyt, ettei rakkauteni jakaannu, se lisääntyy. Poikani sopeutuu ja hän saa lahjan, joka on paras mahdollinen.

2018

Epätoivoa, arjen vaikeutta, onnea ja onnistumisia. Sain koulun päätökseen ja päästin irti. Päästin irti elämästä, johon en enää voinut palata. Minulla oli nyt perhe, se oli kaikkeni. Minua ei määrittänyt opintopisteet, maisterinpaperit tai työpaikka. Tärkein työ tehtiin kotona, ja koko perhe samassa sängyssä riitti lähes kaikkeen. 

Heinäkuussa tulimme perheeksi uudelleen. Sain kokea synnytyksen, jollaista sitäkin toivoisin kelle tahansa. Se oli hieno, voimaannuttava, korjaava, mullistava. Pieni valmis tyttö, joka tuli maailmaan itsevarmana, kilttinä, rakastettavana.  Synnytyssaliin meidät saatteli mitä kaunein kesäyö peuroineen. Seuraavan yön minä katselin vauvaa, tunsin hänen läsnäolonsa jokaisella solulla. 

Sellaista on olla äiti. Ja minä olin taas äiti, ja edelleen. Siihen keskityin loppuvuoden, joka meni nopeasti. 

2019 

Yllättävä, raskas, ihanakin. Muutimme taas, muistelimme vauva-aikaa vain kahden vuoden takaa. Pieni ikäero osoittautui hyväksi, antoisaksi ja lopulta helpoksi. Kesä oli onneton vain minun kohdallani, sillä etsin paikkaani. Se ei tulisi olemaan minulle uudestaan auennut opiskelupaikka, ei kotiäitiys. Mikä se tulisi olemaan, sitä en tiennyt. En hymyillyt jokaista kesäaamua, jota voisin myös katua. 

Mutta en kadu, koska olen päättänyt olla kiitollinen. Sekin tunne oli tärkeä, vei minut nykyiseen työhöni ja tilanteeseen, joka on lähes täydellinen. Lapseni kasvavat vain hieman huomaamatta, mutta onneksi meillä on myös yhteistä arkea. Heillä on maailman ihanin hoitaja, oikea aarre.

Yksivuotias on parhaassa iässä. Häntä voi katsella ihaillen tuntikausia, pakahtua. Sitten jo suuttua ja ajatella, että olisinpa enemmän töissä. Tai edes isä kotona. Kolmevuotias on tietenkin maailman viisain pieni poika. Hän näkee ja muistaa kaiken, sinutkin. Se on samalla kuluttavaa, mutta myös niin hienoa, ettei sitä edes ymmärrä.

Loppukesällä mentiin myös kihloihin. Lisää onnellisuutta syksyyn, joka oli muutenkin onnellinen.

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

Voisin olla terveempi. Voisin stressata vähemmän. Voisin olla parempi äiti, puoliso. Voisin tehdä enemmän töitä. Voisin olla parempi tytär, enemmän läsnä. Parempi ystävä voisin ainakin olla. En silti soimaa, vaan tiedän, että tämä oli tänä vuonna minun parhaani. Syksyllä olin onnellinen, joten itsekkääsi ajatellen, voisinko olla parempi?

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

©2019 Jasmin Yuchun

Kiitos. 

Kiitos elämä, vuosikymmen. Lapset, Väinö, äiti. Rakas ystävä istuu juuri nyt samalla sohvalla, vuosi vaihtuu niiden kanssa, joista en luovu. Vuodesta toiseen, uuteen vuosikymmeneen. 

Tiedän, että seuraava vuosi on juhlavuosi. Kiitos siitä, ja kaikesta.

Psst. Kuvista kiitos ihana Jasmin Yuchun, jonka työstä löydät enemmän täältä. 

Uskalla antaa lahjaksi aikaasi

Minulla on viha-rakkaussuhde joululahjoihin. Tarkoitus on erityisen hyvä ja kaunis, mutta toteutus usein kaupallinen.

Viime vuonna katselin, miten kaksivuotias poikani meni paketti paketilta enemmän sekaisin. Ensimmäisen ja ehkä vielä toisen lahjan hän ymmärsi, loput olivat liikaa. Siellä hän seisoi levottomana kaikkien uusien tavaroiden keskellä, unohti ja hylkäsi suurimman osan. Samalla hän taisi unohtaa senkin, mistä koko joulussa on oikeastaan kyse.

Kuinkas muutenkaan?

Viime vuoden aineettoman joulukalenterin edessä hän harvoin innostui. Lopulta tuli lisättyä luukkuihin edes pastilli, että olisi jotain konkreettista. Jos olisin tiennyt, miten hyvin lapseni tulee oppimaan tuon kaiken konkreettisen, olisin pitäytynyt siinä aineettomassa kalenterissa.

Elämä opettaa. Tänä vuonna kalenterista löytyy piparimuotteja, pieniä pelejä, kyniä ja tarroja. Ja niin loistavat poikani silmät aivan erityisellä tavalla. Pienempi ei osaa kysellä tavaran tai kalenterin perään, mutta sen nähdessään tietysti loukkaantuu, kun koko juttua ei saa tuhota, repiä tai laittaa suuhun, korvaan tai vaipan sisälle. 

Edes lapsi ei välty siltä kaupalliselta kaaokselta, joka valtaa jo nyt ihmisten ajatuksenjuoksun. Kaupat ovat täynnä sesongin lämpimiä, pehmeitä ja ihania houkutuksia - joulusukkia, joulusuklaata, tonttuja, punaisia saippuoita. Aikuiset ostavat, koska onhan tämä nyt kiva. Jouluhuuruissa olevaa lasta on lisäksi vaikea kohdata ilman pakettia, jolloin ostamatta jättäminen ei sekään ole helppo ratkaisu.

Huonoja lahjoja ei ole olemassa. Silti monesti tulee miettineeksi, oliko tämä lahja nyt kuitenkin ansa, johon tuli langettua. Sesonkitavaran lisäksi näitä ansoja ovat alennushyllyn lelukokonaisuudet, jotka eivät mahdu pakettiin, kotiin tai lapsen ymmärrykseen. 

Minä olin ihan pienenä se lapsi, joka ei tarvinnut kaupasta mukaan mitään. Veljeni kantoi kärryyn toinen toistaan isompia leluja samalla, kun minä ihastelin niitä kassojen pieniä kirjoja.

Minulle kävi varmasti jossain vaiheessa sama yltäkylläisyyden efekti, kuin kolmevuotiaalle viime jouluna. Opin rakastamaan ja haalimaan tavaraa. 

Minä ostelen edelleen. Onneksi olen tässä matkan varrella hieman järkevöitynyt, lopettanut tilaamisen netistä ja oppinut karttamaan alennusmyyntejä. Olen siirtynyt kirppareille ja kierrätettyyn tavaraan. Innostuin aikanaan pukemaan omia lapsiani, mutta en oikeastaan koskaan itseäni. Lastenkin kaapit ovat nykyään erittäin maltilliset.

Joskus läheiset ovat ihmetelleet, miten tämä meidän koti tuli niin äkkiä valmiiksi. Kyllähän se äkkiä tulee valmiiksi, kun minä oikein pääsen haalimisen makuun! "Haaliminen" on hyvä termi kuvailemaan omaa käyttäytymistäni, sillä olen "haalinut" tänne meidän kotiin erityisen paljon myös kaikkea ilmaista. Toisen roska on Heidin aarre. 

En ole ylpeä, mutta suunta on oikea. Olen jo nyt tehnyt suuren luopumistyön, hellittänyt materiasta. Se ei välttämättä vielä näy, mutta pikkuhiljaa. Lahjoja en ole halunnut itselleni enää vuosiin, ne tuntuvat jopa vaivaannuttavilta. Haluaisin luopua aikuisten kesken vaihdetuista lahjoista kokonaan.

Joskus tulee kuitenkin löydettyä jotain, jonka haluaa antaa. Silloin ei ole väliä mitä se maksaa, onko se pieni vai suuri. Silloin lahjasta tulee tärkeä, etenkin sen antajalle.

Joululahjojen ja muidenkin lahjojen kauneus piilee siinä, että tulee viipyiltyä ajatuksissaan hetki jonkun läheisen luona. Millainen hän on, mitä häneltä voisi puuttua, mistä hän pitää. Lopputulos on lähes aina sama - yhteisestä ajasta on puute, kuulumisiakin on vaihdettu liian vähän. Antaisinko lahjaksi aikaa? Edes kahvien tai lasillisten verran. 

Eikö yhteinen aika ole oikea lahja? Täytyykö sen olla vähintään lahjakortti, jotta se olisi konkreettinen? Silloin kaunis ajatus taas maksaa, kuten jouluna kaikki. 

Lopulta pakettiin päätyy sesonkihömppää, kuten edellisenäkin jouluna. Ansoja, euroja, helppoa, tylsää ja turvallista. Koska onhan ne nyt ihania, pehmeitä, jouluisia! Tästäkään en ole ylpeä. Tästä näkökulmasta on pelkästään hyvä asia, että joulu tulee joka vuosi uudestaan. Aina saa uuden mahdollisuuden toteuttaa joulu juuri sillä tavalla, kun kokee oikeaksi.

Suklaat ja villat päätyy kehon lämmikkeeksi, yhteinen aika sydämeen.

Uskalla antaa lahjaksi aikaasi, joka on samalla kaikkein arvokkain asia, jonka omistat. ♥